Alkuteos: Death Comes to Pemberley
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Maija Kauhanen
Sivuja:348
"Kynttilänvalo valaisi kaksia haltioituneita kasvoja ja niiden iloisia ilmeitä, kun ongelma saatiin ratkaistua ja Georgiana asettui soittamaan, ja heitä katsellessaan Elizabeth aavisti, ettei kyse ollut vain ruumiillisen läheisyyden ohikiitävästä viehätyksestä eikä myöskään jaetusta rakkaudesta musiikkiin. He olivat varmasti rakastuneita, tai ehkä juuri rakastumaisillaan, ja elivät tuota molemminpuolisen oivaltamisen, odotuksenja toivon lumoavaa aikaa."
Kuusi vuotta on kulunut sitten Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon. Elizabeth ja herra Darcy elävät normaalia elämää, onnellisina kahden poikansa kanssa.
Idyllinen rauha kuitenkin järkkyy vuotuisten tanssiaisten myrskyisenä aattona. Elizabethin sisar kiidätetään kutsumattomana Pemberleyhin, varsin hysteerisenä. Nainen on vakuuttunut miehensä kuolemasta, Lydia huutaa miehensä tulleen murhatuksi.
Herra Darcy ystävineen alkaa selvittää tapausta, jolloin käykin ilmi, että herra Wickham, Lydian aviomies, onkin elossa, mutta kaksikon muassa matkannut herra Wickhamin paras ystävä makaa elottomana maassa, herra Wickham humaltuneena tämän ruumiin äärellä.
Raskauttavimpien todisteiden puuttuessa herra Wickham saa syytteen ystävänsä murhasta. Kaikki tuntuu kovin selvältä, sillä herra Wickhamin katsotaan lausuneen tunnustus murhaan, Darcyn ja muiden löytäessä tämän ruumiin ääreltä. Vieläpä kahdesti. Mutta onko tässä silti koko totuus?
---
Aivan ensimmäiseksi tunnustan, osittain kovasti häpeissäni, etten ole ikinä lukenut neiti Austenin alkuperäistä klassikkoa. Kerran aloitin alkuperäisasussaan, mutta silmät ristissä väsyneenä ja unettomuuden kanssa painiessa ei teksti ollut omiaan innostamaan. Toisaalta, sainpahan erilaisen lähtökohdan tutustua tähän P. D. Jamesin teokseen kuin monet muut. Lähdin siis lukemaan ilman minkäänlaisia mielikuvia hahmoista. Odotukseni olivat kuitenkin melko korkealla, sillä olin lukenut kirjasta pelkkää hyvää.
Ja harmikseni petyin. Ja pahasti. En tiedä, onko vika sitten minussa vai muissa, muta Syystanssiaiset ei minuun kolahtanut.
Jamesin kirjoitustyyli oli kaunista ja sulavaa, mutta ihan hirveästi enempää en nyt pysty ylistämään. Tarina jäi kovin latteaksi, jäin kaipaamaan sitä mysteeriä, mistä minulla oli jo korkeat odotukset. Mysteerin sijaan sain paljon tyhjää selittelyä ja melkeinpä merkityksetöntä arkea. Ensin oletetaan yhden olevan murhaaja, kaikki viittaa tähän, mutta silti annetaan ymmärtää, ettei henkilö ole oikea. Mutta mitään johtolankoja eikä vihjeitä tiputella oikeasta tekijästä, vaan yhtäkkiä, täysin tyhjästä kirjan loppu puoliskolla pamautetaan oikea tekijä. Poks, tuosta noin vain. Missä siis mysteeri?
Vai tällaisiako ovat perinteiset brittidekkarit? Kyseinen laji kun ei minulle kovin tuttu ole.
Pahoitteluni heille, jotka kirjaan tykästyivät ja pitävät minua tämän arvion jälkeen täysin tyhjäpäänä. En kuitenkaan voinut muuta, kuin jättää kirjan kesken. Loppuratkaisu oli jo selvillä, mutta tekstiä olisi vielä ollut useampia kymmeniä sivuja, eikä kärsivällisyyteni enää riittänyt lukemaan lisää tyhjänpäiväistä löpinää. Olin pettynyt murhamysteerin puutteeseen.
Hieman inhottaa antaa näin huono arvostelu, kun tunnun olevan ainoa sellaisen tekijä. Ja sääli, että näin houkuttelevalla kannella on tällainen tarina sisällään. Ehkäpä fanfiction tässä muodossaan ei ole minun lajini.
★☆☆☆☆
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti