Paavo Rauskanen; Pakomatka

Paavo Rauskanen; Pakomatka
Kustantaja: Aikamedia 2010
Sivuja: 288

 "Vähän ennen Chiang Maita junapalvelija kierteli herättelemässä sikeäunisempia matkustajia ja muuttamassa vuoteita jälleen istumapaikoiksi. Amy ja Pauli olivat heränneet hyvissä ajoin ja istuskelivat unenpöpperöisinä paikoillaan katsellen heräävää kaupunkia. Radanvarren ihmiset kiirehtivät kuka minnekin, osa torille ja osa työpaikoille. Koulupukuiset lapset kävelivät reippaasti laukkujaan raahaten kohti isoa harmaata rakennusta. Oranssikaapuiset munkit palasivat joka-aamuiselta ruuanhakumatkaltaan takaisin watiin."

"- Sitä en yhtään epäile. Valitettavasti Suomessa ollaan vielä niin taantumuksellisia, että kuvitellaan ainoastaan armeijan kasvattavan päteviä miehiä. Onneksi muualla päin maailmaa osataan ajatella paljon avarakatseisemmin. Tosiasiahan on, että armeijamainen autoritäärinen käskytysjohtaminen ja sokea tottleminen ovat auttamatta vanhanaikaisia toimintatapoja nykyisessä yritysjohtamisessa, Eric selitti rauhallisesti. 
- Nyt luutnantti Jokinen lähtee nukkumaan ja jättää teidät puhumaan pehmoisia, Jouni sanoi ja kömpi pystyyn. 
Pauli ja Eric katselivat miehen huojahtelevaa siirtymistä kohti makuukatosta. Eric heitti muutaman puun nuotioon. Säkenöivät kipinät nousivat kohti tähtien täplittämää mustaa taivasta. Molemmat miehet tuijottivat hetken nuotiota."

Pauli on Finnairin lentokapteeni, joka joutuu lomautetuksi säästösyistä, ollessaan vielä edellisen lentonsa jäljiltä Thaimaan Bangkokissa. Paulilla ei ole kiire kotisuomeen, vaan tämä päättää jäädä viettämään ylimääräisen loman tutustuen Thaimaahan paremmin.
Lomautetuksi on joutunut myös Finnairin Thaimaalainen, sujuvasti suomen kieltä puhuva, lentoemäntä Amy, jonka seuraan Pauli lyöttäytyy, tämän lähtiessä käymään lapsuudenmaisemissaan.

Amy esittelee Paulin perheelleen ja ystävilleen ja Thaimaan upealle luonnolle. Mies ystävystyykin Amyn kasvattiveljen kanssa, joka saa kaksikon houkuteltua toteuttamaan Paulin alkuperäinen suunnitelma. Kolmikko päätyy Phuketin suunnalle Etelä-Thaimaahan tarkoituksena viettää rentouttavaa lomaa sukellellen upeilla koralliriutoilla.

Sukellusmatka ei kuitenkaan pääty ihan suunnitelmien mukaan, vaan loppusuoralla Pla Dao -alus vallataan ja kaapataan. Pauli, Amy ja Amyn kasvattiveli Eric kipataan muun sukeltajaporukan kanssa autiolle saarelle ja jätetään sinne oman onnensa nojaan.

---

Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tästä kirjasta. Toisaalta kirja veti mukaansa ja työmatkat taittuivat ehkä vähän liiankin nopeasti ja huomaamatta, mutta toisaalta pystyn listaamaan enemmän niinsanottuja vikoja, kuin hyviä puolia.

Huonot uutiset ensin ja niin pois päin.
Ihan ensimmäiseksi kysymykseksi mieleeni lukiessa nousi "mikä Pakomatka?". Mielestäni kirja olisi ansainnut kuvaavamman nimen. Koko tarinassa kun ei varsinaisesti ole mitään pakomatkaa. Ainoastaan prologiin tämä nimi olisi käynyt ja prologia sivuttiin hieman viimeisillä sivuilla, mutta muutoin nimi on kyllä niin hakoteillä kun vain voi olla.

Toisekseen, Rauskasen kirja muistutti minua jälleen siitä, miksi luen niin harvoin suomalaista kirjallisuutta. Jostain syystä nääs dialogi kuulostaa lukiessa omaan korvaani kovin tönköltä ja teennäiseltä. En tiedä miksi, mutta kirjakieli ei vain sopinut tämän kirjan tyyliin minun päässäni.

Raadolliseksi kun ruvetaan, niin jäin kaipaamaan todella kovasti kuvailua. Pakomatka olisi voinut sijoittua lähes mihin maailmankolkkaan tahansa, sillä ympäristöä kuvattiin niin vähän ja vain epähuomiossa pintaa raapaisten. Kyseessä on kuitenkin Thaimaa, Hymyn Maa, jonka luonto on yksinkertaisesti _upea_. Tästä kaikesta jäätiin kuitenkin paitsi, silä Rauskanen ei käyttänyt aikaa miljöön kuvaamiseen. Eikä sen puoleen kovin paljon ihmistenkään. Jotenkin suurinosa henkilöistä jäi hyvin pinnallisiksi mielikuviksi, eikä tätä lukiessa silmien eteen muodostunut minkäänlaisia kuvia paikoista tai ihmisistä.

Ja tähän samaan kategoriaan voidaan vielä lisätä se, että kyseessä on loppujenlopuksi selvitymistarina, mutta sekin jäi kovin heppoiseksi. Itse selviytymistä ei oikeastaan ollut, aina joku osasi jotain oikein sopivasti ja kätevästi, kalastusta tai majanrakennusta nuotion sytytystä ja kookospähkinän avausta. Minkään kanssa ei jouduttu tavallaan taistelemaan, kaikki tuli helposti.

Lisäksi omaan, ateistin, korvaani särähti pahasti kirjan Jumala-keskeisyys. En tiedä, onko Rauskanen itse uskovainen vai ei, enkä todellakaan tuomitse ketään joka uskoo Jumalaan, mutta mielestäni tämä kirja olisi saanut aivan erilaista syvyyttä ja uskottavuutta, jos Jumala olisi jätetty pienempään osaan. Tarinan kaikki hieman vakeammin käsiteltävät ja vaativammin kirjoitettavissa olevat asiat oli pyyhkäisty yhdellä kähdenheilautuksella (Jumalalla ja uskolla) sivuun. Siis ihan totta, ystävä tekee kuolmaa AIDSin takia, ja sinä opetat, että Jeesus pelastaa, kaikki hyvin ja poks, tämä löytää Jeesuksen ja nukkuu hymy huulilla seuraavana aamuna pois, eikä se tunnu missään kenelläkään. Tai kuulet, että lapsesi on kaapattu toisella puolella maata, ja jos kaappaajien vaatimuksiin ei vastata, nämä jätetään kumiveneessä kellumaan avomerelle ilman ruokaa ja juomaa ja sinä olet sitä mieltä, että kyllä se Jumala ja Jeesus ne kotiin ehjänä tuo, etkä ole yhtään huolissasi. Jotenkin ei nyt uppoa ainakaan tähän neitiin. Usko ja Jumala tekee kaikesta liian helppoa, ainakin tässä kirjassa ja siksi kaikki tuntuu vain pintaraapaisulta.
Lisäksi kirjassa vielä kaikki uskovat tähän kyseiseen Jumalaan, mutta todellisuushan on ihan toinen; Suomessa noin 27% ihmisistä uskoo Jumalaan. Itse kuulun tuohon 73 prosenttiin, jotka eivät tätä niele.

Mutta lopetetaan valitus, sillä kaikkiaan Pakomatka kuitenkin oli mukava ja viihdyttävä lukukokemus. Työmatkalle juuri sopiva kirja laukkuun mukaan, helppoa ja nopealukuista, joka kuitenkin jollain tapaa auttoi sulkemaan junan hälinän pois ympäriltä.

Ja entäs tuo kansi?! Näin kirjan tosiaan kirjastonhyllyssä, enkä voinut olla poimimatta sitä käen, kun katsoin tuota kantta. Se on jotenkin ihanan eksoottinen ja lämmin ja ennen kaikkea mielenkiintoinen, lupailee suurtakin seikkailua.

Ja Thaimaassahan olisi mitä upeimmat puitteet eksoottiselle seikkailulle, joten isot propsit tosiaan maavalinnasta ja monikansallisuudesta. Ja tietysti niistä pienistä historiallisista faktoista, joita tekstiin oli ripoteltu.

Vaikka pidinkin tätä mukavana lukemisena, niin loppuun jäi vielä kysymyksiä auki. Ihan kuin kirja olisi vähän hutaisten kirjoitettu, sillä tarinan syvyys puuttui lähes kokonaan. Toivonkin, että Rauskanen olisi hieman paremmin syventynt aiheeseensa ja Thaimaan luontoon, oltaisiin näin ollen ehkä saatu ihan kunnollinen selviytymistarina. Ja hei, mitä sille vapautusliikkeelle oikein tapahtuikaan lopussa??

★★☆☆☆

Off Topic

Täytyy ikäväkseni myöntää, että postaustahti on todella hidas tällä hetkellä. Töitä on riittänyt ja tästä syystä lukuaikakin rajoittuu aikalailla työmatkoille ja vapaapäiville. Harvemmin otan myöskään kahta kirjaa samaa aikaa luettavaksi, mutta tällä kertaa tuntuu, että on pakko.

Mutta asiasta kukkaruukkuun. Koska rakas eteläisen Suomen talvi on osoittautunut taas kovin harmaaksi, päätin tuoda edes blogini puolelle hieman viileää, lunta ja lämpöistä tunnelmaa. Yleisesti ottaen en pidä lumesta, se on kylmää ja märkää, eli huono yhdistelmä. Tässä harmaudessa alkaa kuitenkin kaipailemaan sitä kaiken kaunistavaa lumikerrosta, joka toisi myös valoa pimeneviin iltoihin. Onneksi pääsen sentään joulua viettämään lumisiin maisemiin, sillä suuntaamme miehen kanssa siskoni luo Rovaniemelle jouluksi, kunhan vain vuorolistani täsmää. Vähän hirvittää 13 tunnin junamatkat, istumapaikoilla koirien kanssa, mutta eiköhän niistäkin selvitä, kun nappaa niskatyynyn ja pari hyvää kirjaa mukaan. Suurin osa matkoista taittuu kuitenkin yöllä, joten toivotaan, että uni tulee silmään istumapaikasta huolimatta.

Nyt kuitenkin hoitamaan tiskit ja sen jälkeen odottelemaan illan SM-liigaottelua tuonne sohvannurkaan viltin alle ja suunnaksi Thaimaan lämpö kirjan muodossa.

Toivottavasti tämä sää tästä pikkuhiljaa muuttuisi talvisemmaksi muuallakin, kuin blogin puolella.


EDIT: Päivitin blogin osoitetta, joten jouduin myös bloglovinin linkin uusimaan.
Follow my blog with Bloglovin

Jane Johnson; Neidonryöstö

Jane Johnson; Neidonryöstö
Alkuteos: Crossed Bones / The Tenth Gift
Kustantaja: Tammi 2009
Suomentaja: Salme Moksunen
Sivuja: 487


"Päivät olivat pitkiä ja tyhjiä Al-Andalusin toivuttua niin paljon, että hän jaksoi taas ottaa kapteenin tehtävät haltuunsa. Raïs nousi vuoteesta joka aamu päivän sarastaessa, jolloin kuului esirukoilijan ensimmäinen kutsu, suoritti huolellisen peseytymisrituaalin mankopuisen ristikkosermin takana vadissa olevalla kylmällä vedellä, otti käteensä merimiesten hänelle tekemän kepin ja kiipesi ontuen kajuutan portaat kannelle. Eikä Cat nähnyt häntä ennen kuin auringonlaskun aikaan."

"Cat pani kynän pois kädestään ja huokaisi. Totta puhuen hän ei jaksanut edes toivoa, että häne äskettäin laatimansa anomus milloinkaan päätyisi Kenegien isännälle saatikka että Sir Arthur yhtyisi toimenpiteisiin kirjeen johdosta. Kolmetuhattaneljäsataa ja yhdeksänkymmentäviisi puntaa, josta tasan kahdeksansataa yksin hänestä. Kokonainen omaisuus. Catille oli maksettu kartanossa vuoden palveluksesta ainoastaan kahdeksan puntaa, mistä oli vähennetty ylöspito; Matty ei saanut kuin neljä."

Julia saa miesystävältään erolahjaksi antiikkisen kirjan, joka osoittautuu paljon ihmeellisemmäksi löydöksi, kuin nainen on osannut edes kuvitella. Karvaan eron kipristellessä vatsan pohjassa, Julia alkaa selata kirjaa, Koruompelijattaren aarretta ja huomaa sen olevan täynnä pienen pientä kirjoitusta, eikä pelkkiä kirjontaohjeita.  Teksti osoittautuu ikivanhoiksi päiväkirjamerkinnöiksi vuodelta 1625 ja sijoittuu Cornwalliin, mistä Juliakn on kotoisin, vaikka nykyään asuukin Lontoossa.Catherine Anne Tregenna, Cat, on vuodattanut päiviensä kulun ja sydämensä tunnot tuon kirjontaoppaan sivuille ja teksti imaisee Julian niin syvälle mukaansa, ettei tämä tahdo luopua kirjasta, vaikka ex-miesystävä sitä kovasti havitteleekin takaisin; antoi vahingossa väärän kirjan, tarkoituksenaan myydä Julialla nyt oleva kappale.

Keskenkaiken Catin päiväkirjamerkinnät paljastavat tytön joutuneen merirosvojen kaappauksen uhriksi ja Julia imeytyy entistä enemmän tarinaan mukaan ja ajautuu lähtemään Cornwalliin, tutkimaan paikkoja, mistä kirjassa puhutaan ja mistä kirja on löytynyt.
Catin taistellessa hengestään vieraalla maalla, Julia yrittää päästä eroon omista demoneistaan ja ajautuu lähtemään Catin perässä Marokkoon, jossa nainen tutustuu mieheen, joka auttaa tätä kulkemaan Catin jalanjäljissä.

---

Neidonryöstö kulki hieman vajaan kuukauden mukanani laukussa työmatkoilla, ja oli aina yhtä inhottava laskea kirja käsistä oman seisakkeen kohdalle tultaessa. Olen ehkä pienesti rakastunut merirosvosatuihin, joten Neidonryöstö tuntui oikein huutavan nimeäni aikoinaan kirjastonhyllyssä. Onneksi tartuin opukseen, sillä tämä oli aivan mahtava lukukokemus.

Neidonryöstössä sekoittuu fakta ja fiktio, niin kuin historia ja nykypäivä, ja millä tavalla. Vaikka pompittiin nykypäivän ja menneisyyden välillä, se oli tehty selkeäksi, joten tarinaan oli helppo upota. Omia suosikkejani olivat historialliset luvut Catista, mutta myös Julian matkattua upeaan Marokkoon nykypäivän teksteistä tuli suosikkiosiani.

Kirja oli ihanan erilainen moniin muihin lukemiini verrattuna, sillä kovin moneen aikuisille tarkoitettuun merirosvotarinaan en ole jostain syystä törmännyt. Oli upea lukea tarkkaa pohjatyötä vaatinutta tekstiä ja samalla oppia menneestä taas jotain uutta.
Johnsonin kirjoitustyyli on selkeä ja helppolukuista pienillä vivahteilla ikivanhasta kirjoitustyylistä. Lisäksi kirjailija kuvailee niin elävästi ihmisiä ja ympäristöä, että ne näkee lukiessaan suoraan silmiensä edessä.

Olisin kuitenkin toivonut ehkä hieman isompaa seikkailua kirjan nykypäivään, ja sen puutteessa toivoin, että menneisyydestä ja Catin seikkailuista olisi kirjoitettu vieläkin enemmän.

Suosittelen aivan ehdottomasti jokaiselle, joka rakastaa seikkailua, hippusta romantiikkaa... ja niitä merirosvoja!

★★★★☆

SyysInfo

Hei vaan!
Postaustahti on ollut melko verkkainen, mutta ehkäpä voisi sanoa, että melko tasainen silti. Tähän tulee nyt todennäköisesti kuitenkin varmaankin poikkeus. Aloitan huomenna työt ja edessä on heti viisi kymmentuntista, fyysisesti hyvinkin raskasta työpäivää. Ja työmatkat mukaan lukien päivät tulevat kestämään lähemmäs sen 12 tuntia, voi olla, etten kovin ehdi lukemaan. Toki nappaan kirjan laukkuun mukaan, että junassa voisi jotain lueskella, mutta sekään ei välttämättä toimi aamulla ennen kahdeksaa silmät täysin ristissä tai iltapäivällä kuuden jälkeen silmät yhä täysin ristissä raskaan työpäivän jälkeen.

Ensimmäisten viiden päivän jälkeen tahti sitten hiljalleen rauhoittuu, ja sitä lukuaikaakin taas tulee, niin eiköhän sitä sitten palailla taas kunnolla kirjojen pariin.

Ja viimeisenä infoasiana vielä se, että päätin sulkea Sweet Chérie lifestyle blogini yleisöltä. Minulla ei aika ole riittänyt sen kunnolliseen ylläpitoon ja varsinkin nyt töitten alkaessa tulen olemaan niin poikki, että päivittely jäisi hyvin vähäiseksi, ellei täysin olemattomaksi. Tämä ratkaisu voi joskus vielä muuttua, mutta tällä hetkellä pysyttelen ainoastaan tämän blogin parissa.

Tulen todennäköisesti muuttamaan blogin nimen jossain välissä, mutta piakkoin, olisihan sitä myös aika päivitellä tätä blogin ulkoasuakin hieman. Mutta katsotaan, koska jaksan näitä alkaa tekemään. 

Hyvää, lukemisen täyteistä syksyä kaikille! Sillä mikäs sen parempi tapa viettää pimeitä, tuulisia ja sateisia syysiltoja, kuin käpertyä viltin kanssa sohvannurkkaan tai nojatuoliin hyvän kirjan kanssa?

Sophie Kinsella; Soitellaan, soitellaan!

Sophie Kinsella; Soitellaan, soitellaan!
Alkuteos: I've Got Your Number
Kustantaja: Wsoy 2012
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Sivuja: 372

"Henkäisen syvään. Antaa mennä. Ei sillä väliä, mitä minä teen. Kunhan vain saan puoli minuuttia kulumaan. Sitten voin juosta pakoon, eivätkä ne näe minua enää koskaan. 
"Herra Yamasaki...", aloitan varovaisesti 'Singel Ladiesin' nuotilla. "Herra Yamasaki. Herra Yamasaki, herra Yamasaki."
Ketkuttelen lanteitani ja olkapäitäni ihan kuin Beyoncé. (Nojoo, en nyt ihan kuin Beyoncé. Ihan kuin joku, joka matkii Beyoncéa.) 
"Herra Yamasaki, herra Yamasaki." Oikeastaan tämä on ihan helppoa. Sanoja ei tarvita, voin lallattaa sitä Yamasakia kerran toisensa perään. Hetken kuluttua joku japanilaisista yhtyy lauluun ja takoo herra Yamasaki selkään. 
"Herra Yamasaki, herra Yamasaki. Herra Yamasaki, herra Yamasaki." Nostan sormen pystyyn ja vinkkailen sillä. "Oo-ho-hoo... oo-ho-hoo..." 
Kappale on älyttömän tarttuva. Nyt kaikki japanilaiset laulavat, kaikki paitsi herra Yamasaki, joka vain seisoo paikoillaan ilahtuneen näköisenä. Joku lähellä seisovista kokousedustajista on alkanut laulaa mukana ja voin kuulla, miten joku sanoo: "Onko tämä jokin äkkiryhmätempaus?" "Herra Yamasaki, herra Yamasaki, herra Yamasaki... Missä sinä oikein olet?" mutisen luuriin yhä säteilevästi hymyillen.
"Katsomossa."
"Mitä?" Pääni ponnahtaa pystyyn, ja silmäilen ympäri aulaa. Yhtäkkiä katseeni kiinnittyy mieheen, joka seisoo yksin noin kolmenkymmenen metrin päässä. Hänellä on tumma puku, tummat pörröiset hiukset ja puhelin korvalla. Ja näen tänne asti, että hän nauraa. 
"Miten kauan olet ollut siinä?" tiukkaan vimmoissani.
"Tulin juuri. En halunnut keskeyttää esitystä. Oli muuten hienosti toimittu", mies jatkaa. "Taisit käännyttää Yamasakin puolellemme jo tuolla."

Täydellinen, kupliva, shampanjan täyteinen iltapäivä kääntyy ikävästi päälaelleen palohälytyksen saadessa koko hotellin sekaisin ja siinä sekasorrossa katoaa myös Poppy Wyattin upeaakin upeampi smaragdikihlasormus. Yrittäessään epätoivoisesti löytää sormusta tilanteen rauhoittuessa Poppyn puhelinkin varastetaan. Voiko päivä enää enempää pieleen mennä; sormuksen on PAKKO löytyä, onhan se sentään sulhasen perheen sukukalleus, eikä kukaan voi edes soittaa Poppylle hyvien uutisten kanssa?
Onnekseen Poppy spottaa roskiksesta, siis ihan totta,  pilkottavan puhelimen, ja epätoivoisena Poppy päättää, että löytäjä saa pitää. Onhan joku sen pois heittänyt, mitäpä tämä sillä enää tekisi.

Poppy ei pääse kuitenkaan ihan niin helpolla, sillä puhelimen mukana seuraa tiukasti siihen sidottu superliikemies Sam. Kaksikko päätyy käyttämään samaa puhelinta, sillä ehdolla, että Poppy välittää kaikki siihen tulleet viestit Samille, onhan puhelin oikeasti ollut Samin lätkimään lähteneen entisen sihteerin käytössä. Viestejä edelleen toimittaessaan Poppy kauhistelee Samin elämää ja päättää oman työnsä, häitten suunnittelun ja sormusrumban ohessa pistää sen kuntoon kertaheitolla.

Aluksi Poppyn ideat ja toimet auttavatkin Samia, mutta lopulta niin hyvältä kuulostanut idea kosahtaakin Poppyn, ja Samin, niskaan ja Poppy on vaihteeksi liemessä. Eikö sormuksen häviäminen ollut tarpeeksi, Poppyn appivanhemmat kun ovat oikeita yli-ihmisä ja Poppy ei ole vieläkään ihan täysin saanut heitä ihastumaan uuteen miniäänsä.

---

Soitellaan, soitellaan! on täyden kympin viihdettä. Kinsella todellakin osaa hommansa. Rakastan Kinsellan kirjoittamia chic lit kirjoja, sillä nainen on niin taitava kirjoittaja, etten voi olla nauramatta lukiessani. Kinsellan kirjat, kuten tämäkin, kutkuttelevat nauruhermoja, eivätkä silti ole yhään liian yksinkertaisia tai monimutkaisia.

Kinsellan kirjoitustyyli on sujuvaa, pehmeää ja helppolukuista. Tässä kappaleessa nainen on käyttänyt alaviitteitä osana tarinaa, ja ne istuvat juuri kuin nenä päähän, eivätkä häiritse tai riko lukukokemusta.

Sophie Kinsellan kirjat tulee aina ahmittua parilla istumalla, ja niin kävi tämänkin suhteen, kirja oli ihan liian pian ohi, enkä olisi halunnut laskea sitä käsistäni iltaisin. Ehkäpä parasta hömppäviihdettä, mitä nainen voi toivoa stressin keskellä irroittamaan itsensä arjesta.

★★★★☆

Graham Moore; Kuolema Sherlock-seurassa

 Graham Moore; Kuolema Sherlock-seurassa
Alkuteos: The Sherlockian / The Holmes Affair
Kustantaja: Atena 2012
Suomentaja: Taina Wallin
Sivuja: 475

"Arthur katsoi syvälle pojan kirkkaansinisiin silmiin, tutkiskeli tämän viehättäviä kasvonpiirteitä. Hänen korviinsa kantautui jotakin - vaimeasti, kaukaisuudesta. Ryöppyävä ääni. Jyrähdys, joka syntyy veden murtuessa kallioihin. Arthur ei ollut varma, oliko ääni todellinen vai ei, mutta hän kuuli sen siitä huolimatta. Kalliota vasten syöksyvä vesiputous. Hän tarkensi korvansa kuuntelemaan ääntä ja tunnisti sen. Hän vakaannutti kätensä ja kuunteli ääntä, joka kumpusi hänen alitajunnastaan. Se oli Reichebacbhin putousten ääni."

Arthur Conan Doyle on lopenkyllästynyt menestykseikkäämpään hahmoonsa, Sherlock Holmesiin ja päättää tappaa tämän, ennen kui Holmes tappaa hänet itsensä. Hän ei tahdo jäädä luomansa salapoliisihahmo jalkoihin, ei enää ikinä ja kirjoittaakin viimeisen Holmes tarinansa - toistaiseksi. Saadessaan vihjeen nuoren naisen kylmäverisestä murhasta, Arthur päättää näyttää, että hän on yhtä hyvä kuin Holmes, parempikin ja lähtee selvittelemään murhaa.

Murha osoittautuukin suuremmaksi, kuin Arthur oli odottanut ja Conan Doyle yhdistääkin toisenkin kuoleman samaan murhaajaan. Selvitellessään tapausta Conan Doyle päätyy itsekin murhasta epäiltynä vankilaan, mutta pääsee ennen ensimmäistä yötään vapaaksi, kiitos komisario Millerin.

Vuonna 2010 tapahtuu murha. Sherlockistiyhteisön vuosittaisessa kokouksessa on ollut tarkoituksena esitellä Conan Doylen kuolemasta asti kateissa ollut päiväkirja, joka on vihdoin löytynyt, mutta ennen kuin herra Cale, johtava Sherlock tutkija, ehtii päiväkirjan ja sen sisällön esitellä, tämä murhataan kylmäverisesti omalla kengännauhallaan.

Harld White, joka on juuri otettu jäseneksi tunnetuimpaan Sherlock järjestöön, on ensimmäisten joukossa rikospaikalla ja kiinnostuu tapauksesta. Haroldin Sherlockin vaistot heräävät ja tämä alkaa tutkia Calen murhaa seinään kirjoitetusta "Alkeellista" sanasta lähtien Lontooseen, Cambridgen yliopistoon ja Conan Doylen asuntoon, aina Sveitsiin Reichebcahin putouksille asti.

Niin Haroldin, kuin Conan Doylenkin tarina päättyy veritekoihin.

---

Pidin Graham Mooren kirjasta kovastikin, vaikka lukeminen tällä kertaa olikin kovin hidasta.
Moore yhdistää upeasti historia ja nykypäivää, Sherlockin aikaisa Lontoota, fiktiota ja kuitenkin faktaa kirjailija Conan Doylen elämästä.

Vaikka tarina pomppikin kahden eri vuosituhannen välillä, se ei tehnyt tekstistä sekavaa ja siirtymät oli tehty lukujen avulla erittäin selkeiksi. Lisäksi lainaukset Conan Doylen, ja muutaman muunkin, teksteistä lukujen alussa olivat mielenkiintoinen lisä tarinaan, luoden oman erinäisen ulottuvuutensa tekstiin.

Itse en ole mikään Holmes fani, jos rehellisiä ollaan, niin esim. Conan Doylen tunnetuinta Holmes tarinaa, Baskervillen koiraa, en ikinä saanut luettua loppuun, sillä niin pakkopullalta se aikanaan tuntui. Olin toki huomattavasti nuorempi tuolloin, enkä osaa sanoa tästä päivästä, pitäisinkö sitä yhtä puisevana. Harmi sinänsä, sillä voin vain kuvitella kuinka paljon pitäisinkään Holmes tarinoitten miljöistä.

En kovin paljon tämän tyyppistä kirjallisuutta ole lukenut, mutta totesin, että tälaista olisi kyllä ihan mukava ajoittain lukea. Kuolema Sherlock-seurassa ei mennyt mitenkään liian raa'aksi, mikä on minulle aika tärkeää, sillä mielikuvitukseni on sen verran rasavilli, että nukkumisesta tulisi tuskin mitään, mikäli kirja olisi kovin raaka tai muuten ahdistava. Joten propsit kevyestä ja viihdyttävästä tekstistä Graham Moorelle.

Suosittelen ehdottomasti Sherlock faneille ja ihan kaikille muillekin, jotka tahtovat pientä arvoituksellisuutta arkeensa.

★★★★☆

Sara Shepard; The Lying Game

Sara Shepard; The Lying Game
Kustantaja: HarperTeen
Sivuja: 336

" Sutton's dead. Tell no one. Keep playing along... or you're next.

"At least she had a clear picture of what the Lying Game was now: Girl Scouts for psychopaths.” 

The Lying Game on Sara Shepardin toinen, menestystä niittänyt nuorten kirjasarja, josta on alettu myös näyttää TV-sarjaa.

Sutton Mercer elää jokaisen teinitytön unelmaelämää, elämää, josta joku olisi voinut vaikka tappaa, saadakseen sen.
Ja niin käykin.

Emma on elänyt koko ikänsä kiertäen erinäisiä kasvattikoteja, nyt, lähellä 18 syntymäpäiväänsä tytön kasvattikodin biologinen poika löytää netistä videon, jossa on aivan täsin Emman näköinen tyttö. Video alkaa mietityttää Emmaa ja tämä alkaa kaivella esiin tietoja ja löytääkin tytön, joka on kuin täydellinen peilikuva Emmasta, tytön nimi on Sutton Mercer. Emma ottaa Suttoniin yhteyttä Facebookin kautta ja saakin pian vastauksen, missä Sutton pyytää Emmaa tulemaan tapaamaan itseään. Ja tietysti Emma uteliaana suostuu, Suttonin, Emman kauan kadoksissa olleen kaksosen elämä näyttää ulkoapäin juuri siltä, millaisen elämän Emma olisi halunnut.

Kun Emma kuitenkin pääsee paikalle, ei Sutonia näy eikä kuulu. Pian viattoman, vaiko sittekään, erehdyksen kautta Emma päätyy esittämään Suttonia tämän ystävien juhlissa. Äkkiä Emma imaistaan näytelmään mukaan ja pian tyttö saakin tietää jonkun tappaneen kaksoissiskonsa, jota hän ei koskaan saanut tavata. Emma joutuu näyttelemisen mukana sekaan peliin, jota kutsutaan The Lying Gameksi, jossa Sutton on ollut ilmiselvästi päähahmona.

Emma kehittää pakkomielteen selvittää kuka on Suttonin murhaaja. Murhaaja, joka kiristää Emmaa näyttelemään Suttonia, niin kauan, kunnes murhaaja toisin tahtoo. Ei ruumista, ei murhaa.
Lopulta Emma alkaa saada vyyhteä hieman auki ja alkaa näyttää siltä, että murhaaja ei olekaan vain yksi henkilö, vaan Suttonin lähimmät ja parhaat ystävät.

---

Pidän kovasti Shepardin Pretty Little Liars kirjasarjasta ja ajattelinkin, että voisin kokeilla olisiki The Lying Game yhtään sen veroinen. Myönnän, että odotukseni taisivat olla hieman korkealla, mutta jouduin ikävä kyllä pettymään.
Kirjan läpi kahlaaminen oli aika pakko pullaa. Heti aluksi teki mieli lyödä kirja kiinni ja jättää siihen, kun huomasin, että kertojana toimii kummitus. Koko kirjan läpi. Toki olen tottunut sivusta katsojana olevaan kertojaan, mutta jotenkin tämä kummitus kertoo tarinaa -systeemi ei oikein toiminut kohdallani. Kuolleen Suttonin kummitus seuraa kaksosensa toilailuja ja välillä saa muistikuvia menneestä. Ideana ehkä ihan hyvä, mutta toteutus ei nyt oikein osunut nappiin.

Ideasta täytyy kyllä antaa taas pisteitä Shepardille. Sillä jos totta puhutaan, kirjan lopussa tuli tunne, että tahdon tietää, miten tässä käy, kuka murhasi Suttonin? Murhaako sama henkilö, tai samat henkilöt, myös Emman? Huomaao kukaan, ettei Emma olekaan Sutton?
Kovasti jäi avonaisia kysymyksiä, mikä kuuluu tietenkin asiaan, kun on tällaisesta jatkuvasta kirjasarjasta kyse.

Ikävä kyllä tiedän, etten tule seuraavia osia lukemaan, sillä vaikka pidänkin kovasti Shepardin vaivattomasta ja yksinkertaisesta tavasta kirjoittaa, ei tämä haamu-kertoja toiminut minulle ja jopa ärsyti toisinaan. Kertoja oli kuitenkin todella vallitseva osa koko tarinaa ja tiputtaakin pisteitä aika roimasti juuri tästä syystä.

Suosittelen kuitenkin, mikäli pidätte teinitrillereistä, eikä tämä kummitus-kertojana häiritse. Minua se, sääli kyllä, häiritsi turhan pahasti.

★★☆☆☆

Ransom Riggs; Neiti Peregrinen Koti Eriskummallisille Lapsille

Ransom Riggs; Neiti Peregrinen Koti Eriskummallisille Lapsille
Alkuteos: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Suomentaja: Virpi Vainikainen
Sivuja: 350

"Olin juuri ehtinyt sopeutua ajatukseen, että edessäni oli hyvin tavallinen elämä, kun epätavalliset tapahtumat alkoivat. Niistä ensimmäinen oli raastava kokemus, ja kuten mullistavat kokemukset aina, sekin jakoi elämäni kahtia, aikaan Ennen ja aikaan Jälkeen. Monien muiden tulossa olevien epätavallisten asioiden tapaan tämä ensimmäinenkin liittyi isoisääni, Abraham Portmaniin.

"Seisoin yllättävässä tuulenvireessä ja mietin, mikä kumma oli tehnyt tällaista tuhoa. Talossa oli täytynyt tapahtua jotain todella kammottavaa. Oli mahdotonta uskoa, että tällä painajaisten talolla oli jotain tekemistä isoisän idyllisten kertomusten kanssa tai että tällainen täystuhon perikuva oli ollut isoisän turvapaikka. Tutkittavaa olisi ollut vielä paljon, mutta työ tuntui äkkiä turhalta. Edes ihmisiä vihaava erakko ei voisi elää tällaisessa paikassa. Poistuessani talosta tunsin, että totuus oli kauempana kuin koskaan." 

 Teini-ikäinen Jacob saa kesken työpäiväänsä puhelun hätääntyneeltä isoisältään, joka yrittää epätoivoisesti löytää asekaappinsa avainta, koska on aivan varma, että ne ovat tulossa. Ne, siis hirviöt.
Kun Jacob sitten saan kyydin isoisänsä talolle ja pääsee perille, huomaa hän talon olevan tyhjillään, mutta takaovi on rikki. Jacob lähtee seuraamaan aavistustaan metsään ja liikkuu pelkän tunteen perusteella, vain löytääkseen isoisänsä vertavuotavana.
Isoisän viimeiset sanat: "Etsi lintu. Silmukassa. Vanhuksen haudan toisella puolella. Syyskuun kolmas, 1940."
Minä nyökkäsin, mutta hän näki, etten tajunnut mitään. Viime voimillaan hän lisäsi: "Emerson - kirje. Kerro heille mitä tapahtui, Yakob", eivät kerro Jacobille mitään, mutta tämä alkaa kuitenkin selvittää niiden merkitystä.

Nuo sanat johdattavat Jacobin etsimään isoisän tarinoiden tarunomaista taloa, orpokotia Walesissa ja sen asukkaita, pojasta, jonka sisällä eli mehiläisiä, tytöstä jonka jalat eivät pysyneet maassa, pojasta, jota ei nähnyt, ellei tällä ollut vaatteita päällä; lapsia, joista isäisä oli Jacobin ollessa pieni, näyttänyt kuviakin. Vaikka Jacob onkin pitänyt isoisän tarinoita pelkkänä humpuukina, tämä päättää lähteä etsimään orpokotia Cairnholmin pikkusaarelle.

Saarella Jacobille selviää totuus, se, mistä isoisä kuollessaan puhui. Valokuvien lapset olivat olleet olemassa ja ovat edelleen ja tarvitsevat Jacobin apua pärjätäkseen eriskummallisia jahtaavia hirviöitä vastaan. Jacobille selviää totuus, joka on kaikkea muuta, kuin mitä poika osasi villeimmissä kuvitelmissaankaan odottaa.

---

Olen ymmärtänyt, että kirjailija aikoi alunperin julkaista teoksen pelkästään kuvista, mutta kustantaja sai tämän ylipuhuttua kehittelemään kuvien ympärille myös jonkinlaisen tarinan. Ja kirjasta tosiaan huomaakin, että tarina on aika tuulesta temmattu, eikä pitkän juonen kypsyttelyn jälkeinen lopputulos. Tarina itsessään on toki mielenkiintoinen, ja idea hyvä, vaikka se jääkin hieman ohueksi. Lukiessa tulee tunne, että kirja on enemmän nuorten kirja ja ehkä hieman kuin pelottava iltasatu, ei ihan kypsä hedelmä, vaan hieman raaka vielä.

Myös Riggsin kirjoitustyylistä huomaa, että kyseessä on esikoisteos, jota ei oltu alunperin edes suunniteltu kirjoitettavaksi. Teksti on hieman karkeaa, mutta luistaa kuitenkin hyvin.

Kirjan parasta antia olivatkin sekaan lisätyt kuvat, jotka syvensivät juonta ja auttoivat mielikuvien luomisessa. Maltoin jopa mieleni, enkä kurkistellut kuvia ollenkaan etukäteen, vaan tarkastelin niitä aina tovin, kun ne tarinassa esiintyivät. Kuvat ovat upeita, vanhoja mustavalkokuvia ja aivan mahtava tunnelmanluoja. Ilman näitä kuvia, pelkkä teksti tuskin olisi onnistunut vallitsevaa tunnelmaa luomaan.

Vaikka Ransom Riggsin esikoisteos ei yllä kirjojen aateliin, se saa pisteitä ideasta ja valokuvista ja jo näittenkin vuoksi voin suositella kirjaa luettavaksi. Ihan viihdyttävä lukukokemus siis tämäkin. Lisäksi, jo ennen kuin kirja julkaistiin, sen elokuvaoikeidet ehdittiin varata ja itse Tim Burton toimii ohjaajana, elokuva tulee ulos ensi vuonna (2013). Kyseinen elokuva on aivan pakko nähdä. Ja tästä voidaan myös vetää omat johtopäätökset, kuinka toimiva kirjan idea onkaan.

TÄSSÄpä vielä linkki kirjan traileriin YouTubessa.

★★★☆☆

Reading List

Tutkiskelin tänään kirjastojärjestelmästä omia tietojani, erityisesti tekemiäni varauksia. Tällä hetkellä varauksia on 7 kappaletta, joista yksi olisi jo noudettavissa, huomenna otankin suunnaksi kirjaston ja käyn opuksen sieltä hakemassa.

Päivittelin tuonne sivupalkkiinkin lukulistalle varauksessa olevia teoksia. Seitsemästä varauksestani kolme on tällä kertaa Pretty Little Liars -sarjaa, joten niistä ei ole tulossa tämän blogin puolelle juttua. Löydän kuitenkin jatkuvasti uusia kirjoja, jotka tahdon lukea, kaikkia en vain viitsi pistää samantien varaukseen, että ehdin jokaisen laina-ajan puitteissa sitten lukemaan.

Vähän jännitän tuota PLL -sarjan Wicked ja Killer osien tulemista, sillä Killer, jossa olen varausjonossa ensimmäisenä on vasta seuraava kirja Wickedin jälkeen, jonka kohdalla olen varausjonon toinen. Näitä kirjoja kun ei oikein voi sekaisessa järjestyksessä lukea. Mutta kuka tietää, ehkäpä ne silti voi saada suurinpiirtein samoihin aikoihin luettavaksi. Se jää kuitenkin nähtäväksi.

Tällä hetkellä olen lukemassa Ransom Riggsin esikoisteosta, Neiti Peregrinen Koti Eriskummallisille Lapsille. Olen koukuttunut muutamaan TV-sarjaan nyt niin pahasti, että lukeminen on hieman jäänyt, mutta puolessa välissä mennään, joten tästä sitten juttua, kunhan saan kirjan luettua loppuun. 

Nyt palailenkin keskeneräisen kirjani pariin. Toivottavasti kaikkien viikonloppu sujui hyvin.

Carlos Ruiz Zafón; Tuulen Varjo

Kuva: Bookplus,fi

Carlos Ruiz Zafón; Tuulen Varjo
Alkuteos: La Sombra del Viento
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Tarja Härkönen
Sivuja: 647

"Menin parvekkeelle ja nojasin kaiteeseen, kunnes näin Puerta del Ángelin katulyhdyistä lankeavan utuisen valonhohteen. Jokin liikkumaton hahmo seisoi katukiveyksellä varjon suojassa. Savukkeen hehkuvan pään ambranruskea välke heijastui hänen silmiinsä. Hän oli pukeutunut mustiin, toinen käsi oli syvällä taskussa, toinen piti savuketta, joka kutoi sinistä savuverkkoa hänen profiilinsa ympärille. Hän tarkkaili minua hiljaa kasvot katulampun valon ulottumattomissa. Hän pysyi siinä lähes minuutin poltellen ajatuksiinsa vajonneena ja minua katsellen. Sitten hän katedraalin kellojen soidessa keskiyön merkiksi nyökäytti päätään, ja olin vaistoavinani hymyn hänen huulillaan, vaikken sitä nähnytkään. Halusin vastata tervehdykseen, mutta olin kuin halvaantunut. Hahmo kääntyi ja näin hänen loittonevan lievästi ontuen. Minä tahansa muuna iltana olisin tuskin kiinnittänyt huomiota muukalaiseen, mutta nyt tunsin kylmän hien otsallani ja hengitykseni salpaantui heti, kun hän oli kadonnut usvaan. Olin lukenut täsmälleen samanlaisen kohtauksen Tuulen varjosta.
... Kohtauksessa, jota olin juuri ollut todistamassa, muukalainen olisi voinut olla kuka tahansa kulkija, nimetön ja kasvoton hahmo yössä. Caraxin romaanissa tuo muukalainen oli paholainen."

Isä johdattaa kymmenvuotiaan poikansa Barcelonan aamuyön hämärässä kohti paikkaa, joka pojan on pidettävä salassa, kaikilta. Poika ei saa kertoa paikasta kenellekään.
Mystinen pyhäkkö muuttaa pojan, Danielin, elämän kohtalokkaasti. Daniel on astunut Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Jokainen, joka käy hautausmaalle, saa ottaa kirjan mukaansa, sillä ehdoin, että kyseinen nide ei enää päädy unohduksiin.
Pölyn ja paperin keskeltä Daniel löytää kirjan, joka on kuin olisi odottanut poikaa hyllyssä. Odottanut, että Daniel kävisi sen hakemassa. Tuulen Varjo, kirjoittanut Julián Carax. Kirja ei ole kovin tunnettu, mutta imaisee Danielin paljon syvemmälle, kuin kukaan osaisi odottaa.

Daniel seuraa läpi vuosikymmenen kirjailijaa, jonka loppu on edelleen täysin epäselvä, yksi asia on kuitenkin varma; Carax on kuollut, ehkä jopa murhattu. Daniel sotkeutuu mystiseen Julián Caraxiin korviaan myöten ja saa pian huomata, että hänen oma elämänsä alkaa pelottavasti seurailla samaa kaavaa, kuin Tuulen Varjon kirjailijan elämä. Sama ystävyyden, petoksen, rakkauden ja väkivallan verkko alkaa kietoutua myös Danielin ympärille.

---

Rakastuin Tuulen Varjoon heti ensimmäisissä luvuissa. Zafónin kirjoitustyyli on ihanan raikas tuulahdus tarinoitten maailmassa. Tyyli on jopa hieman runollinen. Niin paljon kuvailua, että omassa pienessä päässä tulee väkisinkin muodostettua mielikuvia miltä paikat, ihmiset ja tapahtumat näyttävät. Kuvailu sulautuu tekstiin niin vaivattomasti, niin saumattomasti; se on osa tarinaa, eikä vain lisäpituutta. Harvoin olen törmännyt yhtä kauniiseen, samalla vaivattomaan ja sulavaan kuvailuun, kuin Tuulen Varjon sivuilla.

Zafón onnistuu myös ideallaan. Kirja kirjojen maailmasta kirjojen ystäville. Uusi idea, jonka Ruiz Zafón saa toimimaan, ja kovaa. Kertojana kirjailija on myös upea, sillä hetkeksikään ei mielenkiinto kirjaa lukiessani herpaantunut. Kirjailija kutoo tätä monimutkaista verkkoa, ja johdattelee lukijaansa yksi lanka kerrallaan kohti keskustaa, missä kaikki sadat ja tuhannet ohuen ohuet langat yhdistyvät luoden lumoavan, lähes taianomaisen lopputuloksen.
Toki täytyy myöntää, että tekstissä vilahteli sanoja, joita en ihan ymmärtänyt, mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että minun tulee sivistää itseäni ja opetella nämäkin uudet sanat.

Mutta palataan vielä Ruiz Zafónin kerrontaan. Kirjailija säilyttää läpi koko kirjan tämän tunnelman, joka on hieman pelottava, uhkaavakin. Tätä tunnelmaa ei ole luotu suorasukaisesti, yksinkertaisilla sanoilla, vaan se tulee taustalta, tekstin takaa, rivien välistä. Välttämättä tuota pelottavaa, jännittynyttä ja hieman uhkaavaa tunnetta ei suoraan ole kohtauksessa tai Ruiz Zafónin sanavalinnoissa, mutta silti se on siellä, välillä väistyen hieman kauemmas taka-alalle, välillä puskien suoraan silmien eteen.

Tätä on loistava, viiden tähden kirja. Tätä taitoa, mielenkiintoa, kuvailua ja ideaa. Ruiz Zafón yhdistää Tuulen Varjossa niin monta asiaa, jotka tekevät lähes yksinään jo kirjasta mahtavan, mutta kun ne tosiaan yhdistää kaikki, saa sen täydellisen kirjan. Kuten kriitikotkin ovat jo sanoneet, kiehtova Tuulen Varjo on lähes kaikkea, mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina.
Ja minäkin, joka en kovasti esimerkiksi kauhukirjallisuutta lue, hieman vähemmän puoleisesti myös jännitystä, niin tämä kirja osui ja upposi, syvälle ja muodostui yhdeksi ehdottomista lempikirjoistani. Tuulen Varjo muistuttaa jälleen siitä, miten taitava kirjailija voi viedä lukijansa täysin mukanaan. Tuulen Varjo muistuttaa minua siitä, miksi rakastan lukemista.

Lisäksi täytyy vielä ehdottomasti mainita kirjan kaunis kansi, joka antaa jo upeasti kuvaa kirjan tunnelmasta.  

Nyt täytyy mahdollisimman pian etsiä käsiini Carlos Ruiz Zafónin kaksi muuta, Tuulen Varjoon yhdistyvää kirjaa. Vaikka kirjat voidaankin lukea missä järjestyksessä tahansa, auttaa järjestyksessä lukeminen, sillä jokainen syventää tätä Tuulen Varjon aloittamaa, Unohdettujen kirjojen hautausmaan tarinaa. Kuinka syvälle tästä vielä voidaan mennä?
En jaksa odottaa pääseväni lukemaan Enkelipelin, minkä jälkeen vielä Taivasten vangin ja kulkemaan taas Barcelonan katuja.

★★★★★

Daphne Kalotay; Bolšoin Perhonen

Daphne Kalotay; Bolsoin Perhonen
Alkuteos: Russian Winter
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Sivuja: 418

"...puun alle suojaan. Ja sitten maa oli kostea ja pelkäsit, ettet saisi pihkaa hameestasi. Voin yhä aistia männynneulasten tuoksun, niissä piilevän viileän, suloisen talven, oksiston kirjavan katveen. 

Joskus ajattelen, että elän juuri siksi, niiden täydellisten päivien tähden. Mutta tietenkin pihka tahrasi hameesi. Kellertävä pihka, hidastetut kyyneleet, ikään kuin puu tietäisi tulevan."

Bolšoin Perhonen on balettitanssijan tarina. Nina Revskaja, 'Bolšoin Perhonen', Bolšoin baletin entinen tähti, joka lumosi jopa itsensä Stalinin, päättää huutokaupata korunsa, jotka on aikojen saatossa saanut. Ninan tähtihetkistä on jo aikaa, nykyään Perhonen asuu Bostonin talossaan, pääsemättä irti pyörätuolista, lohtunaan muisto tanssista. 

Nina oppi tanssimaan ja rakastui Neuvostoliitossa, jossa joutui kohtaamaan Stalinin hallinnon pimeimmät puolet. Uusi uljas maailma ei ollutkaan sitä, miksi sitä sanottiin. Nina huutokauppaa korunsa, toivoen, että ne veisivät naisen muistot petoksesta, joka tapahtui Neuvostoliitossa, petoksesta, joka sai Perhosen loikkaamaan länteen. 

Huutokauppakamarin nuori työntekijä, Drew Brooks ja yliopiston professori Grigori Solodin ajautuvat yhteen ja päätyvät selvittämään toistensa avulla kohuttujen meripihkakorujen taustaa. Korujen sitomia salaisuuksia sohiessaan kaksikko osuu Ninan kipeimpiin haavoihin, jotka eivät vanhuuden päiviin mennessäkään olleet vieläkään parantuneet. Mutta kenelle korut oli alun perin tarkoitettu ja miksi ne olivat ajautuneet erilleen toisistaan? Mitä yhteistä Grigori Solodinilla ja Bolšoin perhosella on?

---

Daphne Kalotayn teos oli helppoa ja mielenkiintoista luettavaa. Kirja avaa ikkunoita ja ovia maailmaan, josta moni länsimaalainen ei osaa edes muodostaa mielikuvaa. Baletti, ankara kurinalaisuus ja ristiriitaiset tunteet rakkaudesta, näillä sanoilla voidaan kirjan sisältöä kuvata. 

Kalotay punoi taidokkaasti juonta, johdatellen lukijaansa täysin tahtomalleen polulle. Alun kysymyksiin tuntui pitemmälle päästessä löytyvän johtolankoja, joista lukija pystyi päättelemään oman ratkaisunsa, mutta todennäköisesti ratkaisu olisi väärä, sillä Kalotay johdattaa ensin toiseen suuntaan, mutta muuttaakin sulavasti suuntaa. 

Vaikka tekstissä hypitäänkin eri aikakausien ja henkilöiden välillä, ei tämä tuonut kirjaan sekavuutta. Heti kappaleen ensimmäisestä lauseesta pystyi päättelemään, missä ollaan; ollaanko nykypäivän Bostonissa vai Stalinin ajan Neuvostoliitossa. 
Lisäksi pidin siitä, että jokaisen luvun alussa esiteltiin myynnissä olevia koruja, jotka loppua kohden alkoivat kietoutua tarinaan ja esiintymään Ninan Bolšoin vuosista kertovissa pätkissä. 

Rakastinkin erityisesti näitä Neuvostovuosien kuvauksia, olisin voinut ahmia kirjan aivan yhtälailla ilman Grigori Solodinia ja Drew Brooksiakin, pallotellen vain Ninan muistoissa ja nykypäivässä. Mutta tietysti professori Solodin toi oman mausteensa tarinaan ja ilman herraa juonta tuskin olisi saatu kasaan.

Minua kuitenkin jäi muutamat seikat häiritsemään, Kalotay kun jätti niin monia asioita auki ja joissain kohdin toivoin, että tarinaa olisi vielä jatkettu, eikä katkaistu sillä tavalla kesken. 
Olisin tahtonut lukea Grigorin reaktion Ninan loppuratkaisuun, mutta kirjailija jätti tämän lukijan mielikuvituksen varaan täysin. Lisäksi olisin halunnut saada tietää, mitä Revskaja kirjoitti Solodinille. 
Ja Ninan länteen loikkauksesta kerrottiin hieman, siitä, kuinka se alkoi, mutta miten loikkaus päättyi, miten Nina sen lopulta onnistui tekemään, jäi jälleen lukijan päätettäväksi. Jotenkin tuntui, että kirjailija ehkä halusi hieman kiirehtiä eteenpäin ja jättäen niin sanotusti vähemmän tärkeitä asioita kirjoittamatta täysin loppuun, mutta mielestäni esimerkiksi juuri loikkauksesta kirjoittaminen olisi tuonut vielä lisää syvyyttä. Toisaalta, ehkä kirjan arvoituksellisuus olisi tästä hieman kärsinyt. 

Kaikkiaan siis kaunis lukukokemus, joka sai todellakin ajattelemaan mitä Neuvostoliiton aikaan on tapahtunut, millaista elämä siellä on ollut. Suosittelen ehdottomasti lukemaan, varsinkin, mikäli historiasta tai baletista kertovat kirjat ovat lähellä sydäntä. 

★★★★☆

Sara Shepard; Flawless - A Pretty Little Liars Novel

Kuva

Sara Shepard; Flawless - A Pretty Little Liars Novel
Kustantaja: Sphere (UK)
Sivuja: 272

"Spencer Hastings stood on the apple-green lawn of the Rosewood Abbey with her three ex-best friends, Hanna Marin, Aria Montgomery, and Emily Fields. The girls had stopped speaking more than three years ago, not long after Alison DiLaurentis mysteriously went missing, but they'd been brought back together today for Alison's memorial service. Two days ago, construction workers had found Ali's body under a concrete slab behind what used to be her house.
   Spencer looked again at the text message she'd just received on her Sidekick.

I'm still here, bitches. And I know everything. - A

'Oh my God,' Hanna whispered. Her Blackberry's screen read the same thing. So did Aria's Treo and Emily's Nokia. Over the past week, each of them had gotten e-mails, texts, and IMs from someone who went by the initial A. The notes had mostly been about stuff from seventh grade, the year Ali went missing, but they'd also mentioned new secrets... stuff that was happening now."

Flawless on Sara Shepardin Pretty Little Liars -sarjan toinen osa, jota ei vielä tietääkseni ole suomennettu. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Rosewoodin pikkukaupunkiin Pennsylvaniassa.
Alison DiLaurentis, Aria Montgomery, Emily Fields, Hanna Marin ja Spencer Hastings ovat kaupungin suosituimmat tytöt. Mutta, kun Alison, tyttö, jota kaikki kahdehtivat, joka jokainen tahtoo olla, alkukesän iltana katoaa jäljettömiin, tyttöjen tiet eroavat. 
Kolmisen vuotta myöhemmin rakennusmiehet löytävät Alisonin ruumiin DiLaurentisien entiseltä tontilta betonivaloksen alta. Toisistaan vieraantuneet tytöt ajautuvat yhteen kummallisten viestin vuoksi. Viestit sisältävät salaisuuksia, joista vain Alison tiesi ja tytöt kuvittelevatkin Alin olevan viestien takana, sillä jokainen viesti on allekirjoitettu A-kirjaimella. Alisonin ruumiin löytyessä käy kuitenkin varsin selväksi, ettei mystinen A olekaan Alison. Mutta kuka muu voisi tietää tyttöjen salaisuudet?

Sarjan toinen osa alkaa Alisonin muistotilaisuuden jälkeisestä hetkestä ja tuo nipun uusia epäiltyjä ja odottamattomia juonenkäänteitä.

----
Kirjasarjaan perustuen on jo tehtykin televisio sarjaa samalla nimellä ja itse tutustuin sarjaan tätä kautta. Yleensä toimin toisin päin. Huomaan vertaavani kirjaa ja sarjaa jatkuvasti toisiinsa ja tässäkin kirjassa oli todella paljon eroavaisuuksia, kuten eräs tv-sarjan tärkeistä hahmoista, onkin tässä melko pienessä osassa.
Ja tv-sarjassa tytöt elvyttävät ystävyyssuhteensa todella nopeasti, kirjoissa tätä ei vieläkään ole varsinaisesti tapahtunut.

Pidän Shepardin yksinkertaisesta tavasta kirjoittaa, mutta eiväthän nämä tietenkään mitään syvällisiä kirjoja ole, enemmänkin aivan täydellistä aivot narikkaan lukemista. Shepardin hahmot herättävät tunteita ja ovat sopivan aitoja, hienosti rakennettuja, kuten myös juoni. Kirjan kertoja johdattelee taitavasti mukanaan ja pystyy toisinaan vakuuttamaan lukijan ratkaisusta, joka kirjan aikana tai lopussa osoittautuukin aivan vääräksi. Shepard on taitavasti yhdistelly kymmeniä, satojakin langanpätkiä toisiinsa luoden mielenkiintoisen ja alati muuttuvan ympäristön. Tapahtumia ei aina osaa odottaa etukäteen, eikä teksti käy tylsäksi.

Mutta jostain syystä tunnelma jää minun kohdallani hieman vajaaksi. Kirjassa on muutama hienosti kuvattu kohtaus, johon sisältyy jännitysmomentti ja hektisyyttä, mutta jäin kaipaamaan näihin kohtauksiin ihan hippusen verran lisää syvyyttä ja tällaisia kohtia ehkä enemmän. Nämä odotukset voivat toki pohjautua siihen, että seuraan sarjaa tiiviisti televisiosta Yhdysvaltojen tahtiin, tv:ssä kun sarjaan on saatu hyvin tiivis tunnelma. Sitä tiivistä ja jännittävää ja ehkä vähän odottavaakin tunnelmaa jäin vielä hakemaan kahdesta lukemastani Pretty Little Liars kirjasta, mutta alkutekijöissähän tässä tosiaan vasta ollaan ja sarjassa on ilmestynyt yhteensä 11 kirjaa ja 12. on tulossa. Lisäksi neljännen ja viidennen osan väliin sijoittuu "Pretty Little Secrets" -romaani, joka ei niinkään pyöri mysteerisen A:n ympärillä ja mikäli wikipediaa on uskominen, niin tulossa on myös Pretty Little Secrets osa 2.
Lukemista näissä siis riittää.

Jos nyt kuitenkin vielä palataan niihin pikkujuttuihin, minkä takia pisteytin kirjan vain neljään, niin täytyy mainita se vielä, että kun kirjassa kerrotaan tai palataan aikaan, jolloin Alison oli vielä hengissä, eli tyttöjen ollessa noin 13-vuotiaita, ei heidän toimintansa tai puhetyylinsä sitä paljasta. Lukiessa jään monesti miettimään, että näinkö 13-vuotiaat nykyään toimivat tai puhuvat, jotenkin tuntuu, että vaikka ajassa mennään taaksepäin, henkilöt eivät muutu, tai paremmin sanottuna kasva. Heidän tekemisensä ja sanomisensa voisivat hyvinkin olla 16-18 vuotiaitten tekemisiä ja sanomisia, mikä on hieman hämäävää, mutta ei loppujen lopuksi onneksi häiritse lukukokemusta kovinkaan merkittävästi.

Mutta suosittelen ehdottomasti kevyeksi lukemiseksi jokaiselle, joka ei tahdo vaivata päätään liikaa. Nämä ovat mahtavia mm. mökillä riippumatossa luettaviksi tai rannalle mukaan otettaviksi. Ja mikseivät nämä toimisi myös sateisena päivänä viltin alla lehteiltäväksi. Tämä on todennäköisesti ainoa tämän sarjan kirja, josta tänne kirjoitan, ellei jostain syystä jokin osa saa minua kovin puheliaaksi.

★★★★☆

Teknisiä Ongelmia

Ilmoitusluontoista asiaa tällä kertaa.
Mulla on tällä hetkellä aika 'vakavia' teknisiä ongelmia koneeni kanssa, joita en pysty itse ratkaisemaan. Voin tällä hetkellä vain odottaa, että ystäväni (tai N, mikäli tämän pikkuveli ei pääse tänään käymään aikaisemmin) tulisi pistämään koko koneen uusiksi, mikä taitaa tällä hetkellä olla ainoa ratkaisu ongelmiini.

Tällä hetkellä joudun siis keräämään kaikki tiedostot ym. talteen, ettei mitään huku, kun kone pistetään matalaksi ja pistetään taas tyhjästä pystyyn. Halusin ilmoittaa tännekin, jos jotain ongelmia täällä tulee ilmenemään, niin syy on teknisissä ongelmissa.

Erin Morgenstern; Yösirkus

Erin Morgenstern; Yösirkus 
Kustantaja: Basam Books
Alkuteos: The Night Circus
Suomentaja: Hanna Toivonen
Sivuja: 400

"Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä."

Yösirkus kuljettaa lukijansa 1800 ja 1900-lukujen  vaihteen outoon ja rönsyilevään sirkusmaailmaan. Kaikki on mustavalkoista, teltat, tuli, esiintymisasut. Kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, taistelevat vastakkain pelissä, johon heidät on pieninä valittu, ja johon heitä on koko ikänsä valmennettu. Heidän on jatkuvasti ylitettävä toisensa niin taidoillaan, mielikuvituksellaan kuin voimallaan. Pelin sääntöjä ei heille kerrota, he tietävät vain, ettei pelistä pääse irti, silti tietämättöminä, että häviäjän osa on kuolema.
Nuoret alkavat toimia opettajiensa tahdon vastaisesti, nähdessään kilvan mielenkiintoisena yhteistyönä ja kuolemantuomiosta tietämättöminä rakastuvat. Lopputuloksesta ei pitäisi olla ulospääsyä, vai onko sittenkin?

---

Rakastuin kirjan aiheeseen, kaikkeen sen mystisyyteen; vain yöllä aukeavaan sirkukseen, missä kaikki on mustavalkoista, siihen, kuinka sirkus ilmestyy lähes tyhjästä ja katoaa yhtä varoittamatta ja jälkiä jättämättä.
Hehkutuksesta huolimatta ei Yösirkus täysin onnistunut minua lumoamaan. Se uskomaton mystinen mielikuva, mikä kirjasta saatiin aikaan, hajosi pian kirjaa lukiessa, koko tarina oli paljon käsin kosketeltavampi, mitä olin odottanut. 

Kirjaa myös mainostettuun  lumoavana rakkaustarinana, mutta todellisuudessa tämäkin jäi vähän valjuksi. Mitään suurta ja väkevää rakkaustarinaa ei näitten kansien välistä löydy, sillä tuntui, että pääosissa olivat tavallisena, mutta hieman upeampana, aloitettu sirkus, joka ajan saatossa kasvoi ja kehittyi mystiseksi.

Pätkittäinen kirjoitustyyli teki lukemisesta sekavaa ja juuri, kun oli pääsemässä kirjaan sisään, vaihtuivatkin aika ja paikka. Aikajaksot lähentyivät kuitenkin jatkuvasti toisiaan ja sulautuivat lopulta saumattomasti yhteen. Liekö pätkittäisestä kirjoitustyylistä johtunut, etten ihan täysillä pystynyt imeytymään upeaan sirkusmaailmaan.

Loppujenlopuksi kirja oli kuitenkin miellyttävää luettavaa, todella houkutteleva aihe, mutta uskomattomaksi tai huikeaksi ei tämä silti yllä.  Jäin kuitenkin jotain ekstraa, sitä maagisuutta ja mystisyyttä kaipaamaan hieman lisää. Mutta ehdottomasti pisteet erilaisesta ideasta ja ennalta-arvaamattomasta juonesta ja juonenkäänteistä.


Tässä vielä linkki kirjan englanninkieliseen traileriin: KLICK

"Aukeaa hämärän laskeutuessa,

Sulkeutuu sarastuksen aikaan"

★★★☆☆

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!

Minä

Niin, että hei vaan taas.
Olen siis Sweet Chérie -blogin kirjoittaja, 20 vuotias nuori nainen, joka vastikään muutti Helsinkiin.
Jos jotain yleistä elämästäni pitää kertoa, niin mainittakoon vaikka nämä:
Asun mieheni ja kahden koiramme kanssa ja parin vuoden päähän on suunnitteilla häät. Olen vielä toistaiseksi työtön, mutta toivottavasti en kauan. Rakastan lukemista ja siksi pistinkin pystyyn tämän blogin.

On todennänköistä, että päivityksiä ei aina tule edes kerran viikossa, kaikki tämä riippuu ihan täysin siitä, kuinka paljon minulla on aikaa käytettävissä lukemiseen. Toisinaan aikaa on enemmän, toisinaan taas huomattavasti vähemmän.

En tule ikinä tarttumaan kovinkaan paljon kirjojen tekniseen puoleen, vaan siihen, mitä ne saavat minut tuntemaan ja ajattelemaan. Olen ollut kunnon kirjahiiri-lukutoukka pienestä pitäen ja lukeminen on aina ollut tapa päästä karkuun. Jos kirja on hyvä, pystyn hukuttamaan itseni siihen täysin, enkä reagoi ulkomaailmaan (ja tätäkös mieheni arvostaa...) Olenkin aina ollut sitä mieltä, että se, joka väittää lukemisen olevan tylsää, tekee sen väärin. Mutta jokainen tavallaan, minä rakastan kirjoja.

Rakastan uusien, vielä täysin lukemattomien kirjojen tuoksua, kun taas toiset ovat ehdottomasti vanhojen opusten tuoksun puolella. Rakastan sitä, kuinka voin upota kirjaan ja unohtaa kaiken ympäriltäni, sitä, kuinka voin napata kirjan aurinkotuoliin mukaan ja antaa auringon paahtaa samalla, kun itse olen mielessäni jossain ihan muualla.

Ja jos totta puhutaan, olen pöytälaatikkokirjailija. Tällä hetkellä vaan on meneillään vuosien writer's block, jonka toivon vielä purkautuvan jotenkin. Blogin pitäminen tuskin hallaa tekee.

Vielä kerrottakoon, että lukemieni kirjojen genret vaihtelevat kausittain, välillä menevät täysin sekaisin. Harvemmin kuitenkaan luen fantasiakirjallisuutta (no Pottereita ei tietenkään lasketa), trillereita tai kauhua. Tällä hetkellä on menossa hieman kevemmän kirjallisuuden kausi, olen lukenut kirjahyllyni kaikki chick-lit kirjat kertaalleen taas läpi ja nyt odottelen kirjastosta varauksiani Sara Shepardin Pretty Little Liars -nuorten kirjasarjan osia. Mutta ei siis tarvitse pelätä, että kaikki kirjat tulevat näitä olemaan, listalla on vielä vaikka kuinka monia muita, jotka eivät ole ihan yhtä tyhjäpäisiä tai nuorille suunnattuja.

Toivottavasti viihdytte!

Kuvat: we♥it