J.R.R. Tolkien: Hobitti

J.R.R. Tolkien; Hobitti eli sinne ja takaisin
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again
Kustantaja: WSOY 16. painos 2001 (1985)
Suomentaja: Kersti Juva, Panu Pekkanen
Sivuja: 312

""Oikein soma", sanoi Gandalf. "Mutta minulla ei ole aikaa puhaltaa saurenkaita tänä aamuna. Minä etsin jotakuta mukaan seikkailuun jota olen järjestämässä, eikä ketään tahdo löytyä."
"Ei varmaan hevin löydykään täältä meiltäpäin! Me olemme yksinkertaista hiljaista väkeä eivätkä seikkailut ole minua varten. Ikäviä ja epämukavia hankkeita joista on vain häiriötä! Hyvässä lykyssä myöhästyy päivälliseltä. En käsitä mitä kukaan niissä näkee", sanoi herra Reppulimme ja työnsi peukalon olkaimen alle ja puhalsi ilmoille uuden entistä isomman saurenkaan. Sitten hän otti esiin aamun kirjeet ja ryhtyi lukemaan niitä eikä ollut huomaavinaan vanhusta. Hän oli päättänyt, ettei Gandalf ollut sellaista seuraa jota hän kaipasi ja hän toivoi tämän lähtevän. Mutta vanhus ei liikahtanutkaan. Hän istui nojaten sauaansa ja tuijotti hobittia sanomatta mitään, kunnes Bilbo kiusaantui ja häntä alkoi jopa vähän suututtaa.
"Hyvä herra!" hän sanoi iimein. "Täällä ei tarvita mitään seikkailuja, kiitos vain!""

Kolossa maan sisällä asuu huolettomista elonpäivistään nautiskeleva hobitti nimeltä Bilbo Reppuli. Mutta kun velho Gandalf valitsee Bilbon mukaansa retkelle "sinne ja takaisin", edessä onkin lähtö vaarallisille poluille: takaisin pitäisi saada lohikäärme Smaugin ammoin varastama kääpiöiden aarre.
Vaikka vaaroja matkalla riittää, haasteiden keskellä pienestä ja pelokkaasta mutta tavattoman sinnikkäästä hobitista kasvaa todellinen sankari.

---

Minusta on tullut huono kirjoittamaan tiivistelmiä, tai sitten olen vain laiskistunut. Ylläoleva tiivistelmä on siis kopioitu wsoy:n sivuilta.

Mutta siitä sen enempiä löpisemättä, palataan aiheeseen, siis Tolkienin Hobittiin.

Yritin nuorempana aloittaa siskon omistaman Taru Sormusten Herrasta yhteisniteen ja se tyssäsi varmaan ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen. En enää kuolemaksenikaan muista, aloitinko tyhmänä kaiken keskeltä vai miten tämä meni. Jokatapauksessa, ei vain uponnut. 

Mutta näinhän kävi jo Harry Pottereillekin ja rakastuin niihin vähän kasvettuani. Joten, eiköhän olisi aika antaa myös Tolkienille uusi mahdollisuus. Hobitti tuli ensin ja oli muutenkin vähemmän kunnianhimoinen tavoite näin alkuun. 

Kaipasin kevyttä luettavaa, jotain muuta ainaisten mysteerien jatkoksi, ja totesin, että nyt sitten mennään eikä meinata. Hobitti oli pyörinyt jo jokusen aikaa kirjahyllyssä siskolta lainassa ja se nyt tuntui olevan ainoa, mikä kutkutti mieltä. Vaikka pääsääntöisesti olen pitänyt Hobitin elokuvasovituksista, mutta vähän arastelin silti, sillä en niinkään perusta niistä ainaisista taistelukohtauksista ja verestä ja suolenpätkistä ja irtopäistä (tästä syystä en ole pahemmin pitänyt Taru Sormusten Herrasta -elokuvista ja totta puhuakseni Hobitin viimeinen elokuvasovituskin on vielä näkemättä). 

Onneksi kuitenkin tartuin kirjaan! Ilokseni totesin, ettei Tolkien mässäillyt väkivallalla taikka sota ja taistelukohtauksilla. Kyse oli ihan tosissaan sadusta. Satukirjallisuuden klassikon arvon on Hobitti ihan ansaitusti saanut, sillä tämähän on ihan täydellinen. Täydellinen satu! Ihana satu, jossa on juuri sopivasti toimintaa, ripaus sitä väkivaltaa ja kummallisia, hassunkurisia sattumia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät vanhemmankin lukijan mielenkiintoa yllä ihan viimeisille sivuille asti.  

Teksti oli runsasta ja rönsyilevää, mutta silti niin helppolukuista kieltä. Vähän kummastelin, kuinka Hobitin alku oli niiiiin hidasta lukemista. En sano, että kyseessä olisi siis ollut tahmeaa etenemistä, vaan olin aivan varma, että olin lukenut jo vaikka kuinka paljon ja huomasinkin, että vasta pari sivua oli mennyt. Lieköhän johtunut väsystä tai jostain, mutta puolivälin paikkeilla tahti kuitenkin palasi normaaleihin uomiinsa ja loppuosa olikin hujauksessa ohi. 

Hidasta tai ei, niin nautin jokaisesta Hobitin kanssa vietetystä hetkestä. Ja päädyin hankkimaan Sormusten Herran tarun trilogian saman tien. Nyt kirjojen postiin kolahtamista odotellessa, juoksin kirjastoon, mistä sattui Sormuksen Ritarit hyllyssä kököttämään, lainaamaan sen, että pääsisin heti aloittamaan. 

Tolkienin kieli hurmasi minut vasta nyt, mutta niin monet enennen minua. Jos olet meitä harvinaisia Matti Myöhäisiä, niin kipaise kirjastoon tai lainaa kaverilta, tilaa netistä tai löydä antikvariaatista ja sukella Tolkienin maailmaan, sillä välillä tekee meille (krhm... :D) aikuisillekin hyvää painaa jarru pohjaan ja antaa sadun viedä. 

★★★★★

Oscar Wilde: Dorian Grayn Muotokuva

Oscar Wilde; Dorian Grayn Muotokuva
Alkuteos: The Picture of Dorian Gray
Kustantaja: Otava 2009
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 363

"Aistien palvontaa on usein ja oikeudenmukaisesti moitittu, kun ihmiset ovat luonnostaan ja vaistomaisesti pelänneet intohimoja ja tuntemuksia, jotka ovat tuntuneet heitä itseään vahvemmilta ja joiden he ovat tienneet olevan samanlaisia myös niillä luontokappaleilla, joiden elämä ei ole yhtä korkeasti järjestäytynyttä. Mutta Dorian Gray oli sitä mieltä, ettei aistien todellista luonnetta ollut vielä ymmärretty ja että ne olivat jääneet primitiivisiksi ja eläimellisiksi vain siksi että ne oli yritetty näännyttää alamaisiksi ja tappaa kivulla sen sijaan, että ne olisi koettu ottaa uuden elementeiksi uuteen henkisyyteen, jonka vallitseva piirre olisi ollut kehittynyt kauneudentaju."

Taiteilija Basil Hallward on tavannut nuoren, erikoisen kauniin miehen, Dorian Grayn ja saanut tämän ylipuhuttua malliksi itselleen. Muotokuva osoittautuu Hallwardin siihen astisista teoksista parhaaksi. Ja nuori Dorian Gray, tavattuaan pahamaineisen lordi Henry Wottonin,  erehtyy toivomaan, että vain tämä kaunis muotokuva vanhenisi ja mies itse säästyisi ikääntymisen rumuudelta. Ja paholainen on tainnut kerrankin olla kuulolla. 

Dorian vie maalauksen kotiinsa ja sukeltaa Lordin rappiolliseen maailmaan. Mutta kuin ihmeen kaupalla oopiumluolat ja prostituoidut eivät jätä jälkiään Dorian Grayn veistoksellisille kasvoille. Maailma muuttaa Dorain Graun kylmäksi ja tunteettomaksi ja vaikka tämä onkin ollut rakastunut nuoreen näyttelijättäreen Sibyl Vaneen, vain yhden huonon esiintymisen jälkeen miehen kiinnostus lopahtaa ajaen Sibylin itsemurhaan. Ja vain muotokuva seinällä vääristyy. 

Dorianin sieluttomuus ajaa nuoren miehen murhaan. Ja muotokuva saa vähä vähältä entistä rumemman ilmeen, kuin jokainen Dorian Grayn synti maalaisi uutta kuvaa. Lopulta Dorian ei kestä enä katsoa muotokuvaansa, vaan piilottaa sen muilta, mutta sekään ei riitä. Kuva on tuhottava. 

---

Toinen kalssikkoni. Ja toinen johon myös petyin. Mihin jäi se sielun paholaiselle myyminen?! Minä kun niin odotin sitä. Mutta se olikin pelkkä typerä toive olla vanhenematta. Mikä pettymys. 

Ja taas kerran taisin odottaa liikoja. Odotin jotenkin.. en tiedä, ehkä riettaampaa tekstiä? Siis vieläkin tätä riettaampaa. Tiivistelmät ja takakansitekstit tästä klassikosta ovat houkutelleet lukemaan tätä. Mutta voiko olla, että kaikki kolme himoitsemaani klassikkoa ovat kasvaneet mielessäni niiiin jättimäisiksi, ettei niitä saappaita pysty edes täydellisin kirja täyttämään? En keksi muutakaan syytä miksi en hurmaannu näistä kirjoista, jotka ovat lumonneet niin monet ennen minua. Sillä näistä aiheistahan saisi vaikka kuinka loistavaa kirjallisuutta. Ehkäpä yritän laskea odotuksiani Anna Kareninaa kohtaan, ennen kuin jossain välissä palaan sen pariin. Ehkäpä se sitten ei olisi pettymys? 

★★☆☆☆

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald; Kultahattu
Alkuteos: The Great Gatsby
Kustantaja: Otava 1959
Suomentaja: Marja Niiniluoto
Sivuja: 220

" - Ehkä tunnette tuon naisen. Gatsby osoitti upeaa, tuskin inhimillistä orkideamaista ilmestystä, joka istui täydessä juhla-asussa valkoluumupuun alla. Tom ja Daisy tuijottivat häntä sen merkillisen epätodellisen tunteen vallassa, joka liittyy filmimaailman tähän asti varjomaiselta tuntuneen kuuluisuuden näkemiseen. 
- Hän on suloinen, sanoi Daisy. 
- Hänen ylitseen kumartuva mies on hänen ohjaajansa. 
Gatsby vei heidät juhlallisesti ryhmästä toiseen:
- Rova Buchanan... ja herra Buchanan... Hetken epäröinnin jälkeen hän lisäsi: -Poolonpelaaja. 
- Ei, ei, vastusti Tom heti, - en ole...
Mutta ilmeisesti se kuulosti Gatsbystä hyvältä, sillä Tom jäi "poolonpelaajaksi" koko loppuillaksi. 
- En ole koskaan tavannut niin paljon kuuluisuuksia, huudahti Daisy, - minä pidin tuosta miehestä... mikä hänen nimensä olikaan... jolla oli hiukan sininen nenä.
Gatsby mainitsi nimen ja lisäsi, että mies oli vain pikku tuottaja. 
- Minä pitäisin hiukan enemmän siitä, etten olisi poolonpelaaja, sanoi Tom hyväntuulisesti. - Mieluummin katselisin kaikkia näitä kuuluisia ihmisiä - unohdettuna. 
Daisy ja Gatsby tanssivat. Muistan että naapurini siro, vanhanaikainen foxtrotti hämmästytti minua - en ollut koskaan ennen nähnyt hänen tanssivan. Sitten he pujahtivat minun pihalleni ja istuivat puolisen tuntia portailla minun jäädessäni heidän pyynnöstään valppaana puutarhaan."

1920 -luvulla. Jay Gatsby järjestää hulppeita juhlia, ja isännöi niitä täydellisellä tyylikkyydellä, tuntien kaikki kutsumansa henkilöt. Nuorena Jay Gatsby oli varaton, mutta hänellä oli unelma. Unelma vain oli miehen saavuttamattomissa. Mutta nykyään herra Gatsby on rikas ja rikkautensa mies on hankkinut omin neuvoin, mistä kukaan ei varmaksi osaa sanoa kuinka, saavuttaakseen nuoruutensa unelman. Unelman, jonka nimi on Daisy. Mutta Daisy asuu toisen miehen vaimona läheisessä huvilassa. 

Gatsbyn onneksi kohtalo kuitenkin puuttuu peliin uuden naapurin muodossa. Uusi naapuri on Daisylle sukua ja lupautuu esittelemään Gatsbyn nuoruuden unelmalleen ja kielletty rakkaus ottaa tuulta siipiensä alle. 

---

The Great Gatsby oli yksi niistä kolmesta klassikosta, jotka olen tahtonut lukea jo ties kuinka kauan. Tänä vuonna vihdoin sain ostettua kirjan hyllyyni ja tämä olikin ensimmäinen klassikkoni. 

Jostain syystä kuitenkin petyin. Kultahattu ei hurmannut minua. Enkä oikein tiedä, mitä sanoisin tästä. Ei, se ei ollut huono. Mutta jotain siitä puuttui. Tai ehkä olin vääränlaisessa mielentilassa tätä lukiessani. Tästäkin on jo kuukausia. En päässyt sellaiseen tilaan, että olisin voinut alkaa pohtimaan syvällisesti ja tulkitsemaan mitä milläkin on tarkoitettu. Ikäväkyllä kultahattu ei natsannut.. 

Odotin ehkä liikaa. Ehkä enemmän sitä ihanaa ja pulppuilevaa jazz-sukupolvea. Joka jäi mielestäni hieman latteaksi. Ehkäpä mielikuvituksessani jazz-sukupolvi on kuplivampaa, mitä se todellisuudessa oli. 

Ja voi niitä kirjoitusasuja! Lavendeli... Oli niin hassua lukea vanhahkoa kieltä. Laventeli on minulle laventeli, enkä päässyt lavendelista yli. Kyllä. Olen huono ihminen. 

Mutta mukavan kevyt tämä oli kolmen klassikon läpikäymisen aloitukseksi. En vain ihan ymmärrä, mikä tästä nyt sitten sen klassikon tekee... Valaiskaa joku minua sivistymätöntä? Ja täydet pisteet houkuttelevasta kansikuvasta, nyt tämän vihdoin luettuani voin siirtyä katselemaan uutta elokuvasovitusta, ehkäpä se sitten avaisi tätä klassikko aspektia minullekin, vaikka eihän näin ikinä saisi sanoa.. Pääsääntöisesti kun kirja ON parempi kuin elokuvansa. 

★★☆☆☆