Cleo Coyle: On what Grounds

Cleo Coyle; On what Grounds
Kustantaja: Berkley Books 2003
Sivuja: 226 (e-kirja)

"She was a dancer. Young, slender, pretty, but not particularly beautiful. And not special. 

From the corner of Hudson Street, the stalker watched her prancing about behind the tall French doors, sweeping, mopping, wiping - the gleaming wood floor, the marble-topped tables, and the silver espresso machine. 

The hour was late. The place was closed, but the coffeehouse lights beyond the tall clear windows shone with a disturbing intensity, harsh beacons that burned through the thin layer of fog rolling in off the cold, dismal river just a few blocks away.

With tentative movements, the stalker followed those beacons, descending the curb into the empty street.

Wisps of pale mist flowed in waves across the gray cobblestones, sweeping the stalker along in its ethereal current like some passenger on a ferryboat bound for the underworld."

Clare Cosi on  palannut vihdoin New Yorkin West Villageen vietettyään vuosikymmenen New Jersyn puolelle kasvattaen tytärtään. Nyt kun tytär on ottanut siivet alleen ja lähtenyt isoon omenaan opiskelemaan, ei Clare voi vastustaa ex-anoppinsa tarjousta. Clare palaa johtamaan Village Blend kahvilaa ja saa samalla käyttöönsä kahvilan omistajan, siis entisen anoppinsa, edellisen, upean, asunnon kahvilan yläkerrasta.

Kaikki tuntuu sujuvan suunnitelmien mukaan, kunnes eräänä aamuna saapuessaan viimeisen muuttokuorman kera kaupunkiin, Clare löytää kahvilansa suljettuna, vaikka sen olisi pitänyt olla jo tunteja auki ja lukittujen ovien takaa luottobaristansa Annabellen portaikon alapäästä vakavasti loukkaantuneena.

Rikosta ei kuitenkaan näytä tapahtuneen, vaikka poliisit penkovat koko kahvilan. Clare on kuitenkin varma, ettei Annabelle, taitava tanssija, voisi noin vain kompastua ja rämähtää portaita alas. Kun Annabelle vajoaa sairaalassa koomaan ja tytön äitipuoli uhkaa haastaa kahvilan oikeuteen, Clare ei voi enää pitää nenäänsä poissa tutkimuksista vaan alkaa härkkiä asioita omillaan, eikä aina niinkään positiivisin seurauksin.

***

On what Grounds oli suuri pettymys. Kirjan esittely ja kansikuva vaikuttivat niiiin houkuttelevilta, että olihan se pakko kokeilla. Tämä oli myös ensimmäinen cozy mystery, jonka tänä vuonna luin. Harmikseni tämä tosiaan oli pettymys. Tässä muutama syy miksi. 

Alku oli varsin hidastempoinen, eikä oikein mitään mielenkiintoista tuntunut tapahtuvan. 

Toisekseen, päähenkilö Clare oli niiin täydellinen ja niin itserakas että hohhoi. Ja mitähän minä teen Claren kuppikoolla? No en varsinaisesti mitään. Missään kirjassa en ole vielä itseasiassa törmännyt vastaavaan rintojen korostamiseen. Ja tosiaan se täydellisyys, niin ulkonäöllisesti, hoikka ja isot tissit, kaunis naama, kaikki kuolaavat ja sisäisesti tottakai, kaikki rakastavat Clarea.

Kaikki siis varmaan osaavat päätellä, etten pitänyt päähenkilöstä, vaan Clare ärsytti minua kovasti. No, yksi lisäsyy siihen, miksi en pitänyt kirjasta on se, etten ole ikinä kuullutkaan sanoja nude dancing, yhdessä. Osaako joku valaista minua mitä tämä on? Alastontanssia? Strippausta? Jotenkin ärsytti kovasti kun tätä sanayhdistelmää käytettiin paljonkin ja oli omalla tavallaan ehkä olennainenkin osa tarinaa. 

Mutta ei tässä nyt pelkkää negatiivista ollut! Kahvifakta ja kahvinvalmistus ohjeet, joita On what Grounds on pullollaan, nostattivat kyllä ihan suoraan veden kielelle ja herättivät uinuvan (mocha)kahviaddiktioni. Lisäksi miljöö oli hurmaava. Kuka nyt ei rakastaisi New Yorkia? 

Mutta tosiaan.. tämä oli hieman epäuskottava kaikella tavalla, mutta jatko-osat ovat saaneet hyviä arvosteluja, sekä rakastuin miljööseen, että päätin antaa sarjalle toisen mahdollisuuden. Tällä kertaa äänikirjojen muodossa. Ja tottapuhuakseni, nämä toimivat huomattavasti paremmin äänikirjoina. Ja on se myönnettävä, että vaikka en näistä toista arviota tuskin tule kirjoittamaan, niin kyllä Cleo Coylen tarinan kerronta kehittyy huomattavasti tästä ensimmäisestä osasta. Eikä niitä tissejäkään korosteta enää ihan niin kamalasti, vaikka silti ehkä turhan paljon. 

Cleo Coylehan on kuitenkin vain taiteilijanimi, jonka takana on aviopari. Lisää voi lukea täältä ja täältä.

★★☆☆☆

C. J. Daugherty: Night School - Yön valitut

C. J. Daugherty; Night School - Yön valitut
Alkuteos: Night School
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Kirsi Ohrankämmen
Sivuja: 321 (e-kirjan lukulaitteella)

"Carter astui ovesta ulos ja suuteli Allieta kevyesti ovensuussa. "Jos kuulet tai näet yhtään mitään, huuda. Onko selvä?"
"Lupaan sen."
Heti kun Carter oli mennyt, Allie puki päälleen puhtaanvalkoisen pyjämän ja kiipesi sänkyyn. Sammutettuaan valot hän kertasi mielessään illan tapahtumat ja muisti, miltä Carterin huulet olivat tuntuneet. Ja kuinka paljon poika oli häntä halunnut.

Allie ei ollut kertaakaan ajatellut Nathanielia, tai vaaraa, tai sitä, että tarvitsi henkivartijoita. Onnen kyllästämänä hän vaipui uneen.
Myöhemmin hän mietti,  mihin hän heräsi. Kuuluiko käytävältä askelia? Vai oven takaa puhetta? Niin tai näin, mutta kun hänen ovensa lensi selälleen ja valot sytytettiin, hän istui jo valmiiksi sängyssään. Kello oli kolme aamuyöllä. 
"Herää, Allie", Carterin ilme oli synkkä. "Nathaniel tulee.""

Allie on 16-vuotias ongelmanuori, jonka vanhemmat saavat vihdoin tarpeekseen tytön törttöilystä. Kolmannen pidätyksen jälkeen Allie kuskataan sisäoppilaitos Cimmeriaan. Allie kuvittelee inhoavansa koko akatemiaa, mutta huomaakin pian saavansa ystäviä ja oikeastaan pitävänsä kesälukukaudella opiskelusta, eikä huomio kahdelta komistukseltakaan ole pahitteeksi.

Allien saavuttua koulussa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Allie ystävineen kuulee ulkona yöllä outoja askelia, joiden aiheuttajasta ei näy jälkeäkään ja kummallista murinaa, joka ei voi olla ainakaan kettu. Mutta jostain syystä näitä tapahtumia vähätellään koulun henkilökunnan toimesta. Ja mikä kumma on yökoulu?

Kun sitten oppilas kuolee, alkavat huhut liikkua. Onko Allie murhaaja? Miksi Allie on täällä, eihän hän ole legaattioppilas, jotka ovat ainoita, jotka pääsevät vain neroille tarkoitetulle kesälukukaudelle? Allie ei ymmärrä, mitä koulussa oikein on meneillään.

---

Kirjasta oli jotenkin hankala kirjoittaa pientä tiivistelmää. Ehkä siksi, että kirjassa ei tapahtunut varsinaisesti mitään, vaikka koko ajan tapahtui jotain, ennen viimeistä sataa sivua.

Valitsin kirjan luettavaksi, koska sain jostain mielikuvan, että se sisältäisi ehkäpä asteen verran jotain yliluonnollista. No, olin väärässä. Kokeilin kuitenkin ensimmäistä kertaa ellibs -e-kirjasto palvelua ja tämä oli heti lainattavissa. 

Jo ensimmäisistä sivuista alkaen kirja tuntui omiin korviini... no, teennäiseltä. Dialogi oli jo luku itsessään, mutta eniten minua häiritsi henkilöhahmot, jotka tuntuivat solmivan suhteita sormia napsauttamalla ja käyttäytyvän kuin pikkulapset, vaikka olivat olevinaan vähintään 16-vuotiaita, toiset 16-vuotiaat taas tuntuivat käyttäytyvän kuin huomattavasti vanhemmat ja osa koulun henkilökunnastakin tuntui varsin... teinimäisiltä. Voimme siis päätellä, että kirjan henkilöhahmoissa on parantamisen varaa, reilusti. Loppuunpäin mentäessä hahmotkin saivat kyllä vähän enemmän ikäisiään piirteitä, myönnettäköön sen verran. En kuitenkaan pitänyt yhdestäkään hahmosta. 

Esimerkiksi... kuka paljastaa syvimmät salaisuutensa ihmiselle, jonka on tuntenut kaksi päivää, salaisuudet, joita ei ole kertonut yhtään kenllekään? No ei kukaan. Ellei kyseessä ole joku terapeutti tai vastaava ns. pakkotilanne. 

Mutta en mollaa enempää. Tarina itsessään oli oikeastaan hyväkin. Tai idea ainakin, toteutuksessa oli tosiaan reilusti toivomisen varaa. Kun vihdoin päästiin tapahtumien keskipisteeseen, kun oikeasti alkoi tapahtua jotain joka vei tarinaa eteenpäin, alkoi tarina tosissaan kiinnostaa. Mutta ikävä kyllä tähän pisteeseen päästiin vasta reilusti kirjan puolenvälin jälkeen. 

Ja vaikka kirja päättyikin eräänlaiseen cliffhangeriin, en usko, että ikinä tartun sarjan toiseen osaan. Toteutus ei sytyttänyt, vaikka tällä tarinalla oltaisiin voitu tehdä vaikka mitä taikoja. Yön valitut oli ehkä liian teini jo omaan makuuni, vaikka teineille suunnattua kirjallisuutta luenkin. Ja kuinka harhaanjohtava voi tuo kansikuva ja kirjan nimi, yön valitut, olla?! Älkää vaan väittäkö, että olen ainoa, jolle tuli supernaturaalit jutut mieleen?

Kaksi tähteä siksi, että tarinasta olisi erilaisella toteutuksella ja erilaisilla (ikäistään vastaavasti käyttäytyvillä...) henkilöhahmoilla voinut sukeutua varsin viihdyttävä teos. 

★★☆☆☆

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides; Naimapuuhia
Alkuteos: The Marriage Plot
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Arto Schroderus
Sivuja: 599

" "Koska se on sukupuolitettu. Se on. Jo. Tiedätkö, mikä mikva on?" Hän kääntyi katsomaan Larrya. "Tietääkö tuo, mikä mikve on?"
"Tiedän mikä mikve on", Mitchell sanoi.
"Okei, eli äitini mene kerran kuussa mikveen kuukautistensa jälkeen. Puhdistautumaan. Puhdistautumaan mistä? Siitä että hänellä on mahti synnyttää? Luoda uutta elämää? He kääntävät naisen suurimman mahdin joksikin hävettäväksi."
"Olen samaa mieltä, se on järjetöntä."
"Mutta kun kyse ei ole mikvesta. Institutionalisoitu länsimainen uskonto ei ole mitään muuta kuin sitä, että naiset saavat kuulla olevansa alempiarvoisia, epäpuhtaita ja käskynalaisia miehelle. Ja jos uskot vähääkään noihin juttuihin niin minä en kyllä oikeasti tiedä mitä sanoisin."
"Ei kai sinulla vain nyt ole kuukautiset?" Mitchell sanoi. Clairen ilmaisuvoimaiset kasvot valahtivat ilmeettömiksi. "Minä en voi uskoa, että sinä tosiaan sanoit noin," hän sanoi. 
"Kunhan vitsailin", Mitchell sanoi. Hänen kasvojaan kuumotti äkkiä. 
"Olipa totaalisen seksistisesti sanottu."
"Se oli vitsi", hän toisti ääni kireänä.
"Mitchelliin on totuttava", Larry sanoi. "Kyllä hänestä oppii pitämään."

Madeleine tekee yliopistossa päättötyötä 1800-luvun avioliittojuonesta. Hän on päättänyt pysyä visusti selibaatissa, sillä miehet ovat liian monimutkaisia. Mutta sitten tulee Mitchell Grammaticus ja Leonard Bankhead, jotka tunkevat lusikkansa soppaa hämmentämään. Mitchell on toivottoman rakastunut Madeleineen, jonka tämä tahtoo viedä alttarille. Madeleine on kuitenkin mennyt rakastumaan Leonard Bankheadiin, jonka fiksu olemus ei edes vihjaa nuoren miehen monimutkaisesta ajatuksenkulusta.

Mitchellin lähtiessä kiertämään valmistumisen jälkeen maailmaa, päätyäkseen Intiaan, Madeleine on jo päässyt tutustumaan siihen Leonardiin, jonka tämä on pitänyt visusti piilossa, nimittäin maanis-depressiiviseen Leonardiin. Madeleine joutuu varsinaiseen tunteiden ja tapahtumien vuoristorataan pyrkiessään helpottamaan Leonardin elämää, Mitchellin pohtiessa teologisia kysymyksiä työskennellessään Äiti Teresan hoivakodissa Kalkutassa.

---

Olen joskus lukioaikoinani lukenut Eugenidesin Virgin Suicidesin, mutta tuolloin se ei kyllä sytyttänyt minua. Tiedän, että monet ovat kyseisestä teoksesta pitäneet valtavasti, mutta minulle se ei jostain syystä uponnut. Päätin kuitenkin antaa Naimapuuhille mahdollisuuden bongatessani tämän Suomalaisen Kirjakaupan alepöydältä hintaan 4,95. Kansikuva oli minulle lähes luotaantyöntävä ja pohdinkin pitemmän kaavan kautta ostanko vaiko enkö, laskin kirjan varmaan neljään kertaa takaisin pöydälle, mutta sorruin lopulta sittenkin.

Kirjan takakansi lupaili herkullisen mehukasta kolmiodraamaa (no melkein neliödraamaa!), juuri sellaista vähän hömpähtävää, mutta kuitenkin höystettynä 1800-luvun suurten naiskirjailijoiden romaanien hengellä.

No enpäs saanut sitä mitä odotin. :D

Varsinaisesta kolmioneliödraamasta ollut tietoakaan, vaan Eugenides syventyi kertomaan kolmen nuoren elämästä, tunteista ja aikuistumisesta, lähes yksitellen. En osannut odottaa, että tarinan keskiössä olisi myös maanis-depressiivisyys. Kyseinen sairaus on minulle varsin tuttu ja ehkäpä voisi sanoa läheinen ja olikin mielenkiintoista lukea, miten joku ulkopuolinen (en kylläkään tiedä, onko Eugenidesin lähipiirissä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia) kuvailee ja kokee kyseisen "häiriön". Ja taitavaahan se kuvailu oli, eikä sillä onnekseni mässäilty turhia.

Jos ns. teknisistä asioista saa mainita, niin tässä muutama...
tarina ei etene kronologisessa järjestyksessä, mikä aiheutti hieman hämminkiä väsyneenä lukiessani. Väsyneenä lukiessa aiheutti hämminkiä kyllä kaikki seikkaperäiset, hienot niin biologiset kuin teologisetkin termit, joita tavailin usein silmät ristissä yölampun valossa sängyn pohjalla. Voimme siis päätellä, että toiset kohdat olivat minulle varsin hidaslukuisia, itse kun en voi sanoa olevani mitenkään ylen kiinnostunut hiivoista, tai teologiasta. Teologiasta toki enemmän kuin hiivoista.

Välillä tuntui, että Eugenides laverteli ehkä hiiiieman liikaa, ei paljon, mutta hieman.
Pidin paljonkin kirjan teologisesta pohdinnasta ja myönnän suoraan, että maailman, varsinkin itämaiset, uskonnot kiehtovat minua, kun taas kristinusko tuntuu pakkopullalta. Eugenides kuitenkin onnistui pohtiman kristinuskoakin riittävän mielenkiintoisin sanankääntein, etten pamauttanut kirjaa suoraan kiinni, vaan jatkoin vaikka kuinka väsytti.

Taisin olla väärässä mielentilassa tätä lukiessani, tai sitten olen liian rahvas ymmärtämään näin hienoa kirjallisuutta, sillä Naimapuuhiakaan ei onnistunut minua loppujenlopuksi sytyttämään. Viimeisen sivun luettuani oloni oli varsin hämmentynyt. En osannut jäsennellä heränneitä ajatuksia mitenkään päin ja jotenkin tuntui, että lukemani tarina oli liian sekava tämän maallikon aivoille.
Ehkä myös menetin täysin tuon Austeneiden avioliittojuonten aspektin, sillä häpeäkseni myönnän, etten ole 1800-luvun kirjallisuuden ylin ystävä.

Syyttäkää minua rauhassa sivistymättömäksi ja moukaksi, mutta miksi kuluttaa aikaansa lukemalla jotain, josta ei nauti, kun voisi lukea jotain, mikä tempaa mukaansa, eikä päästä otteestaan vielä kansien sulkemisen jälkeenkään?

Täten totean, että vaikka kuinka hieno kirjailija herra Eugenides onkin, niin hänen teoksensa eivät minuun oikein uppoa. Kiitän ja kuittaan.

★★☆☆☆

Oscar Wilde: Dorian Grayn Muotokuva

Oscar Wilde; Dorian Grayn Muotokuva
Alkuteos: The Picture of Dorian Gray
Kustantaja: Otava 2009
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 363

"Aistien palvontaa on usein ja oikeudenmukaisesti moitittu, kun ihmiset ovat luonnostaan ja vaistomaisesti pelänneet intohimoja ja tuntemuksia, jotka ovat tuntuneet heitä itseään vahvemmilta ja joiden he ovat tienneet olevan samanlaisia myös niillä luontokappaleilla, joiden elämä ei ole yhtä korkeasti järjestäytynyttä. Mutta Dorian Gray oli sitä mieltä, ettei aistien todellista luonnetta ollut vielä ymmärretty ja että ne olivat jääneet primitiivisiksi ja eläimellisiksi vain siksi että ne oli yritetty näännyttää alamaisiksi ja tappaa kivulla sen sijaan, että ne olisi koettu ottaa uuden elementeiksi uuteen henkisyyteen, jonka vallitseva piirre olisi ollut kehittynyt kauneudentaju."

Taiteilija Basil Hallward on tavannut nuoren, erikoisen kauniin miehen, Dorian Grayn ja saanut tämän ylipuhuttua malliksi itselleen. Muotokuva osoittautuu Hallwardin siihen astisista teoksista parhaaksi. Ja nuori Dorian Gray, tavattuaan pahamaineisen lordi Henry Wottonin,  erehtyy toivomaan, että vain tämä kaunis muotokuva vanhenisi ja mies itse säästyisi ikääntymisen rumuudelta. Ja paholainen on tainnut kerrankin olla kuulolla. 

Dorian vie maalauksen kotiinsa ja sukeltaa Lordin rappiolliseen maailmaan. Mutta kuin ihmeen kaupalla oopiumluolat ja prostituoidut eivät jätä jälkiään Dorian Grayn veistoksellisille kasvoille. Maailma muuttaa Dorain Graun kylmäksi ja tunteettomaksi ja vaikka tämä onkin ollut rakastunut nuoreen näyttelijättäreen Sibyl Vaneen, vain yhden huonon esiintymisen jälkeen miehen kiinnostus lopahtaa ajaen Sibylin itsemurhaan. Ja vain muotokuva seinällä vääristyy. 

Dorianin sieluttomuus ajaa nuoren miehen murhaan. Ja muotokuva saa vähä vähältä entistä rumemman ilmeen, kuin jokainen Dorian Grayn synti maalaisi uutta kuvaa. Lopulta Dorian ei kestä enä katsoa muotokuvaansa, vaan piilottaa sen muilta, mutta sekään ei riitä. Kuva on tuhottava. 

---

Toinen kalssikkoni. Ja toinen johon myös petyin. Mihin jäi se sielun paholaiselle myyminen?! Minä kun niin odotin sitä. Mutta se olikin pelkkä typerä toive olla vanhenematta. Mikä pettymys. 

Ja taas kerran taisin odottaa liikoja. Odotin jotenkin.. en tiedä, ehkä riettaampaa tekstiä? Siis vieläkin tätä riettaampaa. Tiivistelmät ja takakansitekstit tästä klassikosta ovat houkutelleet lukemaan tätä. Mutta voiko olla, että kaikki kolme himoitsemaani klassikkoa ovat kasvaneet mielessäni niiiin jättimäisiksi, ettei niitä saappaita pysty edes täydellisin kirja täyttämään? En keksi muutakaan syytä miksi en hurmaannu näistä kirjoista, jotka ovat lumonneet niin monet ennen minua. Sillä näistä aiheistahan saisi vaikka kuinka loistavaa kirjallisuutta. Ehkäpä yritän laskea odotuksiani Anna Kareninaa kohtaan, ennen kuin jossain välissä palaan sen pariin. Ehkäpä se sitten ei olisi pettymys? 

★★☆☆☆

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald; Kultahattu
Alkuteos: The Great Gatsby
Kustantaja: Otava 1959
Suomentaja: Marja Niiniluoto
Sivuja: 220

" - Ehkä tunnette tuon naisen. Gatsby osoitti upeaa, tuskin inhimillistä orkideamaista ilmestystä, joka istui täydessä juhla-asussa valkoluumupuun alla. Tom ja Daisy tuijottivat häntä sen merkillisen epätodellisen tunteen vallassa, joka liittyy filmimaailman tähän asti varjomaiselta tuntuneen kuuluisuuden näkemiseen. 
- Hän on suloinen, sanoi Daisy. 
- Hänen ylitseen kumartuva mies on hänen ohjaajansa. 
Gatsby vei heidät juhlallisesti ryhmästä toiseen:
- Rova Buchanan... ja herra Buchanan... Hetken epäröinnin jälkeen hän lisäsi: -Poolonpelaaja. 
- Ei, ei, vastusti Tom heti, - en ole...
Mutta ilmeisesti se kuulosti Gatsbystä hyvältä, sillä Tom jäi "poolonpelaajaksi" koko loppuillaksi. 
- En ole koskaan tavannut niin paljon kuuluisuuksia, huudahti Daisy, - minä pidin tuosta miehestä... mikä hänen nimensä olikaan... jolla oli hiukan sininen nenä.
Gatsby mainitsi nimen ja lisäsi, että mies oli vain pikku tuottaja. 
- Minä pitäisin hiukan enemmän siitä, etten olisi poolonpelaaja, sanoi Tom hyväntuulisesti. - Mieluummin katselisin kaikkia näitä kuuluisia ihmisiä - unohdettuna. 
Daisy ja Gatsby tanssivat. Muistan että naapurini siro, vanhanaikainen foxtrotti hämmästytti minua - en ollut koskaan ennen nähnyt hänen tanssivan. Sitten he pujahtivat minun pihalleni ja istuivat puolisen tuntia portailla minun jäädessäni heidän pyynnöstään valppaana puutarhaan."

1920 -luvulla. Jay Gatsby järjestää hulppeita juhlia, ja isännöi niitä täydellisellä tyylikkyydellä, tuntien kaikki kutsumansa henkilöt. Nuorena Jay Gatsby oli varaton, mutta hänellä oli unelma. Unelma vain oli miehen saavuttamattomissa. Mutta nykyään herra Gatsby on rikas ja rikkautensa mies on hankkinut omin neuvoin, mistä kukaan ei varmaksi osaa sanoa kuinka, saavuttaakseen nuoruutensa unelman. Unelman, jonka nimi on Daisy. Mutta Daisy asuu toisen miehen vaimona läheisessä huvilassa. 

Gatsbyn onneksi kohtalo kuitenkin puuttuu peliin uuden naapurin muodossa. Uusi naapuri on Daisylle sukua ja lupautuu esittelemään Gatsbyn nuoruuden unelmalleen ja kielletty rakkaus ottaa tuulta siipiensä alle. 

---

The Great Gatsby oli yksi niistä kolmesta klassikosta, jotka olen tahtonut lukea jo ties kuinka kauan. Tänä vuonna vihdoin sain ostettua kirjan hyllyyni ja tämä olikin ensimmäinen klassikkoni. 

Jostain syystä kuitenkin petyin. Kultahattu ei hurmannut minua. Enkä oikein tiedä, mitä sanoisin tästä. Ei, se ei ollut huono. Mutta jotain siitä puuttui. Tai ehkä olin vääränlaisessa mielentilassa tätä lukiessani. Tästäkin on jo kuukausia. En päässyt sellaiseen tilaan, että olisin voinut alkaa pohtimaan syvällisesti ja tulkitsemaan mitä milläkin on tarkoitettu. Ikäväkyllä kultahattu ei natsannut.. 

Odotin ehkä liikaa. Ehkä enemmän sitä ihanaa ja pulppuilevaa jazz-sukupolvea. Joka jäi mielestäni hieman latteaksi. Ehkäpä mielikuvituksessani jazz-sukupolvi on kuplivampaa, mitä se todellisuudessa oli. 

Ja voi niitä kirjoitusasuja! Lavendeli... Oli niin hassua lukea vanhahkoa kieltä. Laventeli on minulle laventeli, enkä päässyt lavendelista yli. Kyllä. Olen huono ihminen. 

Mutta mukavan kevyt tämä oli kolmen klassikon läpikäymisen aloitukseksi. En vain ihan ymmärrä, mikä tästä nyt sitten sen klassikon tekee... Valaiskaa joku minua sivistymätöntä? Ja täydet pisteet houkuttelevasta kansikuvasta, nyt tämän vihdoin luettuani voin siirtyä katselemaan uutta elokuvasovitusta, ehkäpä se sitten avaisi tätä klassikko aspektia minullekin, vaikka eihän näin ikinä saisi sanoa.. Pääsääntöisesti kun kirja ON parempi kuin elokuvansa. 

★★☆☆☆

Hélene Grémillon: Uskottuni

Hélene Grémillon; Uskottuni
Alkuteos: Le Confident
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 268

"Ja minä jatkoin koneellisesti hiusteni harjaamista. Henkeäni ahdisti. Saksalaiset olivat tulleet. Heidät oli nähty. Tunsin Deringerin aamutakkini taskussa, se kolahti lantioon joka harjanvedolla. Äkkiä kuulin jotain ja käännähdin kauhuissani ympäri. Alto oli tullut ovesta ja hypännyt ammeen reunalle tassuttelemaan. En tiedä mikä minuun silloin meni, en osaa selittää sitä itselleni, en saanut silmiäni irti kissasta. Laskin varovasti harjan kädestäni, hapuilin pistoolin taskusta käteeni, tähtäsin ja painoin liipaisinta. 
"Häipykää täältä joka ikinen!"
Kun laukaus kajahti, luulin käsivarteni irtoavan. En tiedä huusinko. Alton ruumis kierähti ammeeseen ja vesi värjäytyi hetkessä veriseksi, suuhuni nousi kitkerä maku. En tehnyt mitään. Katsoin liikkumatta kissan kamppailua. Näin itseni ammeessa sinä päivänä kun olin kertonut kaiken Annielle. Alto hukkui kuin ihminen, ääntä päästämättä. Jollen olisi kertonut Annielle mitään, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta. Kun Alto lakkasi liikkumasta, sen märkä ruumis oli muuttunut tuntemattomaksi."

Camille on juuri menettänyt äitinsä ja postiluukusta kolahtelee surunvalitteluja toisensa perään.  Yksi kirjeistä ei kuitenkaan ole muiden kaltainen, vaan paljon paksumpi. Kun Camille avaa kirjeen, sen sisältä paljastuu tarinan alku. Lähettäjää ei kuitenkaan ole merkitty mihinkään kohtaan kirjeessä, mikä jää hieman vaivaamaan nuorta naista.

Samanlaisia kirjeitä alkaa tippua luukusta säännöllisesti viikon välein, aina tiistaisin ja jokaisessa tarina jatkuu. Tarina nuoresta tytöstä, pojasta ja epätoivoisesta naisesta, joka ei voi saada lapsia, maailmansodan aikaisessa Pariisissa. Tarina tuntuu Camillesta etäisesti ja oudosti omalta, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, hänen nimensä ei ole Louise, vaan Camille ja eikö tarinassa sanottukin, että lapsen nimi oli Louise. Camille siis päättelee, että koska hän on ammatiltaan kustannustoimittaja, on joku päättänyt herättää hänen mielenkiintonsa erikoisella tavalla koskien uutta romaania.

Mutta eihän se niin ole, ja vaikka Camille kuinka tahtoo itselleen muuta uskotella, kirjeiden välittämä tarina on totta ja sillä on muutamia varsin psykoottisia piirteitä.

---

Uskottuni on paljolti ylistetty teos. Jostain syystä se ei kuitenkaan vakuuttanut minua. Idea ja tarina ovat mielettömiä, mutta minusta jäi tuntumaan, että jotain puuttui. Teksti tuntui etenevän liian nopeasti, vaikka se ei edes edennyt mitenkään nopeasti. Eikä edellisessä lauseessa ole järkeä, mutta siltä se tuntui. En päässyt tarinaan mukaan, en sillä tavalla kuin olin odottanut lukemieni arvostelujen perusteella, eikä tarina saanut minusta otetta.

En tahtoisi puhua kirjasta pelkkää pahaa, ja siksi tahtoisinkin ylistää edellä jo mainittua ideaa ja selkeää ja sujuvaa kirjoitustyyliä. Minulle ei tämä kirjemuotoinen tarina vain oikein toiminut. Kirjassa on kuvattu erään naisen psykoosi jollain tavalla helposti, mutta silti se onnistui pöyristyttämään. Vaikka kokonaisuus ei olisi ollutkaan kovasti mieleeni, en voi kieltää sitä, että kyllä Grémillon osasi kuvata psykoottisen naisen juurikin psykottiseksi naiseksi. Kuin tämä tietäisi myöhemmin tehneensä väärin, mutta katumusta ei silti ollut millään tapaa havaittavissa. Muutamat kohdat saivat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin, kun ajattelikin, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa ja että toiset tosissaan kykenevät sellaiseen hulluuteen.

Mietin tämän luettuani tätä arvostelua. Minulla oli mielessä vaikka mitä sanottavaa, mutta nyt kun yritän saada sen kaiken tähän kirjoitettua, kaikki karkaa. En osaakaan muotoilla asioita niin, kuin kävellessäni bussipysäkille mielessäni maalailin. Olen pahoillani, etten päässyt tähän tarinaan mukaan, enkä voi liittyä sen monipäiseen ylistäjien joukkoon, vaikka olisin tahtonut. Ehkä aika ei ollut tälle kirjalle sopivin, mutta tämä tarina ei koskettanut minua, se ei päässyt ihoni alle, eikä vienyt minua mukanaan, kuten niin moni muu lukija on sanonut sen tehneen. Minä vain kahlasin sen läpi. Ainoat tunteet, joita se onnistui herättämään, olivat kohdat joissa naisen psykoottisuus kävi kaikista räikeimmin ilmi, kuten lainaamani kohta kissa Altosta.

★★☆☆☆

Donna Leon; Verikivet

Donna Leon; Verikivet - Komisario Guido Brunettin Tutkimuksia
Alkuteos: Blood from a Stone
Kustantaja: Otava 2007
Suomentaja: Kristiina Rikman
Sivuja: 282

"Brunett luki paljon, niin kuin luki Paolakin, mutta kumpikaan heistä ei psystynyt pitämään lukua tuota epätoivoista maaosaa koettelevien onnettomuuksien määrästä. Sen maaperän rikkaudet saivat lännen kuolaamaan ahneudesta ja roistot myymään ne valkoisille. Kenties herra Kurtz oli oikeassa, kenties siellä ei muuta ollut kuin kauhua."

Keskellä kirkasta päivää talvisessa Venetsiassa tapahtuu lähes täydellinen murha. Todistajia ei voi sanoa olevan, mutta mies on kuollut.

Guido Brunetti saa hoitaakseen afrikkalaisen katukauppiaan murhatapauksen. Murha leimataan laittomien siirtolaisten keskinäiseksi kahakoinniksi, mutta Brunettia epäilyttää, sillä tapa, jolla murha on toteutettu, vaikuttaa liian ammattimaiselta. Johtolankoja ei tunnu olevan ja nekin vähäiset, mihin komisario törmää, tuntuvat johtavan ei-minnekään.

Lopulta ylempi taho puuttuu tutkimuksiin ja Brunettin pomo kieltää tätä jatkamasta tutkimuksia. Mutta komisario on liian itsepäinen ja syvällä jutussa, jo tyttärensäkin vuoksi, ettei tämä suostu lopettamaan tutkimuksiaan, vaan jatkaa salassa pomoltaan. Mitä pitemmälle Brunetti pääsee, sitä kummallisemmaksi tapahtumat käyvät, sillä niin ulko- kuin sisäministeriökin osoittaa kiinnostusta tapaukseen ja ottavat lopulta ohjat käsiinsä, Brunettin tapausta koskevat tiedot siirretään muualle ja tuhotaan, jottei Venetsian poliisi pystyisi enää puuttumaan tapaukseen. Onko kyseessä pelkkää ennakoluuloa ja rasismia, vai todellinen terrorin uhka? Ja mitä tekemistä täydellisillä jalokivillä on murhatun miehen kanssa?

---

Pokkarin kanteen on painettu Lapin kansa- lehden arvostelu kirjasta, jossa mainitaan kirjan sopivan nautiskelijalle, mikä vaikutti minuun ehkä eniten. Kaipasin jotain pientä rikosdraamaa päiviini ja olin kuullut hyvää Leonin kirjoista, mutta kirjastossa oli hyllyssä vain muutama hassu kappale näitä, ja verikivet vaikutti parhaimmalta. Mutta jouduin ikäväkseni pettymään.

Jollain tapaa kirjassa oli itselleni liian hidas tempo ja rikoksen ratkaisu tuntui polkevat tyystin paikallaan, vasta loppusivuilla alkoi tapahtua. Luvattua nautintoa en tästä kirjasta saanut. Lukukokemus jäi melko tyhjäksi ja tästä syystä myös tämä analysointi jää pelkäksi pintaraapaisuksi. En saanut kirjasta tarpeeksi irti pystyäkseni näin paljon jälkikäteen siihen enää paneutumaan. Tämän perusteella tuskin toiseen Leonin kirjaan ihan heti tartun. 

Jäin kaipaamaan nopeampaa tempoa ja juonenkäänteitä, mutta matkalukemisena kirja menetteli.

★★☆☆☆

Paavo Rauskanen; Pakomatka

Paavo Rauskanen; Pakomatka
Kustantaja: Aikamedia 2010
Sivuja: 288

 "Vähän ennen Chiang Maita junapalvelija kierteli herättelemässä sikeäunisempia matkustajia ja muuttamassa vuoteita jälleen istumapaikoiksi. Amy ja Pauli olivat heränneet hyvissä ajoin ja istuskelivat unenpöpperöisinä paikoillaan katsellen heräävää kaupunkia. Radanvarren ihmiset kiirehtivät kuka minnekin, osa torille ja osa työpaikoille. Koulupukuiset lapset kävelivät reippaasti laukkujaan raahaten kohti isoa harmaata rakennusta. Oranssikaapuiset munkit palasivat joka-aamuiselta ruuanhakumatkaltaan takaisin watiin."

"- Sitä en yhtään epäile. Valitettavasti Suomessa ollaan vielä niin taantumuksellisia, että kuvitellaan ainoastaan armeijan kasvattavan päteviä miehiä. Onneksi muualla päin maailmaa osataan ajatella paljon avarakatseisemmin. Tosiasiahan on, että armeijamainen autoritäärinen käskytysjohtaminen ja sokea tottleminen ovat auttamatta vanhanaikaisia toimintatapoja nykyisessä yritysjohtamisessa, Eric selitti rauhallisesti. 
- Nyt luutnantti Jokinen lähtee nukkumaan ja jättää teidät puhumaan pehmoisia, Jouni sanoi ja kömpi pystyyn. 
Pauli ja Eric katselivat miehen huojahtelevaa siirtymistä kohti makuukatosta. Eric heitti muutaman puun nuotioon. Säkenöivät kipinät nousivat kohti tähtien täplittämää mustaa taivasta. Molemmat miehet tuijottivat hetken nuotiota."

Pauli on Finnairin lentokapteeni, joka joutuu lomautetuksi säästösyistä, ollessaan vielä edellisen lentonsa jäljiltä Thaimaan Bangkokissa. Paulilla ei ole kiire kotisuomeen, vaan tämä päättää jäädä viettämään ylimääräisen loman tutustuen Thaimaahan paremmin.
Lomautetuksi on joutunut myös Finnairin Thaimaalainen, sujuvasti suomen kieltä puhuva, lentoemäntä Amy, jonka seuraan Pauli lyöttäytyy, tämän lähtiessä käymään lapsuudenmaisemissaan.

Amy esittelee Paulin perheelleen ja ystävilleen ja Thaimaan upealle luonnolle. Mies ystävystyykin Amyn kasvattiveljen kanssa, joka saa kaksikon houkuteltua toteuttamaan Paulin alkuperäinen suunnitelma. Kolmikko päätyy Phuketin suunnalle Etelä-Thaimaahan tarkoituksena viettää rentouttavaa lomaa sukellellen upeilla koralliriutoilla.

Sukellusmatka ei kuitenkaan pääty ihan suunnitelmien mukaan, vaan loppusuoralla Pla Dao -alus vallataan ja kaapataan. Pauli, Amy ja Amyn kasvattiveli Eric kipataan muun sukeltajaporukan kanssa autiolle saarelle ja jätetään sinne oman onnensa nojaan.

---

Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tästä kirjasta. Toisaalta kirja veti mukaansa ja työmatkat taittuivat ehkä vähän liiankin nopeasti ja huomaamatta, mutta toisaalta pystyn listaamaan enemmän niinsanottuja vikoja, kuin hyviä puolia.

Huonot uutiset ensin ja niin pois päin.
Ihan ensimmäiseksi kysymykseksi mieleeni lukiessa nousi "mikä Pakomatka?". Mielestäni kirja olisi ansainnut kuvaavamman nimen. Koko tarinassa kun ei varsinaisesti ole mitään pakomatkaa. Ainoastaan prologiin tämä nimi olisi käynyt ja prologia sivuttiin hieman viimeisillä sivuilla, mutta muutoin nimi on kyllä niin hakoteillä kun vain voi olla.

Toisekseen, Rauskasen kirja muistutti minua jälleen siitä, miksi luen niin harvoin suomalaista kirjallisuutta. Jostain syystä nääs dialogi kuulostaa lukiessa omaan korvaani kovin tönköltä ja teennäiseltä. En tiedä miksi, mutta kirjakieli ei vain sopinut tämän kirjan tyyliin minun päässäni.

Raadolliseksi kun ruvetaan, niin jäin kaipaamaan todella kovasti kuvailua. Pakomatka olisi voinut sijoittua lähes mihin maailmankolkkaan tahansa, sillä ympäristöä kuvattiin niin vähän ja vain epähuomiossa pintaa raapaisten. Kyseessä on kuitenkin Thaimaa, Hymyn Maa, jonka luonto on yksinkertaisesti _upea_. Tästä kaikesta jäätiin kuitenkin paitsi, silä Rauskanen ei käyttänyt aikaa miljöön kuvaamiseen. Eikä sen puoleen kovin paljon ihmistenkään. Jotenkin suurinosa henkilöistä jäi hyvin pinnallisiksi mielikuviksi, eikä tätä lukiessa silmien eteen muodostunut minkäänlaisia kuvia paikoista tai ihmisistä.

Ja tähän samaan kategoriaan voidaan vielä lisätä se, että kyseessä on loppujenlopuksi selvitymistarina, mutta sekin jäi kovin heppoiseksi. Itse selviytymistä ei oikeastaan ollut, aina joku osasi jotain oikein sopivasti ja kätevästi, kalastusta tai majanrakennusta nuotion sytytystä ja kookospähkinän avausta. Minkään kanssa ei jouduttu tavallaan taistelemaan, kaikki tuli helposti.

Lisäksi omaan, ateistin, korvaani särähti pahasti kirjan Jumala-keskeisyys. En tiedä, onko Rauskanen itse uskovainen vai ei, enkä todellakaan tuomitse ketään joka uskoo Jumalaan, mutta mielestäni tämä kirja olisi saanut aivan erilaista syvyyttä ja uskottavuutta, jos Jumala olisi jätetty pienempään osaan. Tarinan kaikki hieman vakeammin käsiteltävät ja vaativammin kirjoitettavissa olevat asiat oli pyyhkäisty yhdellä kähdenheilautuksella (Jumalalla ja uskolla) sivuun. Siis ihan totta, ystävä tekee kuolmaa AIDSin takia, ja sinä opetat, että Jeesus pelastaa, kaikki hyvin ja poks, tämä löytää Jeesuksen ja nukkuu hymy huulilla seuraavana aamuna pois, eikä se tunnu missään kenelläkään. Tai kuulet, että lapsesi on kaapattu toisella puolella maata, ja jos kaappaajien vaatimuksiin ei vastata, nämä jätetään kumiveneessä kellumaan avomerelle ilman ruokaa ja juomaa ja sinä olet sitä mieltä, että kyllä se Jumala ja Jeesus ne kotiin ehjänä tuo, etkä ole yhtään huolissasi. Jotenkin ei nyt uppoa ainakaan tähän neitiin. Usko ja Jumala tekee kaikesta liian helppoa, ainakin tässä kirjassa ja siksi kaikki tuntuu vain pintaraapaisulta.
Lisäksi kirjassa vielä kaikki uskovat tähän kyseiseen Jumalaan, mutta todellisuushan on ihan toinen; Suomessa noin 27% ihmisistä uskoo Jumalaan. Itse kuulun tuohon 73 prosenttiin, jotka eivät tätä niele.

Mutta lopetetaan valitus, sillä kaikkiaan Pakomatka kuitenkin oli mukava ja viihdyttävä lukukokemus. Työmatkalle juuri sopiva kirja laukkuun mukaan, helppoa ja nopealukuista, joka kuitenkin jollain tapaa auttoi sulkemaan junan hälinän pois ympäriltä.

Ja entäs tuo kansi?! Näin kirjan tosiaan kirjastonhyllyssä, enkä voinut olla poimimatta sitä käen, kun katsoin tuota kantta. Se on jotenkin ihanan eksoottinen ja lämmin ja ennen kaikkea mielenkiintoinen, lupailee suurtakin seikkailua.

Ja Thaimaassahan olisi mitä upeimmat puitteet eksoottiselle seikkailulle, joten isot propsit tosiaan maavalinnasta ja monikansallisuudesta. Ja tietysti niistä pienistä historiallisista faktoista, joita tekstiin oli ripoteltu.

Vaikka pidinkin tätä mukavana lukemisena, niin loppuun jäi vielä kysymyksiä auki. Ihan kuin kirja olisi vähän hutaisten kirjoitettu, sillä tarinan syvyys puuttui lähes kokonaan. Toivonkin, että Rauskanen olisi hieman paremmin syventynt aiheeseensa ja Thaimaan luontoon, oltaisiin näin ollen ehkä saatu ihan kunnollinen selviytymistarina. Ja hei, mitä sille vapautusliikkeelle oikein tapahtuikaan lopussa??

★★☆☆☆

Sara Shepard; The Lying Game

Sara Shepard; The Lying Game
Kustantaja: HarperTeen
Sivuja: 336

" Sutton's dead. Tell no one. Keep playing along... or you're next.

"At least she had a clear picture of what the Lying Game was now: Girl Scouts for psychopaths.” 

The Lying Game on Sara Shepardin toinen, menestystä niittänyt nuorten kirjasarja, josta on alettu myös näyttää TV-sarjaa.

Sutton Mercer elää jokaisen teinitytön unelmaelämää, elämää, josta joku olisi voinut vaikka tappaa, saadakseen sen.
Ja niin käykin.

Emma on elänyt koko ikänsä kiertäen erinäisiä kasvattikoteja, nyt, lähellä 18 syntymäpäiväänsä tytön kasvattikodin biologinen poika löytää netistä videon, jossa on aivan täsin Emman näköinen tyttö. Video alkaa mietityttää Emmaa ja tämä alkaa kaivella esiin tietoja ja löytääkin tytön, joka on kuin täydellinen peilikuva Emmasta, tytön nimi on Sutton Mercer. Emma ottaa Suttoniin yhteyttä Facebookin kautta ja saakin pian vastauksen, missä Sutton pyytää Emmaa tulemaan tapaamaan itseään. Ja tietysti Emma uteliaana suostuu, Suttonin, Emman kauan kadoksissa olleen kaksosen elämä näyttää ulkoapäin juuri siltä, millaisen elämän Emma olisi halunnut.

Kun Emma kuitenkin pääsee paikalle, ei Sutonia näy eikä kuulu. Pian viattoman, vaiko sittekään, erehdyksen kautta Emma päätyy esittämään Suttonia tämän ystävien juhlissa. Äkkiä Emma imaistaan näytelmään mukaan ja pian tyttö saakin tietää jonkun tappaneen kaksoissiskonsa, jota hän ei koskaan saanut tavata. Emma joutuu näyttelemisen mukana sekaan peliin, jota kutsutaan The Lying Gameksi, jossa Sutton on ollut ilmiselvästi päähahmona.

Emma kehittää pakkomielteen selvittää kuka on Suttonin murhaaja. Murhaaja, joka kiristää Emmaa näyttelemään Suttonia, niin kauan, kunnes murhaaja toisin tahtoo. Ei ruumista, ei murhaa.
Lopulta Emma alkaa saada vyyhteä hieman auki ja alkaa näyttää siltä, että murhaaja ei olekaan vain yksi henkilö, vaan Suttonin lähimmät ja parhaat ystävät.

---

Pidän kovasti Shepardin Pretty Little Liars kirjasarjasta ja ajattelinkin, että voisin kokeilla olisiki The Lying Game yhtään sen veroinen. Myönnän, että odotukseni taisivat olla hieman korkealla, mutta jouduin ikävä kyllä pettymään.
Kirjan läpi kahlaaminen oli aika pakko pullaa. Heti aluksi teki mieli lyödä kirja kiinni ja jättää siihen, kun huomasin, että kertojana toimii kummitus. Koko kirjan läpi. Toki olen tottunut sivusta katsojana olevaan kertojaan, mutta jotenkin tämä kummitus kertoo tarinaa -systeemi ei oikein toiminut kohdallani. Kuolleen Suttonin kummitus seuraa kaksosensa toilailuja ja välillä saa muistikuvia menneestä. Ideana ehkä ihan hyvä, mutta toteutus ei nyt oikein osunut nappiin.

Ideasta täytyy kyllä antaa taas pisteitä Shepardille. Sillä jos totta puhutaan, kirjan lopussa tuli tunne, että tahdon tietää, miten tässä käy, kuka murhasi Suttonin? Murhaako sama henkilö, tai samat henkilöt, myös Emman? Huomaao kukaan, ettei Emma olekaan Sutton?
Kovasti jäi avonaisia kysymyksiä, mikä kuuluu tietenkin asiaan, kun on tällaisesta jatkuvasta kirjasarjasta kyse.

Ikävä kyllä tiedän, etten tule seuraavia osia lukemaan, sillä vaikka pidänkin kovasti Shepardin vaivattomasta ja yksinkertaisesta tavasta kirjoittaa, ei tämä haamu-kertoja toiminut minulle ja jopa ärsyti toisinaan. Kertoja oli kuitenkin todella vallitseva osa koko tarinaa ja tiputtaakin pisteitä aika roimasti juuri tästä syystä.

Suosittelen kuitenkin, mikäli pidätte teinitrillereistä, eikä tämä kummitus-kertojana häiritse. Minua se, sääli kyllä, häiritsi turhan pahasti.

★★☆☆☆