Kaunis kirjasto

Minulle on tullut tavaksi viettää vähän aikaa weheartit.com sivustolla, lähes aina, kun käytän konetta. Tänään selaillessani uusia mahdollisia kuvia kesän headeriin, törmäsin tähän ihastuttavaan kotikirjastoon.

Miten ihana olisikaan asua meren rannalla.

Jennifer Lee Carrell; Shakespearen Salaisuus

Jennifer Lee Carrel; Shakespearen Salaisuus   
Alkuteos: Interred With Their Bones
Kustantaja: Bazar 2010
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivuja: 510 (524)

"Vilkaisin käden osoittamaa riviä, ja äkkiä minun teki pahaa. Se ei ollut vuorosana vaan parenteeri. Ei Hamletista vaan Titus Andronicuksesta, Shakespearen raaimman näytelmän raaimmasta kohdasta. Väkivalta oli niin raakaa, että se repi vatsaan mustan aukon. Niin raakaa ettei edes Shakespeare ollut yrittänyt pukea sitä runomuotoon: Keisarinnan pojat, Chrion ja Demetrius, saapuvat tuoden raiskattua Laviniaa, jolta molemmat kädet ja kieli on katkaistu. 
"Mitä nimellä on merkitystä?" vainoojani oli kähissyt. "Ehkä sinunkin nimesi pitäisi vaihtaa." 
Laviniaksiko?
"Kate", sanoi miesääni olkani takana. Kirkaisin, ja käsi painui suulleni."

Kate Stanley on amerikkalainen Shakespeareen erikoistunut kirjallisuuden tutkija, joka on sittemmin siirtynyt akateemisesta maailmasta teatterin pariin ja päätynyt Lontoon Globeen ohjaamaan Shakespearen Hamlet -näytelmää.

Kesken harjoitusten vain vähän ennen ensi-iltaa Katen tutkijakollega ja mentori pamahtaa näyttävästi paikalle Hamletin isän haamuna. Rosalind "Roz" Howard on lievästi sanottuna omalaatuinen tapaus, eikä Katelle ole yhteisistä vuosista jäänyt kovinkaan houkutteleva muistikuva. Roz on kuitenkin päättänyt saada Katen mukaansa. Harvardin Shakespeare asiantuntija kertoo Katelle löytäneensä jotain, muttei suostu paljastamaan mitä. Tämä vaatii Katea ottamaan vastaan pienen kultaiseen käärityn lahjan, seuraamaan ja menemään sinne, minne kyseinen lahja ohjaajamme johdattaa.

Ennen kuin Kate saa enempää selvyyttä, mistä on kyse, syttyy Globe palamaan. Kuten satoja vuosia sitten, tismalleen samana päivänä.
Tulipalon aiheuttaman hälinän vihdoin laannuttua teatterin lavalta löydetään ruumis, Rozin ruumis. Rajun tulipalon suojissa on tehty murha, joka on kuin suoraan Hamletista, Hamletin isän murha.

Kate ei osaa päättää, tehdäkö kuten professori Howard on kehottanut ja lähteäkö seuraamaan tietä, jonka lahja viitoittaisi. Mutta kotiinpaluumatkallaan Kate saa huomata, että joku on päässyt jo hänen kannoilleen. Joku, Rozin murhaajako, on ehätänyt jo Katen asunnolle, mikä ajaa naisen päätökseen vihdoin avata Rozin antama lahja ja lähteä seuraamaan sitä.

Roz on jättänyt jälkeensä arvoituksellisen palapelin, jota Kate alkaa ratkomaan. Mutta Kate ei ole yksin, vaan murhaaja pysyy aivan naisen kintereillä ja pian ruumiita alkaa tippua. Jokainen murha on kuin kopio Shakespearen näytelmistä.
Kuka ei tahdo Katen löytävän sitä, mitä Rosalind Howard oli ollut löytämäisillään, Shakespearen kauan sitten jäljettömiin kadonnutta näytelmää? Ja mikä salaisuus voi olla niin suuri ja tärkeä, että joku on valmis tappamaan sen suojelemiseksi?

---

Rakastuin.
Tarvitseeko tästä enempää kertoakaan? Carrell on kutonut enemmän kuin herkullisen mysteerin Shakespearen ympärille. En jälleen voi sanoa tuntevani kyseisen herran tuotoksia Romeo ja Julia -näytelmää enempää, Hamletkin on vain etäisesti tuttu, nämäkin lähinnä elokuvista. En vain innostu ylipäänsä näytelmien lukemisesta, saati sitten, jos ne on runomittaan kirjoitettu.

Mutta Carrel sai minut hukkumaan tarinaan heti alusta alkaen. Shakespearen salaisuus on vähän saman tyyppinen kuin vuodenvaihteessa lukemani Enkelioppi, molemmat ovat sitä ihanaa ja huumaavaa mysteerin selvittelyä johtolanka johtolangalta.

Shakespearen salaisuus pitää jännitystä yllä koko tarinan ajan, päästäen vain hetkeksi lukijansa siitä vapaaksi takaumilla, jotka päästävät meidät hieman syvemmälle salaisuuteen, jota Kate Stanley yrittää lähes epätoivoisesti henkensä kaupalla purkaa. Carrel kirjoittaa niin mukaansa tempaavasti, että lähes huomaamattaan mieli alkaa tekemään omia johtopäätöksiä ja yhdistelemään vihjeitä, niin näytelmän, Shakespearen todellisen henkilöllisyyden, kuin murhaajankin suhteen.

Ja juuri kun kuvittelet keksineesi, kuka murhaaja on, saat sille vahvistusta. Mutta vain hetkeksi, jotta Carrel voi sittenkin kääntää asian vielä päälaelleen. Ensiksi kirjailija antaa sinulle sen niin sanotun itsestäänselvän vastauksen, mutta tekeekin äkkikäännöksen, eikä tyydykään siihen helpoimpaan ratkaisuun.

Shakespearen salaisuudesta en löydä mitään pahaa sanottavaa, sillä juoni pysyi mielenkiintoisena ja käänteitä sattui niin suuntaan kuin toiseenkin juuri täydellisesti. Ainoa ongelma, minkä kirja jättää jälkeensä on tietenkin se, että mistäs nyt löydät yhtä herkullisen kultakimpaleen luettavaksi.

En enää edes muista mitä kautta tähän kirjaan törmäsin, mutta minun oli vain pakko varata se kirjastosta, sillä niin houkuttelevalta sen esittelyteksti kuulosti. Enkä todellakaan pettynyt.

Tällaista lisää, kiitos!

★★★★★

Kuulumisia

Postaustahti on tällä hetkellä erittäin verkkainen. Aikaa lukemiselle ei ole niin paljon, kuin joskus aikaisemmin. Töissä riittää vilinää ja vilskettä, kiirettä siis pitää ja vuoroja, eritoten iltavuoroja, kasaantuu roppakaupalla. Tällaisena iltaihmisenä nukunkin siis pitkään, mikä tarkoittaa sitä, että suurin osa päivästä kuluu töitten parissa ja iltaan jää muutama hassu tunti omaa aikaa miehen, koirien ja niitten kirjojenkin parissa. Tästä syystä lukeminen kestää.

Julkaisin tuossa eilen illalla arvion P. D. Jamesin Syystanssiaisista, pääset siihen TÄSTÄ. Olin varannut kirjan aikoja sitten kirjastosta ja se tipahti noudettavaksi kesken kaiken. Mutta koska tiedän, että kirjasta on edelleen muilla varauksia, jouduin jättämään sillä hetkellä kesken olleen herkun (Shakespearen Salaisuus) kesken lukeakseni Syystanssiaiset "pois alta". Nyt, kun kyseinen brittidekkari on koluttu, palaan jälleen Jennifer Lee Carellin ja Shakespearen pariin.

Tässä työvuorojen viidakossa odottelen jo enemmän kuin innoissani kesäkuuta. Varasimme miehen kanssa matkan Kroatian aurinkoon ja turkoosin kristallin kirkkaisiin vesiin heti kesäkuun alkuun, enkä millään jaksaisi odottaa tätä viikon mittaista lomaa, jolloin saan todellakin vain rentoutua ja nauttia elämästä. Mukaan lähtee varmasti kasa kirjoja niin altaan reunalla, kuin rannallakin luettavaksi. Muutamia vahvoja ehdokkaita minulla tähän jo onkin, mutta täytyy katsoa, mitä niistä saan haalittua ennen matkaa.

Kroatia onkin saanut mut menemään hieman sekaisin, sillä olen onnistunut tuhlaamaan pienen omaisuuden lomavaatteisiin ja asusteisiin tämän kuun aikana. Vielä pitäisi kuitenkin päivittää aurinkosuoja varastot. Ja ihan varmasti nappaan lentokentältä jonkun pokkarin mukaan, se on must. Viimeksi mukaan kentältä tarttui Nälkäpeli -trilogian ensimmäinen osa ja sehän oli rakkautta ensisilmäyksellä. 

Mutta pitemmittä löpinöittä jatkan tästä pilateksen pariin. Mikäli teiltä löytyy hyviä ehdotuksia matkalukemiseksi, niitä otetaan innolla vastaan!

P. D. James; Syystanssiaiset

P. D. James; Systanssiaiset   
Alkuteos: Death Comes to Pemberley
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Maija Kauhanen
Sivuja:348

 "Kynttilänvalo valaisi kaksia haltioituneita kasvoja ja niiden iloisia ilmeitä, kun ongelma saatiin ratkaistua ja Georgiana asettui soittamaan, ja heitä katsellessaan Elizabeth aavisti, ettei kyse ollut vain ruumiillisen läheisyyden ohikiitävästä viehätyksestä eikä myöskään jaetusta rakkaudesta musiikkiin. He olivat varmasti rakastuneita, tai ehkä juuri rakastumaisillaan, ja elivät tuota molemminpuolisen oivaltamisen, odotuksenja toivon lumoavaa aikaa."

Kuusi vuotta on kulunut sitten Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon. Elizabeth ja herra Darcy elävät normaalia elämää, onnellisina kahden poikansa kanssa.

Idyllinen rauha kuitenkin järkkyy vuotuisten tanssiaisten myrskyisenä aattona. Elizabethin sisar kiidätetään kutsumattomana Pemberleyhin, varsin hysteerisenä. Nainen on vakuuttunut miehensä kuolemasta, Lydia huutaa miehensä tulleen murhatuksi.

 Herra Darcy ystävineen alkaa selvittää tapausta, jolloin käykin ilmi, että herra Wickham, Lydian aviomies, onkin elossa, mutta kaksikon muassa matkannut herra Wickhamin paras ystävä makaa elottomana maassa, herra Wickham humaltuneena tämän ruumiin äärellä.

Raskauttavimpien todisteiden puuttuessa herra Wickham saa syytteen ystävänsä murhasta. Kaikki tuntuu kovin selvältä, sillä herra Wickhamin katsotaan lausuneen tunnustus murhaan, Darcyn ja muiden löytäessä tämän ruumiin ääreltä. Vieläpä kahdesti. Mutta onko tässä silti koko totuus?

---

Aivan ensimmäiseksi tunnustan, osittain kovasti häpeissäni, etten ole ikinä lukenut neiti Austenin alkuperäistä klassikkoa. Kerran aloitin alkuperäisasussaan, mutta silmät ristissä väsyneenä ja unettomuuden kanssa painiessa ei teksti ollut omiaan innostamaan. Toisaalta, sainpahan erilaisen lähtökohdan tutustua tähän P. D. Jamesin teokseen kuin monet muut. Lähdin siis lukemaan ilman minkäänlaisia mielikuvia hahmoista. Odotukseni olivat kuitenkin melko korkealla, sillä olin lukenut kirjasta pelkkää hyvää.

Ja harmikseni petyin. Ja pahasti. En tiedä, onko vika sitten minussa vai muissa, muta Syystanssiaiset ei minuun kolahtanut.

Jamesin kirjoitustyyli oli kaunista ja sulavaa, mutta ihan hirveästi enempää en nyt pysty ylistämään. Tarina jäi kovin latteaksi, jäin kaipaamaan sitä mysteeriä, mistä minulla oli jo korkeat odotukset. Mysteerin sijaan sain paljon tyhjää selittelyä ja melkeinpä merkityksetöntä arkea. Ensin oletetaan yhden olevan murhaaja, kaikki viittaa tähän, mutta silti annetaan ymmärtää, ettei henkilö ole oikea. Mutta mitään johtolankoja eikä vihjeitä tiputella oikeasta tekijästä, vaan yhtäkkiä, täysin tyhjästä kirjan loppu puoliskolla pamautetaan oikea tekijä. Poks, tuosta noin vain. Missä siis mysteeri?
Vai tällaisiako ovat perinteiset brittidekkarit? Kyseinen laji kun ei minulle kovin tuttu ole.

Pahoitteluni heille, jotka kirjaan tykästyivät ja pitävät minua tämän arvion jälkeen täysin tyhjäpäänä. En kuitenkaan voinut muuta, kuin jättää kirjan kesken. Loppuratkaisu oli jo selvillä, mutta tekstiä olisi vielä ollut useampia kymmeniä sivuja, eikä kärsivällisyyteni enää riittänyt lukemaan lisää tyhjänpäiväistä löpinää. Olin pettynyt murhamysteerin puutteeseen.

Hieman inhottaa antaa näin huono arvostelu, kun tunnun olevan ainoa sellaisen tekijä. Ja sääli, että näin houkuttelevalla kannella on tällainen tarina sisällään. Ehkäpä fanfiction tässä muodossaan ei ole minun lajini. 

★☆☆☆☆

Joanne Harris; Persikoiden Aikaan

Joanne Harris; Persikoiden aikaan   
Alkuteos: Peaches for Monsieur le Curé
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Satu Leveelahti
Sivuja: 407

"Sitä en tosin osaa sanoa, olenko tämän vuoksi ihmisenä yhtään parempi. Mutta olen vuosien mittaan oppinut, että kannattaa ennemmin taipua kuin murtua. Vianne Rocher opetti tämän minulle, ja vaikka hänen ja hänen tyttärensä poistuminen Lansquenetista sai minut onnellisemmaksi kuin kenenkään muun lähtö koskaan, tiedän, että jäin hänelle kiitollisuudenvelkaan. Tiedän sen varsin hyvin.
Ja siksi pystyn melkein kuvittelemaan, että tämän juhlan myötä ja muutoksen haiskahtaessa savun tavoin ilmassa Vianne Rocher palaa Lansquenetiin. Olisi nimittäin niin hänen tapaistaan ilmestyä kylään sodan kynnyksellä. Sillä sota aivan varmasti on tulossa, ja se tuoksuu samalta kuin puhkeamassa oleva myrsky. 

Me tulimme karnevaalituulen myötä. Kahdeksan ja puoli pitkää vuotta sitten tuulen mukana, joka tuntui lupaavan niin paljon; hulvattoman tuulen, joka lennätteli konfetteja ja tuoksui savulle ja tien varressa paistetuille räiskäleille. Räiskälekoju on siellä edelleen, samoin väki kadun varrella ja kukkasin koristeltu lava."


Vianne saa kirjeen haudan takaa, jossa vanha, edesmennyt, ja rakas ystävä pikkukaupunki Lansquenetista, josta Vianne on lähtenyt yli kahdeksan vuotta sitten, kertoo, että kaupunki tarvitsee apua. Ja suklaata. Mietittyään Vianne päättää lähteä käymään vanhassa kotikaupungissaan, vaikka Roux ei asiasta innostukaan, vaan jää ennemmin Pariisiin.

Saapuessaan mikään ei näytä muuttuneen, mutta mitä pitempään Vianne Lansquenetissa viipyy, sitä räikeämmin muutokset tuovat itsensä esille. Tannesin rannalle on noussut minareetti, sillan toiselle puolelle on kasvanut muslimiyhteisö. Pappi Renaud ei käytä enää papin takkia.

Vianne asettuu Armanden vanhaan taloon, persikkapuun juurelle, Les Maraudsiin, joka nykyään on asutettu Maghrebilaisilla, muualta tulleilla. Pian käy selväksi, että hiljainen sota muhii pinnan alla. Mausteiden ja kifin tuoksu leijuu ilmassa, kun Vianne yrittää ratkoa, kuka hänen apuaan Lansquenetissa tarvitsee; Renaud? Vai kenties hunnutettu nainen?

Viannen on puhdistettava ilma, mutta kenestä pahansuopuus on lähtöisin, pystyykö tuuli puhaltamaan epäluottamuksen vanhojen kyläläisten ja muslimiyhteisön väliltä menneisyyteen? Ja mitä käy Viannelle ja Rouxille, Rouxille, joka niin vastahakoisesti ajautuu kuitenkin takaisin kylään.

---

Persikoiden aikaan on aivan yhtä ihana, kuin edeltäjänsä Pieni Suklaapuoti ja Karamellikengät. Kun kuulin, että Harrisilta on tullut uusi Vianne Rocher, en voinut sivuuttaa kuulemaani, vaan oli pakko varata kyseinen opus kirjastosta heti. Vihdoin se tosiaan saapui ja hetkessä tämä lukunautinto tuli ahmittuakin.

Harris purkaa kulttuurieroja niin herkullisen suloisella tavalla, että tuntuu, kuin itsekin ymmärtäisi vähän enemmän muslimikulttuuria. En ikinä ole arvostellut muslimeja, heidän tapojaan tai mitään muutakaan, mutta olen ihmetellyt. Harris kuitenkin nostaa meistä jokaisen samalle tasolle, herkullisten ruokien ja huumaavien tuoksujen ympäröimiksi. Persikoiden aikaan oli upea kuvaus epäluuloista ja kulttuurieroista, jotka voivat kuitenkin sulautua yhteen.

Tarkoitus on vielä hankkia kaikki Viannet kotikirjahyllyyn, mutta toistaiseksi joudun tyytymään vain kirjaston antiin. Jokatapauksessa, rakastuin jälleen. Rakastuin niin, etten meinaa keksiä mitään sanottavaakaan. Rakastuin Harrisin pitkin kirjaa ripottelemaan pieneen taikuuteen, herkullisiin tuoksuihin ja kauniisiin mielikuviin, joita kirjailija maalailee läpi tarinan. Vaikka hieman jäin kaipaamaan ripausta lisää suklaata, edellisten kirjojen malliin.

En taida ihan toivoa, että kirja jäisi Harrisin viimeiseksi Vianne Rocheriksi, sillä jään aina janoamaan lisää. Mutta toisaalta, Persikoiden aikaan olisi täydellinen lopetus tälle sarjalle, sillä loppu oli niin odottamaton. Mutta kun loppu jätti lopun hieman auki, niin hölmöltä kuin tämä lause kuulostaakaan. Tahdon lukea lisää, enkä luopua Viannen taikuudesta vielä.

Sitäpaitsi, katsokaa tuota kantta. Niin lämpimän kesäinen ja herkullinen. Yksinkertaisesti ihan täydellinen houkuttelemaan lähes syntiseen nautintoon. Voi kun olisi vain ollut kesä!

★★★★★