Richard Castle: Heat Wave*

Richard Castle; Heat Wave (Nikki Heat 1)
Äänikirja
Lukija: Johnny Heller
Kustantaja: Tantor Media
Kesto:6h 24min.

""There." The M.E. indicated the café busing station a few feet away. It had caved in from the top so hard it was split in half. The violent splash of ice and blood had already baked into the sidewalk in the minutes since the fall. As Heat stepped over there, she noted that the café umbrellas and the stone walls of the building also wore dried blood, ice spatter, and bits of tissue. She got as close to the wreckage as she dared without contaminating the scene and looked straight up.

"It's raining men."

Nikki Heat didn't even turn. She just sighed his name. "Rook."

"Hallelujah." He held onto his smile until she finally looked at him, shaking her head. "What? It's OK, I don't think he can hear me.""

Nikki Heat on nuori ja menestynyt NYPD:n etsivä (detective), joka kohtaa uuden haasteen, kun hänet määrätään työskentelemään tähtijournalisti Jameson Rookin kanssa. Rook työstää artikkelia NYC:n poliisivoimista. Nikkillä on kova työ ratkaista aluksi itsemurhalta vaikuttava kiinteistönvälittäjän kuolema, kun Rook sörkkii tiellä kummallisine kommentteineen ja vielä oudompine teorioineen.

Tutkimukset saavat uusia käänteitä niin seuraavasta murhasta kuin mafian osallisuudestakin. Ennätys helleaalto koettelee kaupunkia ja Nikki yrittää tulla toimeen sen tosiasian kanssa, että vaikka kuinka raivostuttava Rook onkin, niin joku tässä vetää etsivää kummasti puoleensa.

---

Richard Castle ei tosiaan ole oikea ihminen, vaan ABC:n televisiosarja Castlen päähenkilö, joka on siis mysteerikirjailija. Nikki Heat kirjasarja on osana televisiosarjaa ja lisääkin kivasti hieman kolmiulotteisuutta. Castle on yksi suosikki tv-sarjoistani, joten ajattelin, että kerran Heat -kirjat on oikeasti kirjoitettu, niin pitäähän ne nyt vilkaista, mistä on kyse. Näitä on kuitenkin vähän hankalampi saada käsiinsä, mutta onneksi löysin nämä äänikirjat, jotka toimivat loistavasti muunmuassa salilla rehkiessä.

Ensimmäiseksi sanon sen, että jo tv-sarjaa katsoessani, olen ihastunut syvästi näihin herra Castlen kirjojen kansiin. NYC on unelmien kaupunki, jonne on vielä joku päivä päästävä ja nämä kannet onnistuvat luomaan juuri sen tunnelman, mikä saa tarttumaan fyysiseen kirjaan. 

Mutta myönnettäköön, että olin hieman pettynyt lukijaan. Johnny Hellerillä on kyllä miellyttävä ääni, mutta jotenkin toivoin, että lukija olisi ollut nainen. Onhan päähenkilökin nainen. Jostain syystä en niiin hirveästi pitänyt Hellerin etsivälle antamasta äänestä, muuten mies kyllä toimi lukijana loistavasti, vain Nikkin äänen olisin tahtonut kuulla toisenlaisena. Tai vaikka sitten Nathan Fillionin lukemana. Ei todellakaan siis millään pahalla herra Helleriä kohtaan, odotin vain jotain muuta. 

Itse tarina toimii kyllä hyvin! Malli on hyvin samanlainen tv-sarjaan nähden ja tapahtumat voisi hyvin kuvitella myös televisioon. Harvemmin olen tällaiseen kerrontaan törmännyt, mutta se oli pelkästään positiivinen yllätys. Tai sitten se johtuu siitä, että olen lukenut enemmän kirjoja, joissa rikoksen ratkoja on amatööri, eikä siis poliisivoimista. Ja tässäkin kyseisen amatöörietsivän osan tarjoaa juurikin Jameson Rook (ja tv-sarjassa sitten itse herra Castle).

Heat Wave sisältää juuri sopivassa suhteessa rauhallisempaa todisteiden tutkiskelua, spekulointia, teorioita, toimintaa ja juonenkäänteitä. Pitää siis mielenkiinnon yllä taidokkaasti.

Monissa kirjan hahmoissa on samoja piirteitä, kuin sarjankin hahmoissa, vaikka ovatkin näennäisesti eroteltavissa, vähintäänkin nimiltään, jotka nekin muistuttavat hieman toisiaan ja on selvästi pääteltävissä, kuka on hahmon inspiraationa toiminut. 

Suosittelen siis ehdottomasti muillekin Castle faneille, sillä Heat Wave on kuin jakso sarjasta, ehkä tosin kaksiosainen. Tämä toimi tosiaan vieroituslääkkeenä, kun en sarjan jaksoja päässyt katsomaan, koska mieheni, jonka kanssa sarjaa katson, huiteli jossain biljardikeppiensä kera tökkimässä numeroituja palloja. 

Lukeminen on jäänyt tästä syystä tosiaan hieman vähemmälle, kun olen vaihteeksi koukuttunut tapittamaan tv-sarjaa, joka pitää tiukasti otteessaan. Onneksi äänikirjat kulkevat kaikkialle helposti mukana.

Sanottakoon nyt vielä kuitenkin, että tahtoisin todella tietää, kuka tai ketkä nämä kirjat on todellisuudessa kirjoittanut. Jääköön tämä ainokaiseksi Nikki Heat -sarjan arvosteltavaksi kirjaksi, ellei jotain muutu radikaalisti seuraavissa osissa.

★★★★☆

Chris Ewan: The Good Thief's Guide to Amsterdam*

Chris Ewan; The Good Thief's Guide to Amsterdam
Äänikirja
Lukija: Simon Vance
Kustantaja: AudioGO
Kesto:7h 16min.

"The American checked over my shoulder, towards the doorway, then over his own shoulder, towards the rear of the bar. When he was satisfied that his neck worked just fine and that nobody was eavesdropping on our conversation, he reached inside the front pouch of his windbreaker and removed a small object that he placed on the wooden table before me. The object, it turned out, was a monkey figurine, about the size of my thumb. The monkey was sat on his haunches, knees up around his chest, with his front paws covering his eyes and his mouth wide open, as if in shock at whatever it was he'd just seen inside the windbreaker.

"See no evil," I said, half to myself, and the American nodded and crossed his arms in front of his chest.

I picked up the monkey for a closer look. From the weight and the dry, gritty feel of it, I could tell the figurine had been rendered in plaster of Paris, which went some way to explaining why the finish was not very precise. The look of astonishment I'd read on the monkey's mouth could just as easily have been intended to show fear or even dumb joy by its maker. All things considered, it was hard to imagine it was worth more than a handful of pounds, or even dollars or euros for that matter."

Charlie Howard on kirjailija, joka matkustaa ympäri maailmaa kirjoittaen jännäreitä ammattivarkaasta. Saadakseen teksteistään mahdollisimman autenttisia, tekee herra Howard aina toisinaan itsekin varkaan hommia, kunhan palkkiosta sovitaan.

Amsterdamissa ollessaan Charlieen ottaa yhteyttä amerikkalainen mies, joka tarjoutuu maksamaan tälle 20000 euroa, jos tämä onnistuu ryöstämään kaksi pientä apinafiguuria, jotka vaikuttavat täysin arvottomilta, kolmas figuuri on jo amerikkalaisen itsensä hallussa. Keikka vaikuttaa liian helpolta ollakseen totta ja Charlie onkin kahden vaiheilla, ottaako homman vastaan vai ei.
Charlie päättää kuitenkin kokeilla ja vaikka ryöstö onnistuu ilman kummempia ongelmia, kirjailijan toimittaessa figuureja amerikkalaiselle, saa tämä huomata, että mies on pahoinpidelty lähes hengiltä ja kolmas figuuri on kadonnut.

Pian Charlie huomaa olevansa keskellä tilannetta, joka muistuttaa Cary Grantin elokuvaa tallelokeroineen, uhkaavine henkilöhahmoineen, eikä sovi unohtaa edes neitoa hädässä.

---

Tarvitsin taukoa Cleo Coylen Coffeehouse Mystery -sarjasta ja The Good Thief's Guide -sarja vaikutti niin lupaavalta, että pakkohan sitä oli kokeilla. Siis ihan totta, ketä ei houkuttelisi maailmaa kiertävä kirjailija-varas? Varsinkin kun sarjassa ovat edustettuna Amsterdamin lisäksi sellaiset kaupungit kuin Pariisi, Venetsia ja Berliini, Vegasia unohtamatta.

The Good Thief's Guide to Amsterdam oli juurikin sitä mitä kaipasin. Toki, henkilöhahmot eivät ehkä olleet niitä pisimmälle mietittyjä yksilöitä, mutta kirja oli mukavan kevyt ja varsin hauska. Tulihan tämä kuunneltua kahdelta istumalta, vaikka istumalhaksia tänä aikana kulutettiin varsin vähän. Äänikirjana tämä siis toimi loistavasti! 

Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä lisää kuvailua Amsterdamista. En ole käynyt kaupungissa (vielä...) kertaakaan ja toivoin, että ehkä tämä kirja tekisi paikkoja omalla tavallaan tutummaksi. No eihän se ole kuitenkaan näiden kirjojen idea, toimia matkaoppaana, niitä saa kaupan hyllyiltä erikseen. 

Kun ei odota mitään kirjallista taideteosta, olen varma, että humoristisen rikoskirjallisuuden parissa viihtyy loistavasti. Itse ainakin viihdyin. Mutta koska kaipailin tosiaan hieman raaempaa menoa, jäi tämän sarjan toinen osa vielä odottelemaan vuoroaan. Siihen asti, että olen saanut verestä ja suolenpätkistä tarpeekseni..

Huomauttaakseni vielä ennen vetäytymistäni... Olkaahan siis oikein kilttejä ja arvostakaa tuota katkelmaa tekstin alussa. Oli lievästi sanottuna hankala saada se teille tänne blogin puolelle ja aikaa tuhrasin siihen lähemmäs pari tuntia. Tätä otetta ei tosiaan oltu lisätty minnekään perus kanaviin (youtube, soundcloud yms), mistä se olisi ollut  helppo istuttaa blogiin. Joten tein sen siis itse, väsyneenä. Ei se yksinkertaisin homma kun pää ei enää pelaa, kun se huutaa unta. Kello oli siis melkein jo aamuyön puolella, kun tuota otetta tänne värkkäsin, vaikka tämä arvio näin päivällä ilmestyykin. Mutta nyt on sitten Soundcloud -sivustolla tili Kirjakololle, mitä aion käyttää jatkossakin, mikäli en muuta kautta löydä katkelmia kuuntelemistani äänikirjoista.

Ja jälleen tosiaan, kuuntelen äänikirjani englanniksi lähes poikkeuksetta, mistä syystä myös katkelmat äänikirjoista, ja niiden yhteydessä kirjoitetut pätkät tekstistä, ovat englanniksi.

★★★★☆

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Erik Axl Sund; Varjojen huone
Alkuteos: Pythias Anvisningar
Kustantaja: Otava 2014
Suomentaja: Kari Koski
Sivuja: 364

"Vanha mies istuu pienen pöydän ääressä kadunkulmassa. Mies muistuttaa hänestä Viggoa.
Samat kasvot ja asento, mutta tällä miehellä on ryysyiset vaatteet, ja pienelle huteralle pöydälle aseteltu riviin suuri joukko erikokoisia ja -muotoisia laseja. Ensin hän luulee, että mies on myyjä, mutta hänet huomatessaan mies väläyttää hampaattoman hymyn, kostuttaa likaiset sormenpäänsä kielellään ja hivelee niillä kevyesti yhden lasin reunaa.
Miehen sormet kulkevat edestakaisin, sävelet kohoavat ilmoille ja hän huomaa, että jokaisessa lasissa on tietty määrä vettä. Ne on aseteltu kuin pianon kolme oktaavia koko- ja puolisävelaskelein, kaiken kaikkiaan kolmekymmntäkuusi lasia, ja hän jää seisomaan kuin kivettyneenä miehn eteen. Ympäriltä kuuluu liikenteen melu ja hän kuulee kaulassaan roikkuvista kuulokkeista kuohuvan puheenpapatuksen, mutta pöydältä kuuluu sellaisia säveliä joita hän ei ole koskaan ennen kokenut."

Persoonallisuushäiriöstä kärsivä psykoterapeutti Sofia Zetterlund näkee menneisyytensä uudessa, hämmentävässä valossa. Murhatapaukset alkavat viimein ratketa, ja niiden todellinen luonne on puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaa. Koittaa koston aika ? mutta voiko verta pestä pois verellä?

***

 Koska Varjojen huoneen lukemisesta on kulunut vaihteeksi kuukausia, jouduin jälleen kerran kopioimaan tiivistelmän kirjasta Adlibriksen sivuilta. Kuten tein kahden aiemmankin osan kohdalla. Pahoitteluni tästä. 

Varjojen huone oli minulle hitaampi luku, kuin kaksi aiempaa osaa. Ei siksi, että se olisi ollut huomattavasti huonompi, sillä sitä se ei ollut. Toisen osan jälkeen oli jälleen saatava tätä pimeyttä lisää, joten sukelsin samantien viimeiseen osaan. 

Varjojen huoneessa oli huomattavasti enemmän kuvotusta aiheuttavaa kuvailua kuin aiemmissa osissa. Ei kuitenkaan ällöttävyydellä ylenpalttisesti mässäillen, vaan pelkistetyn yksinkertaisesti ja silti teksti sai aikaan sellaiset mielikuvat, että tosissaan teki pahaa, yäk. 

Varjojen huoneen teksti oli selvästi rankempaa, mutta ei tosiaan mässäillyt vieläkään väkivallalla. Rujoja osia oli huomattavasti enemmän, yhtenä mainittakoon kannibalismi. Varjojen huonetta lukiessani koin todellakin enemmän kuvotuksia ja puistatuksia kuin aiempien osien kohdalla. 

Ja huomasin, että tässä osassa Jeanette vaikutti ihan aavistuksen miehekkäältä naiseksi. Mutta toisaalta, Jeanette taisi alunperin ollakin mieshahmo, ennen kuin kirjailijaherrat päätyivät kääntämään tämän naishahmoksi. Jeanetten miehisyys ei kuitenkaan omaa lukemistani häirinnyt, sen vain pisti merkille muutamissa kohdissa. 

Lukiessani pohdin, että kaikilla Varistyttö-trilogian osilla on vähän eri teema. Tämä, viimeinen osa, tuntu kertovan siitä, mitä on olla mieleltään rikki ja millainen on rikkinäinen mieli. Unissakulkijan koin kertovan sen syistä; mikä ja millaiset teot rikkovat ihmisen niin syvältä. Varistyttö taas oli ehkä enemmän siitä, millaisia tekoja rikottu mieli saa aikaan. Tekoja, syitä ja seurauksia, tässä järjestyksessä. 

Mutta palatakseni vielä Varjojen huoneen tarinaan... Lukiessani havahduin pohtimasta sitä, onko väärin olla samaa mieltä murhaajan kanssa? Madeleinen perustelut toiminnalleen ovat silmissäni niin sanotusti aukottomat. En silti hyväksy murhaa, se on aina rikos ihmisyyttä vastaan, vaikkeivät murhan uhrit ehkä muuta ansaitsisikaan. Tuntui hieman hullulta, enemmänkin ehkä häiritsevältä ymmärtää murhaajaa ja tämän ajatusmaailmaa. 

Varistyttö -trilogia oli aivan mieletön lukukokemus. Viimeinen osa saa minulta "vain" neljä tähteä siksi, että voin huonosti turhan monessa kohtaa, sillä teksti oli niin selvästi rajumpaa. Aiemmin en välttämättä olisi tarttunut näin synkkäaiheiseen kirjaan, koska olisin pelännyt sen vievän liiaksi mukanaan. Eikä aivan heikkohermoisimmille trilogia ole varmaankaan paras vaihtoehto. Itse jäin pohtimaan niin monia sairaita asioita luettuani nämä teokset, etten ollut osannut odottaakaan, vaikka tiesin tarinan synkäksi. 

Suosittelen Varistyttö -trilogiaa silti aivan ehdottomasti jokaiselle, joka kaipaa ravisuttavaa lukukokemusta! Sillä sellaisen tämä trilogia lukijalleen tarjoaa. 

★★★★☆

Cassandra Clare: Clockwork Angel*

Cassandra Clare; Clockwork Angel
Äänikirja
Lukija: Jennifer Ehle
Kustantaja: Simon & Schuster Audio
Kesto: 14h 35min

"Will went back to scrubbing dried vampire blood off his hands and arms. The task was absorbing enough that he was able to almost completely ignore Gabriel Lightwood when the other boy appeared out of the shadows and sauntered over to Will, a superior smile plastered on his face.
"Nice work in there, Herondale, setting the place on fire," Gabriel observed. "Good thing we were there to clean up after you, or the whole plan would have gone down in flames, along with the shreds of your reputation."
"Are you implying that shreds of my reputation remain intact?" Will demanded with mock horror. "Clearly I have been doing something wrong. Or not doing something wrong, as the case may be." He banged on the side of the carriage. "Thomas! We must away at once to the nearest brothel! I seek scandal and low companionship."
Thomas snorted and muttered something that sounded like "bosh," which Will ignored.
Gabriel’s face darkened. "Is there anything that isn’t a joke to you?"
"Nothing that comes to mind."
"You know," Gabriel said, "there was a time I thought we could be friends, Will."
"There was a time I thought I was a ferret," Will said, "but that turned out to be the opium haze. Did you know it had that effect? Because I didn’t.""

Tessa Gray saapuu New Yorkista kuningatar Victorian aikaiseen Lontooseen tätinsä hautajaisten jälkeen, vain huomatakseen, ettei veli olekaan tullut häntä vastaan. Nathanielia ei näy mailla halmeilla, mutta hieman kummalliset rouvat, (The Dark Sisters) ovat tyttöä vastassa kirjeen kanssa. Nate ei päässytkään paikalle ja Tessa saisi kyydin siskoksilta. Pian Tessa joutuu kuitenkin toteamaan, ettei veli ole siskosten luona. Rouvat Dark ja Black pitävät Tessaa lukkojen takana ja pakottavat tämän opettelemaan jotain, mitä Tessa ei ikinä kuvitellut voivansa tehdä, tai ylipäänsä kuvitellut, että sellaista voi tehdä, yhtään kukaan.

Juuri, kun siskokset ovat sitä mieltä, että Tessa on valmis ja aikovat kutsua paikalle pomonsa (The Majester), käy Tessalla tuuri ja tämän pelastaa Will Herondale, nuori varjometsästäjä, joka vie Tessan Lontoon instituuttiin, missä tytölle selviää, että on olemassa toinenkin maailma, kuin vain se, jonka tämä on tottunut näkemään ja sen esittelevät hänelle instituutin johtaja Charlotte ja tämän aviomies Henry, kuin Willin veljenkaltainen ystävä Jem (James) ja varjometsästäjän elämästä eroon tahtova Jessimen.

Varjometsästäjät auttavat Tessaa löytämään veljensä, sitä vastaan tietysti, että Tessa antaa tietonsa siskoksista. Alkaa paljastua suuri vyyhti, the Pandemonium Club, jonka jäseninä on niin alamaailman olentoja kuten vampyyreja, ihmissusia ja velhoja, kuin tavallisia kuolevaisiakin, jotka ovat jollain keinoin sukeltaneet varjomaailmaan. Ja Pandemonium klubin johtaja tahtoo hänet. Kukaan ei tiedä miksi ja mikä Tessa oikeastaan on, varmaa on vain se, että Tessa ei ole ihminen, toisin kuin veljensä.

---

Clockwork Angel on ensimmäinen osa Cassandra Claren Infernal Devices -trilogiaa, joka sijoittuu tosiaan Viktoriaaniseen Lontooseen kauan ennen Mortal Devices -sarjan tapahtumia. Kirjoja ei ole vielä ainakaan käännetty suomeksi, mutta kaipasin jälleen uutta kuunnteltavaa saatuani Caster Chroniclesin päätökseen ja Infernal Devices sopi linjaan loistavasti. 

Olen pitänyt varsin paljon Mortal Instrumentsista ja siksi ajattelin kokeilla myös tätä. Enkä pettynyt. Nuortenkirjaksi tämä on vallan loistava ja erittäin viihdyttävä. 

Henkilökemiat toimivat ja varjomaailma on jo etukäteen tuttua. Clockwork Angel esittelee meille myös Mortal Instrumentsista tutun velhon, Magnus Banen. Miljöö on mitä hurmaavin ja kuvaukset Viktoriaanisesta Lontoosta osuvia ja tuntuvat varsin autenttisilta. Ainoa, mikä vähän tökki silmään (korvaan..) oli varjometsästäjien taisteluasu, joka tuntui todella modernilta, ollessaan ilmeisesti samanlainen kuin nykypäivään sijoittuvissa Mortal Instrumentsin tapahtumissa. Olisin ehkä kaivannut hieman aikaansa paremmin sopivaa asua... Mutta tosiaan vain hieman.

Huomasin, että Clare on kirjoittanut Tessasta, Willistä ja Jessimenistä varsin samanlaisia hahmoja, kuin mitä Mortal instrumentsissa on. Tessa muistuttaa aikalailla Claryä, Will tuntuu olevan sekoitus Jacea ja Alecia, kun taas Jessimen tuo hatarasti mieleen Izzyn. Ei liiaksi, mutta niin, että asiaan saattaa kiinnittää huomiota. 

Kuten Mortal Instrumentsissa, ei Clockwork Angelkaan sisältänyt liialti liibalaabaa, vaan juuri sopivasti toimintaa ja juonenkäänteitä ja kaikenlisäksi taattuja huumorinpätkiä, jotka nostivat bussissa hymyn huulille ja kirvoittivat pienoisia hymähdyksiä. Jennifer Ehle onnistuu myös loistavasti lukijan pestissään, hahmot erottuvat selkeästi toisistaan, mutta Jem olisi saanut kuulostaa ehkä aavistuksen miehekkäämmältä. Tosin, ihmettelin miksi Gabriel Lightwoodilla oli r-vika? Reppana kuulosti melko lapselta. Mutta mitä parahin matkakirja äänikirjan muodossa siis. Ylempänä tosiaan pieni snippet, millainen lopputulos on. Kuuntelin siis jälleen englanniksi.

★★★★☆

Kami Garcia & Margaret Stohl: Beautiful Creatures *

Kami Garcia & Margaret Stohl; Beautiful Creatures
Äänikirja
Suomeksi: Lumoava kirous
Lukija: Kevin T. Collins ja Eve Bianco
Musiikki: Michele McGonigle
Kustantaja: Penguin Books Ltd
Kesto: 17h 9min

"Falling.
I was free falling, tumbling through the air.
"Ethan!" 
She called to me, and just the sound of her voice made my heart race.
"Help me!"
She was falling, too. I stretched out my arm, trying to catch her. I reached out, but all I caught was air. There was no ground beneath my feet, and I was clawing at mud. We touched fingertips and I saw green sparks in the darkness. 
Then she slipped through my fingers, and all I could feel was loss. 
Lemons and rosemary. I could smell her, even then.
But I couldn't catch her."


Gatlin on uninen kaupunki Etelä-Carolinassa, missä mikään ei muutu, eikä mitään tapahdu. Kunnes kaupunkiin muuttaa uusi tyttö, joka kääntää kaiken päälaelleen. Gatlin ei ole se kaikista lämpimimmin tervetulleeksi toivottava paikka uusille henkilöille, varsinkaan, jos kyseessä on kylähullun herra Ravenwoodin siskontyttö.


Ethan tuntee vastustamatonta vetoa uutta tyttöä kohtaan, eikä voi muuta kuin hyväksyä sen kummallisen tosiasian, että Lena on se unien tyttö, joka aina lipeää Ethanin otteesta. Lena on erilainen kuin Gatlinin muut asukkaat ja vaikka Ethanin koulukaverit ja heidän vanhempansa ottavat sydämen asiakseen ajaa Lenan pois koulusta ja koko kaupungista, pyrkii poika tekemään tytön olosta mahdollisimman siedettävän.


Mutta kuten sanottu, Lenan saapuminen pikkukaupunkiin pistää asiat päälaelleen, alkaa tapahtua kummia. Äidinkielentunnilla muiden keskittyessä ilkkumaan Lenaa, ikkuna hajoaa ja vain Lena on ainoa, joka ei vahingoitu lasinsirpaleista, sää on entistä myrskyisämpi hurrikaanikaudesta huolimatta.
Mitä lähemmäs Ethan pääsee Lenaa, sitä mukaa alkaa pojan ihastus syventyä ja tälle paljastua suuri salaisuus, jota Lena ei ole kertonut yhdellekään kuolevaiselle. Sillä Lena ei ole kuolevainen vaan eräänlainen noita, (caster, jolle ei pikaisesti löytynyt mitään suomenkielistä vastaavaa sanaa) jonka suku on kirottu. Lenan täyttäessä 16, tyttö lunastetaan joko valon tai pimeyden puolelle, eikä tällä ole vaihtoehtoa. Jostain syystä Lena on varma, että päätyy pimeyteen, vaikka tekisi mitä tullakseen lunastetuksi valoon. Joku yrittää saada Lenan uskomaan, että tämä kuuluu heidän, pimeän, puolelleen. Onko siis Lenan ja Ethanin rakkaus, vahvistettuna yliluonnollisella yhteydellä, alku vai loppu?

---

Juonikuvio on ehkä omalla tavallaan jo hieman kulahtanut; kaksi rakastavaista, joiden perheet yrittävät pitää heidät erossa. Mutta tästä huolimatta Beautiful creatures oli hurmaava kuuntelukokemus. Se nyt on toki sanomattakin selvää, että elämys on erilainen, kun sen kokee kuunnellen, kuin itse lukien. En osaa varmaksi sanoa, olisinko pitänyt tästä yhtä paljon jos olisin sen lukenut, enkä kuunnellut. Mutta kuunneltuna tämä toimi loistavasti. Kuuntelin siis alkuperäiskielellä englanniksi, en osaa sanoa, onko tätä edes suomeksi luettu...

Ensinnäkin lukija itsessään, Kevin T. Collins, on aivan loistava, miellyttävä ääni, jota mies osaa käyttää monipuolisesti. Lisäksi repliikkien paksu etelävaltioiden aksentti vain kuului tekstiin, eikä tuntunut yhtään tyhjästä nyhjäistyltä, mitä vähän arastelin.

Tahdon antaa ison plussan jo siitä, että tämä tarina oli kerrottu Ethanin kannalta. Nämä teinirakkaustarinat kun tuppaavat aina näyttämään vain sen tytön kannan asiaan, mutta Beautiful Creatures kerrotaan Ethanin suulla. Toki kirjan loppupuolella, jossa yksi kappale on Lenan kannalta, on käytetty naislukijaa Eve Biancoa, mutta Collins luki siinäkin Ethanin repliikit. Pisti siis miettimään, olisiko Bianco voinut lukea koko kirjan ajan Lenan repliikit? Sillä nyt Biancon osuus tuntui vähän irralliselta, koska Collinsin lukemana olin muodostanut erilaisen mielikuvan Lenan äänestä. 

Lisäksi pidin siitä, että tähän äänikirjaan oli lisätty niin musiikkia kuin äänitehosteitakin. Esimerkiksi kuunnellessani Harry Potter -kirjat Stephen Fryn lukemana, ei näitä äänitehosteita ollut. Toisaalta, Potterit eivät niitä tarvitse. Tässä kuitenkin musiikki ja äänitehosteet loivat niin tiiviisti tunnelmaa, että tarinaan oli helppo hävitä. Ylimääräisiä ääniä ei ollut todellakaan kokoaikaa, mutta ns. vaikuttavammissa kohtauksissa käytettiin tehosteita varsin onnistuneesti. Musiikki on mainittu alun krediiteissäkin, koska kirjassa toistuu eräs kappale, joka on iso osa tarinaa ja positiivista oli se, että se oli tosissaan tehty musiikiksi, eikä vain luettu.

Mutta palataan itse kirjaan, eikä puhuta pelkästä äänikirjan toteutuksesta. 

Pidin siitä, että kirjassa ei oltu käytetty näitä perus mytologisia hahmoja kuten ihmissusia ja vampyyreja, vaan otettiin jotain ehkä vähän vähemmän tunnettua; succubus ja incubus -olennot. Näiden luonnetta oli hieman manipuloitu tarinaan sopivammaksi, mutta pääpiirteet olivat samat. Ihana saada jotain uutta tällekin saralle! 

Hahmot oli luotu selkeiksi ja vahvoiksi, oli helppo pysyä kärryillä siitä kenestä oli kyse ja osasi tavallaan vähän jo etukäteen arvailla miten nämä reagoisivat tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin. Kyse ei ollut ennalta arvattavista hahmoista, vaan juurikin hyvällä tavalla vahvoista, ns. voimakaspiirteisistä. 

Kirjan loppu oli(si ollut) yllätys, eräänlainen täydellinen cliff hanger. Oli siis pakko aloittaa samantien Beautiful Darkness -äänikirjan kuuntelu. Tahdon tietää, mitä Ethanille ja Lenalle käy. Mielestäni tämän ehkä selkein sanoma tai ns. opetus on se, että kaikki ei aina ole niin mustavalkoista, miltä näyttää. Ehkä hieman kliseistä, mutta kun teinidraama uppoaa. 

Tästä kirjasta oli paljon melua aikanaan ja olin suunnitellut sen lukemista, mutta kirjastossa varausjonot olivat mielettömät, eikä sitten tullut teosta ostettuakaan, joten se vain jäi. Kävin kyllä tästä tehdyn elokuvan katsomassa, (siksi loppu ei varsinaisesti yllättänyt) mutta jos rehellisiä ollaan, niin en siihen ihan päässyt mukaan. Mutta kirjana tämä iski ja suosittelen ehdottomasti. Omalla tavallaan parempi kuin Twilight, vaikka tässäkin on kyse eeppisestä rakkaudesta, rakkaudesta _ennen_ ensisilmäystä. Siihen rakastamiseen ei kuitenkaan rysähdetä kerralla vaan kaikki alkaa ihastumisesta, joka syvenee ja kehittyy nopeasti, mutta hiljalleen. Aina huomattavasti uskottavampi vaihtoehto kuin päätäpahkaa rakastuminen sormia napsauttamalla, vaikka tämäkin on tosiaan yliluonnollisesti sidottu suhde.

Kannattaa myös harkita sitä äänikirjaa, varsinkin jos on tarpeeksi kielipäätä, että ymmärtää englantia.

"Mortals. I envy you. You think you can change things. Stop the universe. Undo what was done long before you came along. You are such beautiful creatures."

★★★★☆

Dan Brown: Enkelit ja Demonit

Dan Brown; Enkelit ja demonit
Alkuteos: Angels & Demons
Kustantaja: WSOY 2005
Suomentaja: Pirkko Biström
Sivuja:518

"Mitä korkeammalle Langdon kiipesi, sitä vähemmän vakailta rakennustelineet tuntuivat. Näköala yli Rooman kuitenkin parani joka askelella. Hän jatkoi matkaansa ylöspäin. 
Huipulle tullessaan hän hengitti raskaammin kuin oli odottanut. Hän kiskoutui viimeiselle lavalle, pyyhki laastin vaatteistaan ja nousi pystyyn. Häntä ei kiusannut lainkaan seisoa näin korkealla. Itse asiassa se tuntui virkistävältä. 
Näköala oli päätähuimaavan upea. Rooman punatiiliset katot levittäytyivät hänen eteensä hehkuen auringonlaskun heleässä punassa kuin tulimeri. Täältä Langdon näki ensimmäistä kertaa saasteiden ja liikenteen estämättä Rooman ikivanhat juuret: se oli Città di Dio, Jumalan kaupunki. 
Hän katsoi silmiään siristäen kohti auringonlaskua ja tähyili kattojen joukosta kirkontornia. Mutta vaikka hänen katseensa siirtyi yhä kauemmaksi kohti taivaanrantaa, hän ei nähnyt mitään. Roomassa on satoja kirkkoja, hän ajatteli. Täytyyhän täältä lounaaseen olla ainakin yksi! Siis jos se kirkko edes näkyy, hän muistutti itselleen. Hitto vie, jos se enää edes on olemassa!"

Robert Langdon on Harvardin yliopiston arvostettu professori ja symbologi. Eräänä aamuna puhelin herättää professorin ja varsin pian tämä huomaa istuvansa äärettömän nopeassa lentokoneessa matkalla kohti Cern -tutkimuslaitosta Sveitsissä.

Cernin johtaja vaatii Langdonin apua. Laitoksen tutkija on murhattu ja tämän laboratoriosta on varastettu antimateriasäiliö, jonka sisällä on suurin aikaan saatu antimateria määrä, joka voisi tuhota koko Vatikaanin. Ikivanha Illuminati -veljeskunta ilmoittautuu murhan ja varkauden tekijöiksi ja uhkaa tuhota Vatikaanin antimaterian avulla.

Vatikaanissa on juuri alkamassa konklaavi, edellisen paavin menehtymisen vuoksi. Mutta neljä kardinaalia, jotka ovat olleet suosikkeina seuraavaksi paaviksi, ovat kadonneet. Robert Langdon ja Vittoria Vetra, joka on murhatun Cernin tutkijan tytär, päätyvät etsimään niin antimateriasäiliötä, kuin pyrkimään pysäyttämään neljää suosikkikardinaalia uhkaavan vaaran. Mikäli Vetran isän murhaaja saadaan kiinni, eivät kardinaalit joutuisi uhratuksi ja antimateriasäiliö voitaisiin löytää ajoissa.

Langdon ja Vetra jahtaavat murhaajaa pitkin Rooman katuja seuraten Illuminatien valaistuksen tietä neitsytuhrilta toiselle. Ovatko Langdon, Vetra ja Vatikaanin Sveitsiläiskaarti tarpeeksi nopeita, jotta Vatikaani voidaan pelastaa ja pystyykö camerlengo pitämään langat käsissään pitääkseen loput kardinaaleista turvassa konklaavin ajan?

---

Kirjoitin Enkeleistä ja demoneista pitkästä aikaa hyvin vähän muistiinpanoja. Mutta se johtunee siitä, että Brwonin teksti suorastaan imaisi minut sisäänsä ja tempaisi mukaan Langdonin ja Vetran etsintään. Teksti oli mielikuvituksellista solmiutuen sulavasti faktaan niin Cernistä kuin Illuminati -veljeskunnasta. 

Illuminatit ovat kiehtoneet minua jo jonkin aikaa, vaikka en sitten kuitenkaan ole pintaa syvemmältä näihin tutustunut. Mutta Enkeleissä ja demoneissa veljeskunta oli loistava valinta. 

Koko kirjahan pääosin tapahtuu yhden ainokaisen päivän aikana, jolloin voisi olettaa, että reilu 500 sivua olisi ehkä liikaa, että tarina polkisi paikoillaan. Mutta näin ei todellakaan ole. Vaikka aikaa kuluu verrattain vähän, tapahtuu sitäkin enemmän ja juoni etenee sopivalla vauhdilla, pitäen mielenkiintoa jatkuvasti yllä. Yhteen päivän mahtu yllättävän paljon erinäisiä käänteitä ja johtolankoja. Teksti ei käy missään välissä tylsäksi ja lukiessa jännitysmomentti vangitsee. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Pakko saada tietää! 

Brown antoi kätevästi olettaa, että lukija on keksinyt loppuratkaisun, jakoi johtolangat ja todisteet, mutta päättääkin vetää maton lukijan jalkojen alta vielä kertaalleen. En olisi ikinä osannut arvata oikeaa loppuratkaisua, vaikka se osoittautuu varsin loogiseksi. Tosin sen nojalla, mitä Brown meille paljastaa vasta viimeisissä luvuissa. 

Nautin suunnattomasti tästä "aarrejahdista" Vatikaanin ja Rooman kaduilla, upeiden taideteosten ja historian keskellä. Rooma on aina, joka ikinen kerta, upea miljöö lähes tarinalle kuin tarinalle. Ja Enkelit ja demonit ottaa mukaan historiaan ja paljastaa kuvia, jotka saavat vain kaukokaipuun jälleen kertaalleen heräämään. Ja lista kohteista, joissa on pakko päästä käymään, kun vihdoin pääsen Rooman katuja tallaamaan itse, sai jälleen kerran jatkoa monella kohteella.

Enkelit ja Demonit on minulla lainassa siskolta, jolta kinusin muutkin Brownin teokset lainaan, kun tämä seuraavan kerran tulee käymään täällä etelässä. Täällä siis kärsimättömänä odottelen, koska pääsen sukeltamaan Dan Brownin maailmaan jälleen kertaalleen. Enkelit ja demonit nimittäin nostaa odotukseni muita kirjoja kohtaan melko korkealle. Siskon sanojen mukaan tulen nauttimaan muistakin yhtä paljon kuin tästä. Sääli, että tutustun Brwonin teoksiin vasta nyt, kun olisin voinut nauttia näistä jo ties kuinka monta vuotta aikaisemmin. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eikö? 

★★★★☆

Antonio Hill: Kuolleiden Lelujen Kesä

Antonio Hill; Kuolleiden lelujen kesä
Alkuteos: El verano de los juguetes muertos
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Taina Helkamo
Sivuja: 382

"Hillitsin itseni, etten olisi huutanut hänelle, ja tyydyin vain vilkuttamaan kädelläni, jotta hän huomaisi minut, vaikka ymmärsin kyllä, että se oli silkkaa typeryyttä, koska siinä asennossa hän ei voinut nähdä minua. Minun oli odotettava, että ehtisin uima-altaan toiselle reunalle, sen matalaan päähän, missä pienet ja ne, jotka eivät uskaltaneet mennä syvään päähän, uivat. 
Ja nyt, vuosia myöhemin, kun ajattelen niitä tapahtumia ja käyn läpi kaikki sen aamuyön yksityiskohdat, minut valtaa sama omituinen vilu kuin silloin. Sillä kesti vain muutama sekunti kun jo tajusin, että Iris ei liikkunut, että hän makasi vedessä hievahtamatta, kuin hän olisi kellunut mutta väärinpäin. Äkkiä minulle oli aivan sama kuulisiko joku minut, ja minä juoksin alas uima-altaalle, mutta en uskaltanut mennä veteen. Jopa tuolloin kuusivuotiaana tajusin, että Iris oli hukkunut. Ja silloin minä näin nuket: ne kelluivat, kasvot alaspäin, kuin pienet kuolleet Irikset."

Komisario Salgado palaa pitkähköltä pakkolomalta jälleen töittensä pariin. Pakkolomallehan herra joutui hakattuaan edellisen, laajaa ihmiskauppaa koskevan, tapauksensa yhden epäillyistä. Koska ihmiskauppatapaus on edelleen tutkinnan alla, annetaan komisario Salgadolle muuta, hissuksiin tehtävää, tekemistä. 19-vuotias, hyvästä perheestä oleva poika tippuu kotinsa ikkunasta ja menehtyy. Kaikki viittaa vain traagiseen onnettomuuteen tai itsemurhaan, mutta pojan äiti vaatii tutkimuksia.

Salgado alkaa purkaa tapausta tyhjästä nuoren konstaapeli Castron avulla. Kun Castro pähkäilee omaa, vatsassaan hiljalleen kasvavaa ongelmaansa, Salgado joutuu miettimään, miksi joku tarkkailee tämän ex-vaimoa ja poikaa liittyen kuvottavaan tohtori Omariin, jonka Salgado tosiaan aiemmin pahoinpiteli.

19-vuotiaan kuolema saa odottamattoman käänteen, kun toinen tämän parhaista ystävistä löydetään kotoaan ammeesta ranteet auki viillettyinä ja verenhukkaan kuolleena. Itsemurhaviestikin on, mutta niin Castron kuin Salgadonkin hälytyskellot soivat. Ja kaikki tiet näyttäisivät johtavan yhteen nimeen, Irikseen.

---

Kun aloin lukemaan Kuolleiden lelujen kesää, en varsinaisesti ollut dekkarituulella. Halusin lukea jotain muuta, mutten sillä hetkellä voinut, Antonio Hillin Salgado sarjan ensimmäinen osa vaikutti toiseksi houkuttelevimmalta. Varmaan kuitenkin tästä syystä lukeminen oli hieman tavanomaista hitaampaa. 

Yllätyin, kuinka päädyin lukemaan jo toista kirjaa, joka edes sivuaa ihmiskauppaa. Äskettäin lukemani Kadonneethan pyöri juuri samaisen aiheen ympärillä. Kuolleiden lelujen kesässä on kuitenkin tavallaan kaksi juonta. Toinen kantaa lyhyempänä tämän kirjan verran, mutta toinen on selvästi kauaskantoisempi ja liittyy oleellisesti ihmiskauppaan. 

Kuolleiden lelujen kesä oli melko verkkainen ja teksti oli pohdiskelevaa ja paneutuvaa, eikä niinkään hirveää ratatatata -paukuttelua juonenkäänteineen ja actioneineen. (Jees, pääni on ihan mush, joten pahoittelen kökköjä sanavalintoja. Oi tämä helle joka meitä niin hellii. : D) Pidin tästä. Oli mukava todella pohdiskella ja laskea yksi plus yksi on viisi. 

Mutta kun vihdoin alkoi tapahtua, niin ei jeesuksen perse, miten ahdistavasti tämä osa olikaan kuvailtu! En tahdo nähdä enää ikinä yhtäkään nukkea. Oikein kylmää ajatus. Se mielikuva, jonka Hill maalasi silmieni eteen oli niin ahdistava, että huomaamattani jopa laskin kirjan hetkeksi syliini. Talk about an impression!

Hill säilytti arvoituksen jopa ärsyttävänkin hyvin ihan viimeisille sivuille asti, vaikka tiputtelikin pieniä viheitä matkan varrella. Ehkäpä hieman viileämmillä säillä olisin osannutkin solmia langanpäät yhteen ja arvata kirjan pahiksen. Tässä helteessä Hill kuitenkin yllätti minut täysin.

Ja se itse lopetus, se ns. isomman juonen väliaikaislopetus.. niin kylmä niin kylmä. 

Aivan loistava kesädekkari siis! Ja Barcelonaan on aina ilo palata. Kirjan sivuilla siis, sillä en vielä kyseisen kaupungin katuja ole päässyt tallaamaan. Vielä sekin päivä koittaa, kun pääsen tutustumaan kirjojeni Barcelonaan. Tutustukaa te sillä aikaa herra Salgadoon. Minä pidän pienen dekkaritauon, mutta palaan heti ensimmäisenä Kauniisiin kuolemiin, joka jatkaa Salgadon tapauksista, kunhan dekkarihimo iskee jälleen.

★★★★☆

Tove Alsterdal: Kadonneet

Tove Alsterdal; Kadonneet
Alkuteos: Kvinnorna på stranden
Kustantaja: Gummerus 2013
Suomentaja: Katriina Huttunen
Sivuja: 353

"Caroline Kenney otti nokareen kellanvihreästä sorbettipallosta. "Passionhedelmää", hän sanoi ja hymyili minulle, "heidän kaikkein parasta." Hän nuolaisi lusikkaa ja sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi ennen kuin jatkoi. 
"Jos olen lukenut läksyini oikein, niin statun on Alain Therylle pakkomielle. Hän ei halua olla työläispoika Pas-de-Calais'n hiilikasoista, mutta Ranskassa ei riitä, että on rahaa. Täällä on oltava oikeasta perheestä, täällä on käytävä oikeat koulut."
Caroline Kenney koputti kynneellään kirjan kantta. "Tämä heppu sen sijaan tuntee ihmisiä kaikista valta-asemista, hallituksesta, viranomaisista, korkeimmasta oikeudesta. Hänen sukunsa juontaa juurensa 1700-luvulta, hänen esivanhempansa olivat rojalisteja, jotka palvelivat Ludvig XVI:n hovissa. Hän on käynyt kaikki tärkeät koulut."
Sorbetin maku sekoittui suussani kun Caroline Kenney teki selkoa Ranskan tärkeistä kouluista. Poliittinen eliitti koostui Sciences-Pon, politiikantutkimuksen yliopiston, vanhoista opiskelutovereista. Muutama vuosi sitten hakumenettelyä muutettiin niin, että sinne pääsi lahjakkaita opiskelijoita myös huonomaineisimmista esikaupungeista. Yläluokka nosti äläkän, sillä miten nyt erotettaisiin ihmiset toisistaan?"

Alena Cornwall on huolissaan freelancetoimittaja miehestään Patrickista. Tämä lähti jo pitemmän aikaa sitten Eurooppaan tekemään reportaasia, mutta nyt miehestä ei ole kuulunut viikkoon mitään. Eihän se välttämättä vielä merkitse mitään, sillä Patric on aiemminkin uppoutunut tekemäänsä juttuun niin, että unohtaa kaiken ympäriltään, myös yhteydenpidon vaimoonsa. Mutta kun Ally saa työpaikalleen kirjeen, joka sisältää Patrickin kryptisiä muistiinpanoja ja hämäriä kuvia, nainen huolestuu toden teolla ja päättää lähteä Pariisiin miehensä perässä. Vain huomatakseen, ettei Patrickista ole jälkeäkään siellä, missä pitäisi.

Ally alkaa tonkia Patrickin lähttämiä muistiinpanoja ja saa pian huomata miehensä todella sotkeutuneen varsin karmaisevaan maailmaan, nykypäivän Euroopan orjakauppaan, missä ihminen ei ole minkään arvoinen. Selvitellessään miehensä olinpaikkaa, saa Ally huomata, etteivät viranomaiset ole kovinkaan yhteistyöhaluisia ja pian nainen on altistanut itsensäkin ja vatsassaan olevan lapsensa alttiiksi suurelle vaaralle, mentyään tökkimään tikulla muurahaispesää, siis koko orjakauppavyyhdin päämiestä. Oman lisänsä sotkuun tuovat Mary Kwara, laiton siirtolainen Afrikasta, jolla on tietoja siitä, missä Patrick ei ainakaan ole, ja ruotsalainen Terese Wallner, jonka passi varastetaan myytäväksi Espanjan Tarifan rannalla vietetyn kuuman yön päätteeksi. Eikä passivarkaus riitä, vaan Terese kompuroi aamuyön tunteina vesirajassa ruumiiseen, jolla on enemmän kuin vähän tekemistä Patrick Cornwallin orjakauppareportaasin kanssa.

---

Lukiessani selkääni pitkin kulki enemmän kuin yhdet puistatuksenväreet. Kuinka inhottavan elävästi Alsterdal kuvaileekaan näitä irstaita eurooppalaismiehiä, virkamiehiä ja tavallisia ihmisiä. Yäk että sellasia ihmisiä voikin olla, eikä vain kirjoissa. 

Lisäksi isot pisteet siitä, että Kadonneissa mysteerin ratkomisen, eli siis aviomiehen katoamisen, selvittelyn hoitaa kerrankin tavantallaaja, eikä harrastelija/ammattilaisetsivä. Onko näitä paljonkin, onko multa mennyt ihan kokonaan ohi? 

Mutta Kadonneet on mielettömän hieno kuvaus elämän rumuudesta ja sen epätasa-arvoisuudesta; kuinka murhasta (tai useammastakin) selviää kuin koira veräjästä, mikäli vain on tarpeeksi rahaa, oikea asema ja oikeat kontaktit. Miten nykymaailmassa voikin olla mahdollista tällainen? Eikä paha yleensä saa edes palkkaansa. Kadonneissa onkin yksi mies ja yksi nainen, jotka eivät kestä systeemin vikoja ja tätä epätasa-arvoa ja päättävät ottaa oikeuden omiin käsiinsä, toinen paljastamalla kaiken koko maailmalle, toinen kouriintuntuvammin ja henkilökohtaisemmalla asteella. 

Suurin kysymys, minkä Kadonneet minussa herätti, oli ehdottomasti "Miten tämä voi olla mahdollista?". Sillä vaikka tarina ei faktoihin tai tositapahtumiin perustukaan, niin se on vain kuvaus siitä, mitä ihan yhtä hyvin voisi olla tällä hetkellä käynnissä rakkaassa Euroopassamme. Ja varmaan onkin. 

Kadonneet oli lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, Liza Marklundia lainaten, huippuluokan kansainvälinen trilleri. Eli siis helmi. Joka rustaa kirjabingostani viimeisen kohdan "pokkari" ja näin bingosuorani on yllättävää kyllä koossa. 

★★★★☆

Amor Towles: Seuräelämän säännöt

Amor Towles; Seuraelämän säännöt
Alkuteos: Rules of Civility
Kustantaja: WSOY 2012
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivuja: 445

"Oli vuoden 1937 viimeinen ilta. 
Kun tiedossa ei ollut mitään parempaakaan, huonetoverini Eve oli raahannut minut Greenwich Villageen toiveikkaasti Hotspotiksi nimettyyn yökerhoon, joka sijaitsi metrin verran maan alla. 
Mikään paikassa ei viitannut siihen, että oli uudenvuodenaatto. Ei paperihattuja, ei serpentiinejä, ei pahvitrumpetteja. Klubin perällä, pienen tyhjän tanssilattian taustalla, soitti jazzkvartetti rakasti-mutta-jätti -standardeja ilman vokalistia. Saksofonisti, murheellisen näköinen jättiläinen, iholtaan musta kuin moottoriöljy, oli eksynyt pitkän ja yksinäisen soolonsa sokkeloihin. Kontrabasisti puolestaan, kermalla valkaistun kahvin värinen mulatti, jolla oli pienet hienostuneet viikset, varoi yhtään hoputtamasta häntä. Bum, bum, bum, mies jymisytti bassoaan puolta hitammin kuin sydän löi."

Niin Katey kun Evekin tahtovat pärjätä omillaan 1930 -luvun New Yorkissa. Vaikka Eve onkin rikkaasta perheestä, toisin kuin Kate, ei tämä suostu ottamaan vastaan isänsä lähettämiä rahoja. Siksipä neidit ottavatkin mielihyvin vastaan nuorten herrasmiesten tarjoamat kierrokset.

Uudenvuodenaattona kaksikko törmää klubilla nuoreen, varakkaaseen, Tinker Greyhin, joka on pukeutunut hyvin, eikä odota naisseuraa. Pian tytöt saavatkin herrasmiehestä seuraa ja kolmikosta tulee melko erottamaton. Tytöt näyttävät Tinkerille heidän NewYorkinsa, kun taas Tiker esittelee ripauksia omastaan. Mutta hauskanpito päättyy kolmikon joutuessa auto-onnettomuuteen, joka jättää Eveen näkyvät jäljet. Tinker tuntee velvollisuudekseen huolehtia Evestä, olihan mies sentään ratissa kolarihetkellä.

Sillä välin, kun Eve nauttii Tinkerin ylemmän luokan asunnosta ja Euroopan lomamatkoista, Katey taiteilee uuden uran ja miesongelmiensa välillä. Mitä salaisuuksia Tinkerin kosinta pian paljastaakaan...

---

Pidän tästä suomennetun version kannesta niiiin paljon enemmän, kuin alkuperäisestä. Tärkeä tieto, eikö? Mutta tämä kansi jotenkin johdattelee siihen oikeaan tunnelmaan, 30-luvun Manhattanin rappiolliseen loistoon, olihan tuolloin Yhdysvalloissa lama-aika. Mutta kuten kansikin, kirja kuvaa sitä omintakeista loistoa, joka voi kukkia myös laman keskellä. 

Seuraelämän säännöt oli kiehtonut minua jo vähän pitempään. Olin hypistellyt sitä ties kuinka monet kerrat kirjastoissa, muttei se ikinä tarttunut mukaan, koska sylissä oli jo se noin 10 muuta kirjaa. Kun löysin tämän, jälleen täysin epähuomiossa... köh, alesta ihan muutamalla hassulla eurolla, totesin, että nappaan sen tällä kertaa mukaan. Vihdoinkin saisin tämän luettua. Ja oi ja voi, onneksi, onneksi nappasin mukaan. 

Rakastin tämän kepeyttä ja tekstin herkullisuutta. Jo kirjan alkusivuilla tuli tunne, että tästä minä pidän. Ja paljon tosiaan pidinkin. Henkilökohtaisesti olisin lukenut vielä mieluummin 20-luvun Manhattanista, mutta siihen aikaan sijoittuessaan, ei tämä tarina olisi toiminut, sillä lama näytteli varsin tärkeää osaa.

Pikaisena kritiikkinä on sanottava, että olisin kovasti toivonut, ettei kaikkia kirjaan upotettuja lyriikoita olisi suomennettu. Usein suomentaminen pilaa niiden taian ja tunnelman, ainakin minun korvaani. Ymmärrän kuitenkin täysin, miksi ne on käännetty, itselleni ne vain toimisivat huomattavasti paremmin alkuperäiskielellään, esimerkkinä mainittakoon Billie Holidayn Autumn in NewYork. Ja siis mitä ihmettä, miten olenkaan taas nuokkunut historian tunneilla, kun tämä kirja oli ensimmäinen, josta luin toisen maailmansodan oikeastaan auttaneen Yhdysvallat takaisin jaloilleen? Minä kun luulin pysytelleeni hereillä, kun kyse oli maailman historiasta.... :D 

Jokatapauksessa, loppu oli ihana. Oli ihana lukea, kuinka kaikki kirjan hahmot saivat sellaisen tulevaisuuden, jollaisen itselleen olivat tarinan aikana pedanneet, tavalla tai toisella. Paitsi suloinen herra Wolcott. Muuten jokainen erillinen tarinan säie nivoutui kauniisti yhteen ja erikseen juuri ansaitunlaiseksi tulevaisuudeksi. Vaikkakin vähän ehkä ihmettelin Tinkerin valintaa. 

Seuraelämän säännöthän tosiaan sai innoituksensa George Washingtonin samannaimisestä pienestä teoksesta, jonka Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti keräsi kasaan nuorena. Ja kyseiset 110 sääntöä löytyvät kirjan lopusta, kivana pikkulisänä. Niitä lukiessani jouduin toteamaan, että suuri osa niistä pätee yhä tänäkin päivänä, mutta toiset taas olivat auttamattomasti vanhentuneita nyky-yhteiskuntaan. 

Nauttikaa te muutkin 30-luvun loppupuolen hurmaavasta Manhattanista! Minä pidin, kovasti. Tästä raksi jälleen kirjabingon kohtaan "historiallinen". 

★★★★☆

Vera Vala: Villa Sibyllan Kirous

Vera Vala; Villa Sibyllan Kirous
Kustantaja: Gummerus 2014
Sivuja: 423

"Tarjoilija pudisti päätään, mutta Arianna huomasi tämän vilkaisevan refleksinomaisesti tanssisalin takaosaa kohti, ennen kuin postui paikalta. Korkean tanssisalin perällä oli lasitettu parveke, jonka eteen oli sijoitettu tanssilattiaa valaisevia lamppuja. Valot häikäisivät, mutta hän erotti silti liikettä lasikaiteiden takana. Todennäköisesti salin yläosassa oli vip-pöytiä erityistä yksityisyyttä kaipaavalle eliitile. Kaikkien poliitikkojen tai liikemiesten ei ollut suositeltavaa näyttäytyä yökerhossa, varsinkaan, jos samassa pöydässä istui prostituoituja tai nuuskattiin kokaiinia. 

Angelo jäi istumaan, kun Arianna lähti kierrokselle. Hän kiersi tanssilattian ja alkoi kävellä kohti salin takaosaa. Vasta läheltä hän erotti portaat, joiden täytyi johtaa parvelle. Portaiden alapäässä seisoi bodausta harrastava turvamies. Sekä lihaksista että apinamiehen katseesta päätellen muskeleita ei ollut kasvatettu pelkällä pinaatilla. Arianna käveli lähemmäs, mutta bodarin ilme ei värähtänytkään, silmien pupillit olivat laajentuneet jättimäisiksi. 
- Ciao. Etsin Serenaa, hän on varmaan tuolla ylhäällä, Arianna sanoi ja väläytti flirttailevimman hymynsä. - Voin käydä itse hakemassa hänet,sinun ei tarvitse vaivautua, hän sanoi ja veti esiin kahdenkymmenen euron setelin. 
Turvamies pudisti päätään eikä siirtynyt senttiäkään. Arianna huokaisi. Hän työnsi turhautuneena setelin takaisin käsilaukkuunsa. Yleensä raha auttoi kompensoimaan häneltä puuttuvaa italialaisnaisten kykyä kiertää mies kuin mies pikkusormen ympäri pelkällä katseella."

Arianna palkataan tutkimaan asianajajaperheen huvilaan tehtyä murtoa. Villa Sibyllan emäntä, Katia Levrini, Ariannan kouluaikaisen ystävän sisko, on alkanut lisäksi saada vihaa tihkuvia uhkauskirjeitä ja Katia on varma, että joku tahtoo satuttaa häntä uhkaamalla tälle kaikkein rakkaimpia, lastaan Stefanoa ja miestään, Stefanon isää, Lorenzoa.

Kun Arianna lähtee jälittämään tehtyä ryöstöä ja Katialle kirjeita kirjoittavaa uhkailijaa, törmää nainen antiikin aikaiseen mithra-kuttiin ja siihen johtaneeseen auringonkehrä symboliin. Lisäksi nainen saa oppia, että Rooman mafia, banda della Magliana, on kokenut uudelleen syntymän. Villa Sibyllan asukkaat näyttävät sotkeutuneen varsin tiukasti niin vaaralliseen rikollisliigaan, kuin erittäin salaperäiseen ja pitkälle lonkeroillaan yltävään kulttiin, Legio Sacrorumiin.

Tutkimustensa edetessä Arianna joutuu myös kohtaamaan oman menneisyytensä ja sen kauhut. El Lobo tuntuu yhtäkkiä ilmestyvän tyhjästä, vaikka mieshän on kuollut.

---

Vala ja Arianna eivät pettäneet tälläkään kertaa. Voi kuinka taas nautin Ariannan seikkailuista ikuisessa kaupungissa. Vaikka tarinat olisivat keskinkertaisia, lukisin ne varmaan silti, koska Rooma. Mutta onnekseni tarinat eivät ole lähelläkään keskinkertaista, vaan ne ovat loistavia. Siksi olenkin haaveillut koko sarjan keräämisestä omaan kirjahyllyyn ja nyt minulla vihdoin on kaikki kolme osaa ostettuna itselleni, voin siis palata Ariannan mysteereihin milloin ikinä huvittaa. 

Mutta takaisin kirjaan. Pidän siitä, kuinka Vala avaa tarinaa pieni pala kerrallaan eri hahmojen näkökulmasta, se pistää pienen mielen väkisinkin arvailemaan, kuka murhaaja on. 

Taas kerran tosin lopputulos pääsi yllättämään täysin. En todellakaan osannut kuvitella, että murhaaja on juuri tämä henkilö. Koko tarinan ajan oli pieni tunne, että joku tässä mättää, mutten ikinä osannut kuvitellakaan, että näin pahasti. 

Lisäksi Vala kuvaa rikkinäistä mieltä valtavan todentuntuisesti, pystyin niin näkemään silmissäni nuo naiset, jotka murenivat kirje kirjeeltä, vähä vähältä, hitaasti, mutta varmasti. 

Itselleni parasta tässäkin kirjassa oli kuitenkin se ns. isompi, laajempi kuva ja kokonaisuus. Nimittäin Ariannan menneisyys ja ne unohdetut kolme vuotta. Jo kirjan puolivaihessa, kun sain järkyttyä kuinka syvälle el Lobo Ariannan elämään on onnistunut sukeltamaan, janosin lisää ja aina vain lisää tietoa siitä, mitä ihmettä niinä kolmena vuonna tapahtui ja mitä Ariannan ja el Lobon välillä oli ja kuinka he päätyivät siihen tilanteeseen. 

Villa Sibyllan viimeiset sivut vastaavat näihin kysymyksiin. Ainakin osittain. Jäin kyllä kaipaamaan niitä yksityiskohtia ja mitä ihmettä sen kolmen vuoden aikana todella tapahtui. Mutta pääasia tuli kuitenkin selväksi. Enkä osannut odottaa, miten tiheään verkkoon Arianna on itsensä onnistunut sotkemaan.

Voi Vera, ethän jätä Ariannan tarinaa tähän?! Minun on ihan pakko saada tietää, miten Ariannalle ja Bartolomeolle käy ja mitä Legio Sacrorum tekee seuraavaksi näiden suhteen, siis ihan pakko! Julmaa jättää kirja tämmöiseen cliff-hangeriin! Tarvitsen lisää. 

Mutta mainittakoon nyt vielä, että jälleen kerran rakastan kansikuvaa aivan mielettömästi. Johdattelee ehkä jopa vähän taianomaisesti Villa Sibyllan maailmaan, aivan kuten kahdessa aiemmassakin teoksessa. Oikeastaan olen rakastanut yhtä paljon vain Carlos Ruiz Zafónin kirjojen kansia, kuin mitä rakastan näitä.

Lukekaa ja nauttikaa, tämä on täydellinen kesäromaani.

Raksin tällä myös kirjabingostani kohdan "kotimainen kirja", jos vaikka onnistuisin sen bingon sittenkin saamaan vielä tämän kuun aikana... Tämähän olisi muuten sopinut ehkä parhaiten kohtaan "tänä vuonna julkaistu".

★★★★☆

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten Vanki

Carlos Ruiz Zafón; Taivasten Vanki
Alkuteos: El prisionero del cielo
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Antero Tiittula
Sivuja: 332

"Olen aina tiennyt, että jonakin päivänä palaisin näille kaduille kertomaan tarinaa miehestä, joka silloisessa tuhkan ja vaikenemisen aikakauden levottomiin uniin uponneessa Barcelonassa kadotti sielunsa ja nimensä varjoihin. Nämä tulella kirjoitetut sivut ovat syntyneet kirottujen kaupungin suojissa, ja nämä sanat ovat syöpyneet sen miehen muistiin, joka kirouksen hinnalla palasi kuolleiden joukosta lupaus naulittuna sydämeensä. Esirippu nousee, yleisö hiljenee, ja ennen kuin kohtalon yllä vaaniva varjo laskeutuu katosta, joukko valkeita henkiolentoja astuu näyttämölle komedia huulillaan ja utuaan viattomina kuin se, joka luulee kolmatta näytöstä viimeiseksi ja saapuu kertomaan meille jouluista tarinaa tietämättä, että viimeisen sivun koittaessa hänen hengityksensä muste vetää hänet hitaasti ja heltymättömästi pimeyden sydämeen."

Joulu on pian ovella vuoden 1957 Barcelonassa. Semperen ja pojan kirjakaupalla ei mene taloudellisesti mitenkään kehuttavasti. Liikeeseen astuu ajan kuluttama vanha mies, joka tahtoo ostaa koko kirjakaupan kalleimman niteen, vaikkei vaikuta kirjallisuuden ylimmältä ystävältä. Maksettuaan teoksen, tämä pyytää kirjalle toimituksen, jättäen ensimmäisille sivuille myös omistuskirjoituksen. Daniel Dempere kysyy toimitusosoitetta, mutta vanhus toteaa kaiken tarvittavan löytyvän omistuskirjoituksesta.

Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen.

Fermin on Semperejen vanha ystävä, joka auttelee kirjakaupassa. Omistuskirjoitus havahduttaa Danielin ajattelemaan, ettei tunnekaan ystävänsä elämän kaikkia olennaisimpia asioita ja alkaa seurata omistuskirjoituksen jättämää jälkeä syvälle Fermin Romero de Torresin menneisyyteen.

---

Taivasten vanki on kolmas osa Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen Kirjojen Hautausmaa -sarjassa. Vaikka kaikki kolme osaa voidaankin lukea itsenäisinä teoksina ja missä jäjestyksessä tahansa, tahdoin ehdottomasti lukea ne ilmestymisjärjestyksessä; Tuulen varjosta Enkelipeliin ja nyt Taivasten vangin.

Taivasten vanki solmii yhteen Tuulen varjon ja enkelipelin jättämiä langanpätkiä ja muodostaa omanlaisensa kokonaisuuden, nivouttaen Danielin tarinan Tuulen varjosta ja maanisen David Martinin tarinan Enkelipelistä yhteen.

Tämä avasi rakkaan Ferminin taustoja ja opetti tuntemaan tuon hölmön miehen ja ymmärtämään jopa vähän tämän ajatusmaailmaa. Vihdoin myös saimme tietää enemmän Danielin äidin, Isabellan kuolemasta ja menneisyydestä. Ja mikäli en ihan väärin pienessä mielessäni tulkinnut, niin David Martinin tarina sai asteen todentuntuisemman värin.

Mutta Taivasten Vanki ei siltikään yltänyt Tuulen Varjon tasolle. Jäin kaipaamaan niin kovasti sitä tummaa tunnelmaa ja mystiikkaa, joka värisi Tuulen Varjon ja Enkelipelin jokaisella sivulla. Taivasten vangista oli tuo mystiikka ravistettu pois. Juurikin tämä rivien välistä tihkuva tunnelma sai minut ensikerralla rakastumaan Carlos Ruiz Zafónin tekstiin.
Mutta vieläkään ei herra ole epäonnistunut teoksessaan. Vaikka Unohdettujen kirjojen hautausmaahan ydistämäni aavistuksen jopa ehkä pelottava tunnelma ei ollutkaan osa Taivasten vankia, se oli silti mielettömän hieno teos.

En voi muuta kuin lämmöllä suositella kaikkia näitä teoksia, jokaiselle, joka rakastaa Barcelonaa ja ripausta mystiikkaa arjessaan.

★★★★☆

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Carlos Ruiz Zafón; Marina
Alkuteos: Marina
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Antero Tiittula
Sivuja: 282

"En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava."

Oscar käy koulua Barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa, mutta livahtelee jatkuvasti vaeltelemaan pitkin kaupungin aavekaupunginosien katuja. Sisäoppilaitoksen lähellä on huvila, joka näyttää hylätyltä, mutta yhtenä päivänä Oscar päättää uskaltautua portista sisään.

Oscar tutustuu huvilassa asuvaan tyttöön, Marinaan ja tämän erakkoisään. Nuorten ystävystyessä Oscar alkaa viettää aikaa Marinan kanssa huvilassa ja viihtyy myös tytön isän kanssa. Kaivatessaan tekemistä kaksikko suuntaa läheiselle hautausmaalle, mistä Marina tahtoo näyttää Oscarille jotain.

Hautausmaalta kaksikko seuraa salaperäistä mustiin pukeutunutta naista, joka vierailee säännöllisesti yhdellä ja samalla, mustalla perhosella merkityllä haudalla. Tämä johdattaa Marinan ja Oscarin selkäpiitä hyytävän mysteerin partaalle. He seuraavat naista syvälle Barcelonan hylätyille kaduille ja päätyvät osaksi karmivaa salaisuutta, johon liittyvät juurikin nuo mustat perhoset ja karmaisevaa kyllä; ruumiinosat. 

---

Osaattekin ehkä jo arvata, että olen suuri Carlos Ruiz Zafónin fani. Ja Marina oli siis ehdottomasti luettavien listalla. (Ja siellä on siis vielä Taivasten Vanki ja ainakin yksi vielä suomentamaton teos.)

Ja kuten taattua, Marinassa oli jälleen se hyytävä, mystinen ja uhkaava tunnelma, jonka luomisen Zafón osaa paremmin kuin kukaan. Konsepti on samantyylinen kuin Unohdettujen kirjojen hautausmaan ympärille sijoittuvissa, myöhemmin kirjoitetuissa (Marina siis kirjoitettu 90-luvulla) Zafónin kirjoissa; historialline Barcelona, sen unohdetummat kaupunginosat, historiaan kietoutuva ja kätkeytyvä mysteeri.. Ja sehän uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Zafónin mittapuulla kirja oli ehkä hieman "huonompi", kuin tuulen varjo tai enkelipeli. Mutta minkäs teet, kun Tuulen varjo on minulle esimerkki täydellisestä kirjasta. Huonohan Marina ei missään nimessä ollut, ei todellakaan. Mutta sanotaanko, että ehkä ihan hieman, ihan pikkiriikkisen, liian... karmiva? Mitä suomenkielen sanaa creepy vastaa? No, vähän liian creepy, kaikkine irtonaisine ruumiinosineen ja marionetteineen. Mutta kun toinen kirjoittaa niin hyvin, että saa aikaan puistatuksia pelkällä kuvailulla...

Tarttukaa siihen kirjaan siellä kirjastossa, tai kirjakaupassa, suosittelen täydestä sydämestäni. Vaikkakin Tuulen varjon tasolle tämä ei yllä, mutta jos pidät Zafónin tunnelmasta, pidät edes sen osalta Marinasta.

Ja tarvitseeko edes sanoa tuosta kansikuvasta? Jokaisessa suomennetussa Zafónin kirjassa on ollut aina niin kaunis kansi, että voisin ylistää niitä loputtomiin. Kuvat ovat kauniita ja luovat jo hippusen tunnelmaa siitä salaperäisydestä, mitä kirja pitää sisällään. 

Sananen vielä tunnisteista... Eli Zafónin sanoin tämä oli viimeisin nuorten kirja, jonka herra kirjoitti. Mutta ihan nuorten kirjaksi en tätä luokittelisi kuitenkaan, sen verran väkeviä elementtejä tässä on. Eli tämä tipahtaa johnkin nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välimaastoon, siksi tunnisteissa on molemmat.

★★★★☆

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Carlos Ruiz Zafón; Enkelipeli
Alkuteos: El juego del ángel
Kustantaja: Otava 2009
Suomentaja: Tarja Härkönen, Anu Partanen
Sivuja: 607


"Nousin ylös ja jätin hänet yksin pylväshalliin. Piilouduin tornin työhuoneeseen. Avasin ikkunat. Isabellan itku kuului pylväshallista. Katselin keskipäivän auringossa kylpevää kaupunkia ja käänsin sitten katseeni toiseen suuntaan, missä olin miltei näkevinäni Villa Heliusta suojaavat kimaltavat katot ja kuvittelin Cristinan, rouva Vidalin, ylhäällä tornissa katselemassa ikkunasta kohti Riberaa. Jotain pimeää ja sameaa tunki sydämeeni. Unohdin Isabellan itkun ja toivoin vain että hetki jolloin tapaisin Corellin koittaisi pian, jotta voisin puhua hänen kirotusta kirjastaan."


Palataan takaisin Tuulen varjon ihaniin maisemiin, keskelle 1900-luvun alkuvuosikymmenten Barcelonaan.David Martin kasvaa väkivaltaisen ja kirjoja vihaavan isänsä varjossa ja alkaa aikuistuttuaan kirjoittaa halpoja murhamysteerejä lehteen ja päätyy lopulta rahanahneen kustantamon palkkalistalle kirjoittamaan perus murhamysteeri tarinoita pienoisromaaneiksi. Mutta sairais alkaa syödä Martinia sisältä, kunnes ranskalainen kustantaja Andreas Corelli ilmestyy kuvioihin varsin houkuttelevan tarjouksen kanssa. Tarjouksen, joka kuulostaa ensin liian hyvältä, mutta aihe on varsin erikoinen.

Martin päätyy kuitenkin ottamaan vastaan tarjouksen ja alkaa hyytävä enkelipeli, kirjojen, rakkauden ja Barcelonan sydämessä. Kuinka pitää lähes demoninen kustannustoimittaja tyytyväisenä, kun tämä on vienyt Martinin sairauden, palauttanut kuolemankielissä olleen miehen takaisin kiinni elämään, mutta tehtävänanto on tuhota Martinin mielen.

---

Ensimmäisellä kerralla tartuttuani tähän kirjaan, jätin sen pian kesken. Jotenkin se tuntui kuivakalta ja raskaalta. Reilu vuosi myöhemmin kun luin ensin Carlos Ruiz Zafónin Marinan, sain taas kipinän herran kirjoihin ja päätin antaa Enkelipelille uuden mahdollisuuden. Ja luojalle kiitos tein niin!

Lukukokemus oli tällä kertaa aivan mahtava. Ruiz Zafón on mieletön tarinankertoja, joka osaa luoda tunnelman, joka jää kannet suljettuakin vielä väreilemään ilmaan lukijan ympärille.

Tarina itsessään ei jostain syystä jättänyt niin syvää jälkeä minuun kuin Tuulen varjo, mutta nautin jokaisesta hetkestä kirjan parissa. Ja tunnelma toimi jokaisella sivun käännöllä. Tuntui kuitenkin vaikealta tiivistää tarina tähän. Jälkikäteen mieleeni jäi tavallaan ikimuistoinen olotila, että tämä kirja ei unohdu. Mutta jotenkin tarina lähti liukenemaan mielestäni.

Vaikka tämä ei ollutkaan niin unohtumaton teos kuin odotin, oli tämä silti enemmän kuin ihana lukukokemus. Siitä siis suurkiitos Carlos Ruiz Zafónin mielettömälle kirjoitustaidolle. Nautin ja suosittelen. Ehkäpä mielessäni vain ei ollut tilaa sillä hetkellä.

Omaan kirjahyllyyni tämän kuitenkin ostin, kuten Tuulen varjonkin ja Taivasten vangin. Enkä hanki kertaalleen lukemiani kirjoja omakseni, mikäli ne eivät ole tehneet vaikutusta. ;)

★★★★☆

Michael Crichton: Kaappareiden Vesillä

Michael Crichton; Kaappareiden Vesillä
Alkuteos: Pirate Latitudes
Kustantaja: Otava 2010
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 300

"Päivällisen jälkeen Hunter ja Almont istuivat kahden kesken kuvernöörin talon kirjastohuoneessa juomassa brandyä. Hunter esitti kuvernöörille pahoittelunsa uuden sihteerin nimitksen johdosta.
"Hän ei ainakaan helpota elämääni", Almont myönsi, "ja pelkään, ettei helpota teidänkään elämäänne."
"Luuletteko, että hän lähettää Lontooseen epäsuopeita sanomia?"
"Uskon, että hän saattaa ainakin yrittä."
"Mutta täytyyhän kuninkaan jo tietää, mitä täällä Jamaikalla tapahtuu."
"Asiasta on kahdenlaista näkemystä," Almont sanoi huolettomasti elehtien. "Mutta yksi asia on varma: kaappareiden tukeminen jatkuu, jos heidän toimintansa kartuttaa kuninkaan kirstua komeasti." 
"Tasajakoa vähempään en voi suostua", Hunter ehätti lausumaan.
"Johan minä totesin, ettei mikään muu käy."
"Mutta jos kruunu varustaa teidän laivanne, aseistaa merimiehenne..."
"Ei", Hunter sanoi. "Se ei ole tarpeen."
"Ei ole tarpeen? Hyvä Hunter, te tiedätte Matancerosin. Sinne on sijoitettu kokonainen espanjalainen varuskunta."
Hunter pudisti päätään. "Suora hyökkäys ei onnistu ikinä. Sen me tiedämme Edmundsin yrityksestä."
"Mutta onko sille vaihtoehtoa? Matancerosin linnoitus suojelee satamalahden suuta. Ette pääse pakoon aarteiden kanssa valloittamatta ensin linnoitusta."
"Olette oikeassa."
"Eli mikä eteen?"
"Ehdotan pientä hyökkäystä linnoitukseen mantereen puolelta."
"Täyttä varuskuntaa vastaan? Ainakin kolmesataa sotilasta? Ette voi onnistua."
"Päinvastoin", Hunter sanoi."

Vuosi 1665 Karibilla, Jamaikalla, Port Royalissa. Charles Hunter on tunnettu kaapparikapteeni, joka päätyy suunnittelemaan mahdotonta. Hunter päättää hyökätä espanjalaisten voittamattomana pidettyyn linnakkeeseen, Matancerosiin. Hunterilla on hampaankolossa jotain henkilökohtaista linnakkeen hallitsijaa, komentaja Cazallaa vastaan.

Hunter kokoaa itselleen miehistön, joka on valmis luottamaan henkensä kapteeninsa suunitelman varaan, vaikka pitävätki kaappausretkeä itsemurhamissiona, epäonnistuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onnistuessaan miehistö saisi kuitenkin osakseen ennenkuulumatonta kunniaa, nimi historiankirjoihin ja tietysti osuus anastetusta aarteesta. Hunterin suunnitelma on kuitenkin niin mieletön, että vain itse Cazalla olisi voinut vastaavan punoa.

Jo menomatka vaatii veronsa, mutta vasta hieman myöhemmin Hunter saa huomata, että oman henkikullan tullessa kyseeseen, on petos lähempänä, kuin ikinä saattaisi kuvitella, eikä kuoleman vierailu ole kaukana. 

---

Kirjan lukemisesta on jo lähemmäs puoli vuotta. Ja vasta nyt saan tämän purettua tänne. Tämän vuoksi siis syvimmät pahoitteluni (jälleen kerran) lyhyestä tiivistelmästä. En muista jokaista ihanaa ja yllättävää juonenkäännettä, mutta sen muistan, että rakastin jokaista kolmeasataa kirjan sivua. 

Miksi? No koska rakastan merirosvosatuja! : D
Ja Kaappareiden vesillä on lähes yhtä ihana merirosvotarina kuin Pirates of the Caribbean -elokuvat. Jotka ovat siis edelleen ykkösenä merirosvosaduissa sydämessäni. 

Kaappareiden vesillä ei ehkä ole se perinteinen merirosvosatu, sillä tällä kertaa merirosvot kaappaavat aarteensa Englannin kruunun laskuun, eivät omaksi huvikseen. 
Ja olin siitäkin hieman yllättynyt, kuinka nopeasti ns. itse kaappaus tapahtui. Mutta Crichtonin kuvailua on ilo lukea; oli mielettömän helppo kuvitella itsensä kärpäseksi kattoon, tai mastoon. Eikä tarina tosiaankaan loppunut itse kaappaukseen, vaan petos hyppää silmille jälkikäteen, vaikka antaakin hieman vihiä olemassaolostaan jo pitkin matkaa. 

Napatkaa siis kaappareiden vesillä pieniin kätösiin ja matkustakaa vuoteen 1665 ja nauttikaa merirosvojen saastaisesta seksikkyydestä. ;D

★★★★☆

Vera Vala: Kosto Ikuisessa Kaupungissa

Vera Vala; Kosto Ikuisessa Kaupungissa
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 350

"Askeleet kosteassa asfaltissa. Lits, lits. Muistan, miltä kuulosti, kun  Claran hamsterinpoikaset paiskautuivat katuun. Kuului litsahdus, lähes huomaamaton ääni. Pennut olivat karvattomia, vaaleita, vielä sokeita. Emo ei näyttänyt välittävän, vaikka poikaset katosivat häkistä. Äidit eivät useinkaan välitä. 
Äiti uskoi, kun kerroin poikasten karanneen ja kadonneen tietymättömiin. Tai ehkä hän halusi uskoa. Näyttelin niin vakuuttavasti, että melkein uskoin siihen itsekin. Surimme yhdessä poikasten katoamista. Pidimme hautajaiset, minä olin pappi ja hatausurakoitsija, äiti piti puheen, jonka minä olin sanellut. Tiesin kyllä, miten hautajaisten kuuluu edetä. 
Joskus yöllä kuulen niiden putoavan asfalttiin. Lits, lits. Myös hamstereiden emo katosi. Muistan yhä värisevät ruumiin kädessäni, pehmeän turkin alta hehkuneen lämmön. Se jäykistyi nopeasti. Outoa, kuinka jäykältä ruumis tuntui, vaikka turkki oli yhä pehmeä. Vikinää en muista, jos emo sitä edes päästi, pennut eivät ainakaan. Ne putosivat hiljaisina, lits, lits, samalla tavoin kuin askeleet iskevät asfalttiin sateisena yönä."

Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa toimeksiannon parlamentaarikolta. Tämä epäilee sisarpuolensa olevan vaarassa. Arianna alkaakin rauhassa selvittelemään, mitä parlamentaarikko Lucarellin sisaren elämässä on meneillään. Mutta ennen minkäänmoista varsinaista edistystä tutkimusten saralla, löytyy Laura Lucarelli, parlamentaarikon sisko, kuolleena.

Arianna tuntee kovaa syyllisyyttä kohteensa kuoleman vuoksi ja vaikka parlamentaarikko käskeekin yksityisetsivää vetäytymään jutusta, ei Arianna pysty niin tekemään ja alkaa omatoimisesti ratkomaan kummallista vyyhteä.

Tutkimukset vievät Ariannaa ympäri Roomaa ja yliopiston assyriologian osastoa, kuin terroristiepäiltyjen majoituksiakin. Selviää, että parlamentaarikon tytär on jollain tapaa tekemisissä terroristiksi epäillyn miehen kanssa. Samainen mies näyttäisi vielä lisäksi olevan täydellinen epäilty Laura Lucarellin murhaan. Tällä kummallisella, linkkaavalla miehellä on olemus, joka puistattaisi lähes ketä tahansa, on kaiken lisäksi vielä suurempikin suunnitelma, josta Arianna pääsee perille viime tipassa.

Murhatutkimuksen lomassa Arianna ehtii myös lämmitellä välejään erään Bartolomeon kanssa, vihdoinkin ja selvitellä omaa mystistä menneisyyttään. Mitä kaikkea nuori Arianna onkaan tehnyt joko omasta tahdostaan tai el Lobon painostuksesta.

---

Kirjastossa jonotuslista oli pitkä, mutta vihdoin sain kuin sainkin uusimman Arianna de Bellis tutkii -sarjan osan käsiini. Jo sitä olin odotellutkin! Ja kyllä, aion aivan varmasti hankkia tämän sarjan omaankin kirjahyllyyn, kunhan aika on sille hieman sopivampi.

Mutta kuten edellinenkin osa, oli kosto ikuisessa kaupungissa ennen kaikkea viihdyttävä ja nautinnollinen lukukokemus. Juuri sopivassa suhteessa ihmissuhdedraamaa kuin vaaratilanteita. Ja Valan teksti vain soljuu silmien edessä vaivattomasti eteenpäin.

Lisäksi rakastan kaikkia ihania historiallisia faktoja ja kuvauksia Roomasta. Matkakuume vain nousee, ja nälkä kasvaa ihanista italialaisista ruoista lukiessa.

Mutta tässä kirjassa oli myös ehdottomasti toinen puoli, karkeampi ja ehkä värisyttävämpi kuin edellisessä de Bellis -tutkii sarjan osassa. Yllä lainaamani tekstinpätkä oli yksi vaikeimmista kohdista koko kirjassa. Sain vain vaivoin kahlattua sen läpi ja kyseinen pätkä aiheutti huomattavan pitkän pahoinvoinnin, niin henkisen kuin fyysisenkin, aallon. Puistattavaa. Täydet pisteet siis Valalle taidosta kuvata ihmistä, jonka sydämessä ei ole lämpöä, joka on kaikkea muuta kuin inhimillinen. Enkä todellakaan olisi osannut odottaa sitä, kuka tämä sairas ihminen todellisuudessa oli.

Kosto ikuisessa kaupungissa raotti jo hieman verhoa Ariannan salaperäiseen menneisyyteen ja antoi pieniä tiedon rippeitä siitä, kuka tämä el Lobo oikeastaan on. Enkä jaksaisi odottaa niin millään näitä tietoja. Tahdon tietää! Vala teki sen siis taas. Jätti minut kaipaamaan lisää nythetisamantien.
Minun vain on saatava tietää, mitä Ariannan menneisyydessä on tapahtunut ja mikä on el Lobon rooli.

Ja mainittakoon jälleen kerran mielettömän kaunis kansi! Tämä on näitä teoksia, jotka nappaa hyllystä jo pelkän kannen perusteella, lähes välittämättä takakansitekstistä tai kirjan nimestä.

Seuraavaa osaa siis odottaessa.
Pahoittelut muuten kuvasta, jostain syystä Gummeruksen nettisivut eivät minulla ole ikuisuuteen toimineet, joten jouduin googlen kuvahaun avulla ryöstämään kuvan.

★★★★☆

Sara Gruen: Apinatalo

Sara Gruen; Apinatalo 
Alkuteos: Ape House
Kustantaja: Bazar 2011
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivuja: 330

"Ding dong, ääniefekti kajahti. Television ääressä lekottelevat apinat yllättyivät selvästi. Ne eivät olleet tilanneet mitään. Kun ne kääntyivät katsomaan ovelle, niiden omaan televisioruutuun ilmestyi yksi Faulksin valtavan suositun Lemmekkäät leidit -sarjan alkujaksoista.
'Herra johtaja', markkinointijohtaja sanoi. Silmänympärykset olivat harmaanvioletit. Hän kuten kaikki muutkin huoneessa olijat tiesi, mitä oli tulossa. He olivat tunti sitten nähneet saman suorana lähetyksenä."

Isabel Duncan on tutkija, joka työskentelee suurten ihmisapinoiden kielilaboratoriossa. Projektissa tutkitaan bonobo-apinoiden kielellistä ja kognitiivista käyttäytymistä. Philadelphia Inquirer lehden toimittajat lähetetään kielilaboratorioon Kansasiin tekemään juttusarjan ensimmäistä osaa Isabelin tutkimista bonoboista.

Vain tunteja toimittajien vierailun päätyttyä ja heidän palattua takaisin Philadelphiaan, tapahtuu tutkimuskeskuksessa räjähdys. Räjähdyksen seurauksena Isabelin ulkonäkö ruhjoutuu rajusti, mutta onneksi keskuksessa ei ole muita räjähdyshetkellä. Bonobot tosin pääsevät vapaaksi ja Isabelin on seurattava uutisten välityksellä sairaalasta, kuinka hänelle perheeksi muodostuneitten apinoiden käy.

Apinat katoavat Isabelin tutkasta joksikin aikaa ja nainen pyrkii kaikin keinoin selvittämään niiden olinpaikaa, peläten, että yliopisto on myynyt bonobot jollekin tutkimuslaboratoriolle, joka käyttää koe-eläiminä kädellisiä.
Piakkoin kuitenkin selviää, minne bonobot ovat oikeasti joutuneet. Media alkaa mainostaa ennennäkemätöntä tosi-tv sarjaa, Apinataloa, jonka päätähtinä ovatkin Isabelin bonobot, ja vain bonobot. Sarja liimaa katsojat television ääreen äimistelemään, kuinka bonobot tilaavat tietokoneella itselleen ruokaa, huonekaluja ja viihdykkeitä ja kuinka paljon apinatalossa onkaan seksiä.

Olot apinatalossa eivät kuitenkaan ole bonoboille suotuisat, sillä niiden ruokavalio alkaa koostua pelkästä roskaruoasta, eikä hygieniasta ole tietoakaan. Näiden syiden varjolla Isabel aloittaa taistelunsa bonobojen vapauttamiseksi, vain saadakseen selville, että Peter, Isabelin sulhanen ja kielilaboratorion johtava tutkija on koko touhussa jollain järkyttävällä tavalla mukana, on ollut alusta asti, vaikka  yksi bonoboista on viimeisillään raskaanakin.

Isabel tarttuu taistoon tunnettujen kädellistutkijoitten ja suojelijoitten suopealla avustuksella, mutta toteaa, ettei se enää riitä. Näin ollen nainen päättää tarttua puhelimeen ja soittaa yhdelle keskuksessa käynelle reportterille, josta bonobot olivat kovasti pitäneet, saattaakseen julki Peterin taustat ja tekemiset, saadakseen bonobot vapaaksi.

---

Aloitin yllä olevan tekstin kirjoittamisen aamulla, ennen iltavuoroon lähtöä ja nyt vasta, töitten jälkeen, pääsen tätä taas jatkamaan. Aamulla kun ei aika riittänytkään.

Luin tosiaan äskettäin Sara Gruenin Vettä Elefanteille ja tykästyin kovasti ja kun huomasin Apinatalon kirjaston hyllyssä, se lähti samantein mukaan. Ja tykästyin jälleen valtavasti.

Gruenin kirjoitustyyli on lähes lumonnut minut. Niin sujuvaa ja vaivatonta tekstiä. Juuri sopivasti pientä huumoria, niin että tekstin arvokkuus säilyy. Joten turha minun on itse tekstiä tässä alkaa ruotimaan.

Idea apinoitten big brother -ohjelmasta sai minut lähes pyörittelemään silmiäni. Eihän kukaan niin hullu voisi olla. Kyseinen ajatus juontaa yksinomaan tietämättömyyteeni. Itselleni apinatalo oli omalla tavallaan opettavainen teos. En ollut ikinä kuullutkaan bonoboista, saati osannut kuvitella, että kyllä ne ihmisapinat vain ovat älyllisesti kuin dna:ltaankin kovin kaltaisiamme. Ja kiitos kirjailijan loppusanojen olen entistä hämmästyneempi, sillä monet kirjan tapahtumista ovat täyttä totta, hieman muokattuna tietenkin.

Miten osaisinkaan kertoa lukukokemuksestani...
Kokeillaan vaikka näin.
Olin lukenut kirjaa sellaisella intensiteetillä, etten edes tajunnut ohittaneeni sen puoliväliä. Eikä itse tosi-tv ohjelma ollut vielä edes alkanut. Ensin ajateltuna tuli tunne, että miten tämä tarinan alku on voinut kestää näin kauan, silti tuntumatta siltä, että alku on pitkä. Jälkikäteen ajatellessani huomaan, että Gruen ripotteli tapahtumia hienovaraisesti, eikä kirja nyt puoleen väliinsä asti mitään alkua ole. Puolivälistä eteenpäin alkoikin sitten tapahtua ja kunnolla, juonenkäänteitä tuli huimaavaa vauhtia, enkä voinut uskoa kuinka hyvin ne kuitenkin oli punottu toisiinsa, ja silti tuntui, että leuka olisi voinut tipahtaa pariinkin otteeseen lattiaan yllätyksestä. 

Ja voi kuinka hellyttäviä ne bonobot olivatkaan. Enkä tarkoita että hali-hali hellyttäviä, vaan jollain kompleksimmalla tavalla. Jokainen apina kun oli selkeästi aivan oma persoonansa.

Tarinassa oli, loppupuolella, vain yksi kohtaus joka tuntui menevän hieman yli ymmärrykseni, mutta sitäkin kesti ehkäpä yhden kappaleen verran kun taas pääsin hommaan kiinni. Saatan pistää hetkellisen ymmärtämättömyyteni väsymyksen piikkiin, kirjaa kun en viitsinyt kolmeltakaan yöllä laskea käsistäni kun oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä.

Kaikenkaikkiaan Apinatalo oli varsin antoisa lukukokemus, jota suosittelen kaikille Vettä elefanteille kirjasta pitäneille. Vaikka moni tämän varmasti onkin jo lukenut.

★★★★☆

Sara Gruen: Vettä Elefanteille

Sara Gruen; Vettä Elefanteille 
Alkuteos: Water for Elephants
Kustantaja: Bazar 2009
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 363

" 'Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaan kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat.' "

Jacob Jankowski on yhdeksänkymmenen, tai yhdeksänkymmenenkolmen, ja inhoaa raihnaisuuttaan ja oloaan vanhainkodissa, anteeksi, palvelutalossa, jossa ei saa edes pureskeltavaa ruokaa. Palvelutalon ikkunan taakse aletaan kuitenkin pystyttää sirkusta ja Jacobin mielen valtaa innostunut odotus; sunnuntaina vierailulle tulevat sukulaiset vievät vanhuksen varmasti katsomaan esitystä. Sirkustelttaa ikkunasta katsellessaan alkavat myös Jacobin muistot nuoruutensa 1930 luvulta vyöryä kirkkaina mieleen.

Nuori Jacob Jankowski opiskelee viimeisiään Cornellin yliopistossa, tullakseen eläinlääkäriksi ja ryhtyäkseen töihin isänsä vastaanotolla. Mutta aivan loppumetreillä Jacobin vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa ja nuoren miehen maailma rämähtää kerralla ylösalaisin. Vanhempien kuolema ajaa Jacobin lähelle romahdusta ja loppukokeet jäävät välistä, kun Jacob ryntää luokasta, eikä enää palaa.

Kuljettuaan aikansa päämäärättömästi Jacob päätyy sattumalta sirkusjunan kyytiin. Saatuaan pian pestin sirkuksen eläinlääkärinä, alkaa varsinainen seikkailu sirkuksen loisteliaassa maailmassa. Niinkin loisteliaassa, että palkat jäävät maksamatta ja hierarkia on tiukkaakin tiukempi. Onneton Jacob ystävystyy maneesimestarin ja tämän vaimon kanssa. Kolmikko työskentelee vsäymättä sirkuksen uuden vetonaulan parissa; Al-setä on ostanut norsun. Joka vaikuttaisi olevan tyhmä kuin saapas. Kunnes Jacob tajuaa, mistä on kyse ja maneesimestari voi alkaa harjoittaa julmuuksiensa sijaan elefantilla uutta päänumeroa.

Jacob onnistuu rakastumaan sirkuksen päätähteen ja maneesimestarin nuoreen vaimoon. Vika tikki, sillä maneesimestarin pääkopassa on jotain vinksallaan ja pahasti, yhtenä hetkenä mitä miellyttävin ja hurmaavin herrasmies, toisena päästään vialla oleva sonni. Ja pian maneesimestari alkaakin epäillä, että hänen vaimonsa ja eläinlääkärin välille on syttynyt jotain, jotain minkä vuoksi maneesimestari on valmis tappamaan. Ja mikäli maneesimestarin ja päätähden avioliittoa ei saada korjata, on tirehtööri, Al-setä valmis uhraamaan useammankin kuin yhden ihmisen.

Ja nykypäivässä vanha Jacob tahtoo päästä takaisin sirkukseen, sukulaisten kanssa taikka ilman.

---

Olin jostain syystä vähän arastellut tarttua Vettä Elefanteille -teokseen jo pitemmän aikaa. Ehkäpä syynä oli elokuvan saamat arviot. Mutta pitäisihän minun tietää, että kirjaa ei pitäisi ikinä arvostella sen elokuvan perusteella. Elokuvaakaan kun en ole nähnyt.

Mutta kun kaivelin kirjastossa uutta lukemista ja jälleen tämä teos osui käteeni, en sitä enää raaskinut takaisin hyllyyn laittaa. Ja onneksi!

Vettä elefanteille on aivan mahtava. Gruenilla on hurmaava kirjoitustyyli, sekoitus sitä edellisessä kirjassa kaipaamaani pehmeyttä ja juuri sopivasti karkeutta; mitään kun ei oltu siloiteltu, muttei mitään oltu raapustettu vain sutaistenkaan.

Jostain syystä olin olettanut, että sirkusmaailman meno ei aikanaan ollut yhtään niin raakaa, millaisena Gruen sen esitteli ja samalla romahdutti mielikuvani entisaikojen sirkusten loistosta. Eläinten kohtelu aiheutti kylmiä väreitä ja puistatuksia; kuinka eläviä olentoja onkaan voitu kohdella niin huonosti, vaikka samalla eläimiä arvostettiin enemmän kuin ihmisiä, jotka eivät olleet esiintyjiä. Niin kauan kuin jostain oli sirkukselle hyötyä, siitä huolehdittiin, esiintyjistä ja eläimistä eritoten, hanttimiehet olivat aina korvattavissa.

Vettä elefanteille oli loppujen lopuksi aika sanattomaksi vetävä teos, joka päästi ihmisen sukeltamaan niin vanhan miehen nuoruuteen, kuin vanhuuden päiviin. En ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan vanhenemiselle, onhan tässä vielä koko pitkä ikä edessä kaksikymppisenä. Mutta Gruenin kuvaus iäkkäästä Jacobista sai minutkin pohtimaan, miten sitä itselle käy, sitten kymmenien vuosien kuluttua.

★★★★☆

Michael Connelly; Kova Tuomio

Michael Connelly; Kova Tuomio  
Alkuteos: The Brass Verdict
Kustantaja: Gummerus 2009
Suomentaja: Kimmo Paukku
Sivuja: 499

" "Kiinni jääneestä henkilöstä tulee vaaratekijä. Yleensä nirri otetaan pois jo ennen oikeudenkäyntiä. He eivät ota sitä riskiä, että kaveri tekee sopimuksen syyttäjän kanssa. Mutta minä vastaan yhä heidän rahoistaan. Jos minusta hankkiudutaan eroon, kaikki on mennyttä. Archway, kiinteistöt, kaikki tyynni. Siksi he vain tarkkailevat tilannetta. Jos pääsen vapaaksi, kaikki on taas hyvin. Jos minut tuomitaan, minusta tulee liian suuri vaaratekijä ja kestän vankilassa korkeintaan kaksi päivää. He saavat hoideltua minut siellä."
     On aina hyvä tietää, miten korkeita panokset ovat, mutta olisin tullut hyvin toimeen ilman päämieheni muistutusta."

Puolustusasianajaja Mickey Haller palaa kahden tuskan täytteisen vuoden jälkeen takaisin ammattinsa pariin. Hallerin tarkoituksena on aloittaa hiljalleen ja varovasti, ettei paluuta vanhaan tule. Uusi alku saa kuitenkin yllättävän räjähtävän lähdön. Haller saa kutsun ylimmän oikeuden päätuomarin luo, vain kuullakseen kollegansa Jerry Vincentin olevan kuollut; murhattu. Ja Haller on merkitty Vincentin papereihin niin avustajaksi, kuin henkilöksi, joka perii kaikki herran työt, mikäli tämä joutuu työkyvyttömäksi tai kuolee.

31 keskeneräisen oikeusjutun joukossa on yksi ylitse muiden, Hollywood-moguli Walter Elliot on menossa oikeuteen syytettynä vaimonsa ja tämän oletetun rakastajan murhista. Haller alkaa pala palalta kokoamaan Jerry Vincentin keräämiä tietoja yhteen luodakseen puolustuksen syyttömyyttään vakuuttavalle kiholle.

Kuvaan ilmestyy myös etsivä Harry Bosch, jonka tehtäväksi on muodostunut ratkaista Vincentin murhaaja ja saattaa tämä oikeuden eteen. Bosch onnistuu sotkemaan myös Hallerin tutkimuksiinsa ja näin asettaa asianajajamme jälleen hengenvaaraan. Bosch on päättänyt napata murhaajan, oli hinta mikä tahansa, mies on valmis käyttämään Halleria syöttinä siitäkin huolimatta, että asianajaja on etsivän velipuoli. Haller ei tosin tiedä tätä kyseistä faktaa.

---

Tämä oli ensimmäinen teos, jonka herra Connellyltä luin ja tykästyin kovasti.  Ihastuin jokunen aika sitten televisiosarjaan nimeltä Suits, joka sijoittuu lakitupaan sekin ja tämän pokkarihyllyssä nähdessäni ajattelin, että miksipä ei, voisihan se varmasti toimia kirjassakin.

Olen pelännyt, ettei lukeminen hetkeen enää maita, että on taas se tylsä kausi, mutta ei sentään. Tarvitsin vain oikeanlaisen kirjan päästäkseni takaisin ruotuun. Kova Tuomio tulikin ahmittua parissa päivässä (mm. pakkaamisen ja töissäkäynnin ja sairastelun lomassa).

Connelly kirjoitti kovin sulavasti ja niin tapahtumien täyteistä tekstiä, että huonomman kirjailijan vastaavasta olisi voinut tulla pikainen ähky. Connelly sai mahtumaan yhteen päivään niin paljon tapahtumia, että välillä havahduin, että hei, eihän tässä ollakaan menty viikkoa eteenpäin, päästiin vain päivän päätteeseen. Mikä tässä kirjassa mulle olikin vähän uudempaa oli se, että koko kirjan tapahtumat sijoittuvat vain muutaman viikon ajalle, eikä esim. useamman kuukauden.

Rakastin sitä, kuinka Connelly luontevasti johdatteli lukijaa mukanaan oikeusjuttua eteenpäin, mutta nykäisikin toisinaan mattoa jalkojen alla hieman, ettei mikään kävisi liian itsestään selväksi. Loppujen lopuksi kirjan pääpahis olikin juuri se, keneksi sitä en ikimaailmassa olisi osannut yhdistää, vaikka kaikki oli jollain tapaa aivan itsestäänselvää, ettei se voinut olla kukaan muukaan.  Jäin kuitenkin kaipaamaan vähän lisää jännitystä ja uhkaavia tilanteita, mistä kirjan takakansiteksti ehkä hieman vihjaili. Missään välissä kirja ei kuitenkaan ollut tylsä, vaan soljui kuin itsestään eteenpäin. Taidan käydä ratsaamassa kirjaston ja etsimässä lisää Michael Connellyn tuotoksia.

★★★★☆