Kuulumisia, kirjamessut ja sana

Ja niin lokakuu kääntyi marraskuuksi. Kohtahan on jo joulu! Mutta ei puhuta siitä vielä, tämä joulu kun tulee olemaan yhdellä sanalla sanoen erilainen. Erilainen, kuin vielä koskaan ennen, minulle siis. Mutta palataanpa aiheeseen, eli kirjoihin.

Kävin tosiaan piipahtamassa kirjamessuilla sunnuntaina 27.10. messujen viimeisenä päivänä siis. Harmittelin sitä, että olin onnistuneesti missannut Vera Valan esiintymiset, joten tyydyin kiertelemään pitkin messualuetta, paneelit ja kirjailijaesiintymiset kuin signeeraustilaisuudet jäivät tältä vuodelta väliin, mutta voi sitä ihanaa hälinää ja sitä kirjojen määrää. Kotiin kannoin vaihteeksi ison pinon kirjoja, joista tosin suurin osa menee lahjoiksi; yksi miehen syntymäpäiväksi parin viikon päähän ja kolme joululahjoiksi äidille, siskolle ja siskon miehelle. Tosin siskolle hankkimani teos kiinnosti itseäkin kovasti, joten pistin sen saman tien kirjastosta varaukseen.

Itselleni messuilta kannoin vain yhden uuden kirjan, Jo Rees; Uhkapelurit. Mutta kyllä sieltä vihdoin ja viimein tuli kotihyllyyn Suzanne Collinsin Nälkäpeli trilogian kaksi viimeistä osaa. Ensimmäinen on siellä jo pitempään ollutkin ja vihdoin sain loputkin haalittua.
Seuraavaksi pitää täydentää joko Joanne Harrisin sarja, joka alkaa Pienestä suklaapuodista tai vaihtoehtoisesti Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjaa.

Ja otsikon viimeiseen, ehkä vähän hölmöönkin aiheeseen. Mutta oletteko te ikinä miettineet, miten kivalta englannin sana BOOK kuulostaa? :D Gilmoren tytöissä kyseinen sana vilahtaa kovin usein ja olen huomannut, että pidän siitä kovasti. En tiedä miksi, mutta suomeksi sana KIRJA ei ole yhtään niin kiva lausua kuin taas sitten Book. Ja mikä parasta, kiitos Tammen ja Adlibriksen ja kirjamessujen, minullakin on vihdoin oma Book Bag.

Mutta tällaisia kuulumisia tänään. Palaan viimeisen Gilmore Girls kauden pariin ja alan sitten lukemaan tuota kasvanutta kirjapinoa läpi. Viimeaikoina on tullut kannettua kotiin iso pino uutta luettavaa, ei tarvitse kirjastoa hetkeen käyttää. Paitsi sen siskon lahjakirjan osalta tietenkin. Lupaan vielä päivitellä tässä jossain välissä mahdollisimman pian tuon sivupalkin nyt luettavana ja seuraavaksi -osioita, jotka laahaavat tällä hetkellä varsin ruhtinaallisesti jäljessä.

Hélene Grémillon: Uskottuni

Hélene Grémillon; Uskottuni
Alkuteos: Le Confident
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 268

"Ja minä jatkoin koneellisesti hiusteni harjaamista. Henkeäni ahdisti. Saksalaiset olivat tulleet. Heidät oli nähty. Tunsin Deringerin aamutakkini taskussa, se kolahti lantioon joka harjanvedolla. Äkkiä kuulin jotain ja käännähdin kauhuissani ympäri. Alto oli tullut ovesta ja hypännyt ammeen reunalle tassuttelemaan. En tiedä mikä minuun silloin meni, en osaa selittää sitä itselleni, en saanut silmiäni irti kissasta. Laskin varovasti harjan kädestäni, hapuilin pistoolin taskusta käteeni, tähtäsin ja painoin liipaisinta. 
"Häipykää täältä joka ikinen!"
Kun laukaus kajahti, luulin käsivarteni irtoavan. En tiedä huusinko. Alton ruumis kierähti ammeeseen ja vesi värjäytyi hetkessä veriseksi, suuhuni nousi kitkerä maku. En tehnyt mitään. Katsoin liikkumatta kissan kamppailua. Näin itseni ammeessa sinä päivänä kun olin kertonut kaiken Annielle. Alto hukkui kuin ihminen, ääntä päästämättä. Jollen olisi kertonut Annielle mitään, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta. Kun Alto lakkasi liikkumasta, sen märkä ruumis oli muuttunut tuntemattomaksi."

Camille on juuri menettänyt äitinsä ja postiluukusta kolahtelee surunvalitteluja toisensa perään.  Yksi kirjeistä ei kuitenkaan ole muiden kaltainen, vaan paljon paksumpi. Kun Camille avaa kirjeen, sen sisältä paljastuu tarinan alku. Lähettäjää ei kuitenkaan ole merkitty mihinkään kohtaan kirjeessä, mikä jää hieman vaivaamaan nuorta naista.

Samanlaisia kirjeitä alkaa tippua luukusta säännöllisesti viikon välein, aina tiistaisin ja jokaisessa tarina jatkuu. Tarina nuoresta tytöstä, pojasta ja epätoivoisesta naisesta, joka ei voi saada lapsia, maailmansodan aikaisessa Pariisissa. Tarina tuntuu Camillesta etäisesti ja oudosti omalta, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, hänen nimensä ei ole Louise, vaan Camille ja eikö tarinassa sanottukin, että lapsen nimi oli Louise. Camille siis päättelee, että koska hän on ammatiltaan kustannustoimittaja, on joku päättänyt herättää hänen mielenkiintonsa erikoisella tavalla koskien uutta romaania.

Mutta eihän se niin ole, ja vaikka Camille kuinka tahtoo itselleen muuta uskotella, kirjeiden välittämä tarina on totta ja sillä on muutamia varsin psykoottisia piirteitä.

---

Uskottuni on paljolti ylistetty teos. Jostain syystä se ei kuitenkaan vakuuttanut minua. Idea ja tarina ovat mielettömiä, mutta minusta jäi tuntumaan, että jotain puuttui. Teksti tuntui etenevän liian nopeasti, vaikka se ei edes edennyt mitenkään nopeasti. Eikä edellisessä lauseessa ole järkeä, mutta siltä se tuntui. En päässyt tarinaan mukaan, en sillä tavalla kuin olin odottanut lukemieni arvostelujen perusteella, eikä tarina saanut minusta otetta.

En tahtoisi puhua kirjasta pelkkää pahaa, ja siksi tahtoisinkin ylistää edellä jo mainittua ideaa ja selkeää ja sujuvaa kirjoitustyyliä. Minulle ei tämä kirjemuotoinen tarina vain oikein toiminut. Kirjassa on kuvattu erään naisen psykoosi jollain tavalla helposti, mutta silti se onnistui pöyristyttämään. Vaikka kokonaisuus ei olisi ollutkaan kovasti mieleeni, en voi kieltää sitä, että kyllä Grémillon osasi kuvata psykoottisen naisen juurikin psykottiseksi naiseksi. Kuin tämä tietäisi myöhemmin tehneensä väärin, mutta katumusta ei silti ollut millään tapaa havaittavissa. Muutamat kohdat saivat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin, kun ajattelikin, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa ja että toiset tosissaan kykenevät sellaiseen hulluuteen.

Mietin tämän luettuani tätä arvostelua. Minulla oli mielessä vaikka mitä sanottavaa, mutta nyt kun yritän saada sen kaiken tähän kirjoitettua, kaikki karkaa. En osaakaan muotoilla asioita niin, kuin kävellessäni bussipysäkille mielessäni maalailin. Olen pahoillani, etten päässyt tähän tarinaan mukaan, enkä voi liittyä sen monipäiseen ylistäjien joukkoon, vaikka olisin tahtonut. Ehkä aika ei ollut tälle kirjalle sopivin, mutta tämä tarina ei koskettanut minua, se ei päässyt ihoni alle, eikä vienyt minua mukanaan, kuten niin moni muu lukija on sanonut sen tehneen. Minä vain kahlasin sen läpi. Ainoat tunteet, joita se onnistui herättämään, olivat kohdat joissa naisen psykoottisuus kävi kaikista räikeimmin ilmi, kuten lainaamani kohta kissa Altosta.

★★☆☆☆