Joulukuu

Ja niin vaan katosi marraskuu. Onnistuin lukemaan yhden kirjan koko kuukauden aikana, hurjaa. Arvostelua on luvassa heti alku viikosta, mahdollisesti heti tiistaina.


Mutta koska marraskuu kääntyi tänään joulukuuksi totesin, että on vihdoin aika todellakin päivittää taas blogin ulkoasu hieman ajankohtaisemmaksi. Vaikka täällä Helsingissä ei lumesta ole oikeastaan vielä tietoakaan, niin miksikäs ei tuoda hieman talven ja joulunkin tuntua tänne blogin puolelle. Todellisuudessahan vain banneri muutti muotoaan, väreistä pidän ja ne sopivat niin syksyyn kuin jouluunkin, joten eiköhän niillä mennä kevääseen asti. Ja sain päivitettyä ihan hippusen tuota sivupalkkia.

Mutta nyt on aika palata nauttimaan merirosvoseikkailuista ja joulun rakentamisesta, kun kohdalle osui ihana vapaapäivä, jolloin ei, vihdoinkin, ole jotain muuta kovasti tähdellistä juoksemista ja tekemistä. Palaillaan alkuviikosta arvostelun parissa.

Mieletöntä joulun odotusta kaikille!

Kuulumisia, kirjamessut ja sana

Ja niin lokakuu kääntyi marraskuuksi. Kohtahan on jo joulu! Mutta ei puhuta siitä vielä, tämä joulu kun tulee olemaan yhdellä sanalla sanoen erilainen. Erilainen, kuin vielä koskaan ennen, minulle siis. Mutta palataanpa aiheeseen, eli kirjoihin.

Kävin tosiaan piipahtamassa kirjamessuilla sunnuntaina 27.10. messujen viimeisenä päivänä siis. Harmittelin sitä, että olin onnistuneesti missannut Vera Valan esiintymiset, joten tyydyin kiertelemään pitkin messualuetta, paneelit ja kirjailijaesiintymiset kuin signeeraustilaisuudet jäivät tältä vuodelta väliin, mutta voi sitä ihanaa hälinää ja sitä kirjojen määrää. Kotiin kannoin vaihteeksi ison pinon kirjoja, joista tosin suurin osa menee lahjoiksi; yksi miehen syntymäpäiväksi parin viikon päähän ja kolme joululahjoiksi äidille, siskolle ja siskon miehelle. Tosin siskolle hankkimani teos kiinnosti itseäkin kovasti, joten pistin sen saman tien kirjastosta varaukseen.

Itselleni messuilta kannoin vain yhden uuden kirjan, Jo Rees; Uhkapelurit. Mutta kyllä sieltä vihdoin ja viimein tuli kotihyllyyn Suzanne Collinsin Nälkäpeli trilogian kaksi viimeistä osaa. Ensimmäinen on siellä jo pitempään ollutkin ja vihdoin sain loputkin haalittua.
Seuraavaksi pitää täydentää joko Joanne Harrisin sarja, joka alkaa Pienestä suklaapuodista tai vaihtoehtoisesti Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjaa.

Ja otsikon viimeiseen, ehkä vähän hölmöönkin aiheeseen. Mutta oletteko te ikinä miettineet, miten kivalta englannin sana BOOK kuulostaa? :D Gilmoren tytöissä kyseinen sana vilahtaa kovin usein ja olen huomannut, että pidän siitä kovasti. En tiedä miksi, mutta suomeksi sana KIRJA ei ole yhtään niin kiva lausua kuin taas sitten Book. Ja mikä parasta, kiitos Tammen ja Adlibriksen ja kirjamessujen, minullakin on vihdoin oma Book Bag.

Mutta tällaisia kuulumisia tänään. Palaan viimeisen Gilmore Girls kauden pariin ja alan sitten lukemaan tuota kasvanutta kirjapinoa läpi. Viimeaikoina on tullut kannettua kotiin iso pino uutta luettavaa, ei tarvitse kirjastoa hetkeen käyttää. Paitsi sen siskon lahjakirjan osalta tietenkin. Lupaan vielä päivitellä tässä jossain välissä mahdollisimman pian tuon sivupalkin nyt luettavana ja seuraavaksi -osioita, jotka laahaavat tällä hetkellä varsin ruhtinaallisesti jäljessä.

Hélene Grémillon: Uskottuni

Hélene Grémillon; Uskottuni
Alkuteos: Le Confident
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 268

"Ja minä jatkoin koneellisesti hiusteni harjaamista. Henkeäni ahdisti. Saksalaiset olivat tulleet. Heidät oli nähty. Tunsin Deringerin aamutakkini taskussa, se kolahti lantioon joka harjanvedolla. Äkkiä kuulin jotain ja käännähdin kauhuissani ympäri. Alto oli tullut ovesta ja hypännyt ammeen reunalle tassuttelemaan. En tiedä mikä minuun silloin meni, en osaa selittää sitä itselleni, en saanut silmiäni irti kissasta. Laskin varovasti harjan kädestäni, hapuilin pistoolin taskusta käteeni, tähtäsin ja painoin liipaisinta. 
"Häipykää täältä joka ikinen!"
Kun laukaus kajahti, luulin käsivarteni irtoavan. En tiedä huusinko. Alton ruumis kierähti ammeeseen ja vesi värjäytyi hetkessä veriseksi, suuhuni nousi kitkerä maku. En tehnyt mitään. Katsoin liikkumatta kissan kamppailua. Näin itseni ammeessa sinä päivänä kun olin kertonut kaiken Annielle. Alto hukkui kuin ihminen, ääntä päästämättä. Jollen olisi kertonut Annielle mitään, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta. Kun Alto lakkasi liikkumasta, sen märkä ruumis oli muuttunut tuntemattomaksi."

Camille on juuri menettänyt äitinsä ja postiluukusta kolahtelee surunvalitteluja toisensa perään.  Yksi kirjeistä ei kuitenkaan ole muiden kaltainen, vaan paljon paksumpi. Kun Camille avaa kirjeen, sen sisältä paljastuu tarinan alku. Lähettäjää ei kuitenkaan ole merkitty mihinkään kohtaan kirjeessä, mikä jää hieman vaivaamaan nuorta naista.

Samanlaisia kirjeitä alkaa tippua luukusta säännöllisesti viikon välein, aina tiistaisin ja jokaisessa tarina jatkuu. Tarina nuoresta tytöstä, pojasta ja epätoivoisesta naisesta, joka ei voi saada lapsia, maailmansodan aikaisessa Pariisissa. Tarina tuntuu Camillesta etäisesti ja oudosti omalta, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, hänen nimensä ei ole Louise, vaan Camille ja eikö tarinassa sanottukin, että lapsen nimi oli Louise. Camille siis päättelee, että koska hän on ammatiltaan kustannustoimittaja, on joku päättänyt herättää hänen mielenkiintonsa erikoisella tavalla koskien uutta romaania.

Mutta eihän se niin ole, ja vaikka Camille kuinka tahtoo itselleen muuta uskotella, kirjeiden välittämä tarina on totta ja sillä on muutamia varsin psykoottisia piirteitä.

---

Uskottuni on paljolti ylistetty teos. Jostain syystä se ei kuitenkaan vakuuttanut minua. Idea ja tarina ovat mielettömiä, mutta minusta jäi tuntumaan, että jotain puuttui. Teksti tuntui etenevän liian nopeasti, vaikka se ei edes edennyt mitenkään nopeasti. Eikä edellisessä lauseessa ole järkeä, mutta siltä se tuntui. En päässyt tarinaan mukaan, en sillä tavalla kuin olin odottanut lukemieni arvostelujen perusteella, eikä tarina saanut minusta otetta.

En tahtoisi puhua kirjasta pelkkää pahaa, ja siksi tahtoisinkin ylistää edellä jo mainittua ideaa ja selkeää ja sujuvaa kirjoitustyyliä. Minulle ei tämä kirjemuotoinen tarina vain oikein toiminut. Kirjassa on kuvattu erään naisen psykoosi jollain tavalla helposti, mutta silti se onnistui pöyristyttämään. Vaikka kokonaisuus ei olisi ollutkaan kovasti mieleeni, en voi kieltää sitä, että kyllä Grémillon osasi kuvata psykoottisen naisen juurikin psykottiseksi naiseksi. Kuin tämä tietäisi myöhemmin tehneensä väärin, mutta katumusta ei silti ollut millään tapaa havaittavissa. Muutamat kohdat saivat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin, kun ajattelikin, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa ja että toiset tosissaan kykenevät sellaiseen hulluuteen.

Mietin tämän luettuani tätä arvostelua. Minulla oli mielessä vaikka mitä sanottavaa, mutta nyt kun yritän saada sen kaiken tähän kirjoitettua, kaikki karkaa. En osaakaan muotoilla asioita niin, kuin kävellessäni bussipysäkille mielessäni maalailin. Olen pahoillani, etten päässyt tähän tarinaan mukaan, enkä voi liittyä sen monipäiseen ylistäjien joukkoon, vaikka olisin tahtonut. Ehkä aika ei ollut tälle kirjalle sopivin, mutta tämä tarina ei koskettanut minua, se ei päässyt ihoni alle, eikä vienyt minua mukanaan, kuten niin moni muu lukija on sanonut sen tehneen. Minä vain kahlasin sen läpi. Ainoat tunteet, joita se onnistui herättämään, olivat kohdat joissa naisen psykoottisuus kävi kaikista räikeimmin ilmi, kuten lainaamani kohta kissa Altosta.

★★☆☆☆

Vera Vala: Kosto Ikuisessa Kaupungissa

Vera Vala; Kosto Ikuisessa Kaupungissa
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 350

"Askeleet kosteassa asfaltissa. Lits, lits. Muistan, miltä kuulosti, kun  Claran hamsterinpoikaset paiskautuivat katuun. Kuului litsahdus, lähes huomaamaton ääni. Pennut olivat karvattomia, vaaleita, vielä sokeita. Emo ei näyttänyt välittävän, vaikka poikaset katosivat häkistä. Äidit eivät useinkaan välitä. 
Äiti uskoi, kun kerroin poikasten karanneen ja kadonneen tietymättömiin. Tai ehkä hän halusi uskoa. Näyttelin niin vakuuttavasti, että melkein uskoin siihen itsekin. Surimme yhdessä poikasten katoamista. Pidimme hautajaiset, minä olin pappi ja hatausurakoitsija, äiti piti puheen, jonka minä olin sanellut. Tiesin kyllä, miten hautajaisten kuuluu edetä. 
Joskus yöllä kuulen niiden putoavan asfalttiin. Lits, lits. Myös hamstereiden emo katosi. Muistan yhä värisevät ruumiin kädessäni, pehmeän turkin alta hehkuneen lämmön. Se jäykistyi nopeasti. Outoa, kuinka jäykältä ruumis tuntui, vaikka turkki oli yhä pehmeä. Vikinää en muista, jos emo sitä edes päästi, pennut eivät ainakaan. Ne putosivat hiljaisina, lits, lits, samalla tavoin kuin askeleet iskevät asfalttiin sateisena yönä."

Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa toimeksiannon parlamentaarikolta. Tämä epäilee sisarpuolensa olevan vaarassa. Arianna alkaakin rauhassa selvittelemään, mitä parlamentaarikko Lucarellin sisaren elämässä on meneillään. Mutta ennen minkäänmoista varsinaista edistystä tutkimusten saralla, löytyy Laura Lucarelli, parlamentaarikon sisko, kuolleena.

Arianna tuntee kovaa syyllisyyttä kohteensa kuoleman vuoksi ja vaikka parlamentaarikko käskeekin yksityisetsivää vetäytymään jutusta, ei Arianna pysty niin tekemään ja alkaa omatoimisesti ratkomaan kummallista vyyhteä.

Tutkimukset vievät Ariannaa ympäri Roomaa ja yliopiston assyriologian osastoa, kuin terroristiepäiltyjen majoituksiakin. Selviää, että parlamentaarikon tytär on jollain tapaa tekemisissä terroristiksi epäillyn miehen kanssa. Samainen mies näyttäisi vielä lisäksi olevan täydellinen epäilty Laura Lucarellin murhaan. Tällä kummallisella, linkkaavalla miehellä on olemus, joka puistattaisi lähes ketä tahansa, on kaiken lisäksi vielä suurempikin suunnitelma, josta Arianna pääsee perille viime tipassa.

Murhatutkimuksen lomassa Arianna ehtii myös lämmitellä välejään erään Bartolomeon kanssa, vihdoinkin ja selvitellä omaa mystistä menneisyyttään. Mitä kaikkea nuori Arianna onkaan tehnyt joko omasta tahdostaan tai el Lobon painostuksesta.

---

Kirjastossa jonotuslista oli pitkä, mutta vihdoin sain kuin sainkin uusimman Arianna de Bellis tutkii -sarjan osan käsiini. Jo sitä olin odotellutkin! Ja kyllä, aion aivan varmasti hankkia tämän sarjan omaankin kirjahyllyyn, kunhan aika on sille hieman sopivampi.

Mutta kuten edellinenkin osa, oli kosto ikuisessa kaupungissa ennen kaikkea viihdyttävä ja nautinnollinen lukukokemus. Juuri sopivassa suhteessa ihmissuhdedraamaa kuin vaaratilanteita. Ja Valan teksti vain soljuu silmien edessä vaivattomasti eteenpäin.

Lisäksi rakastan kaikkia ihania historiallisia faktoja ja kuvauksia Roomasta. Matkakuume vain nousee, ja nälkä kasvaa ihanista italialaisista ruoista lukiessa.

Mutta tässä kirjassa oli myös ehdottomasti toinen puoli, karkeampi ja ehkä värisyttävämpi kuin edellisessä de Bellis -tutkii sarjan osassa. Yllä lainaamani tekstinpätkä oli yksi vaikeimmista kohdista koko kirjassa. Sain vain vaivoin kahlattua sen läpi ja kyseinen pätkä aiheutti huomattavan pitkän pahoinvoinnin, niin henkisen kuin fyysisenkin, aallon. Puistattavaa. Täydet pisteet siis Valalle taidosta kuvata ihmistä, jonka sydämessä ei ole lämpöä, joka on kaikkea muuta kuin inhimillinen. Enkä todellakaan olisi osannut odottaa sitä, kuka tämä sairas ihminen todellisuudessa oli.

Kosto ikuisessa kaupungissa raotti jo hieman verhoa Ariannan salaperäiseen menneisyyteen ja antoi pieniä tiedon rippeitä siitä, kuka tämä el Lobo oikeastaan on. Enkä jaksaisi odottaa niin millään näitä tietoja. Tahdon tietää! Vala teki sen siis taas. Jätti minut kaipaamaan lisää nythetisamantien.
Minun vain on saatava tietää, mitä Ariannan menneisyydessä on tapahtunut ja mikä on el Lobon rooli.

Ja mainittakoon jälleen kerran mielettömän kaunis kansi! Tämä on näitä teoksia, jotka nappaa hyllystä jo pelkän kannen perusteella, lähes välittämättä takakansitekstistä tai kirjan nimestä.

Seuraavaa osaa siis odottaessa.
Pahoittelut muuten kuvasta, jostain syystä Gummeruksen nettisivut eivät minulla ole ikuisuuteen toimineet, joten jouduin googlen kuvahaun avulla ryöstämään kuvan.

★★★★☆

Lokakuu

Muutama viikko tuossa Mehranin teosta lukiessa vierähti. Ei siksi, etten olisi lukemisesta nauttinut, vaan siksi, että olen vaihteeksi liimautunut aika vahvasti television ääreen. Heräsin yhtenä iltana tunteeseen, että tekee mieli katsoa Aavekuiskaajaa ja muutaman jakson sitä katsottuani tunne muuttui ja alkoi tehdä mieli katsoa Gilmoren tyttöjä, jälleen kerran.

Olen siis tapittanut ahkerasti Gilmore Girls -sarjaa ja lukeminen on jäänyt hetkeksi vähän taka-alalle. Mutta ehkäpä se annettakoon anteeksi syyskuun varjolla, jolloin tuli luettua viisi kirjaa.

Lukemisesta en aio missään nimessä siis luopua! Sen puolesta puhukoon tuo kuuden kirjan pino, jonka tänään kannoin kotiin. Huomasin aamulla sähköposteja tarkistaessa, että eräs varaukseni on vihdoin noudettavissa kirjastosta ja kun kaupassa ja postilaatikolla oli myös käytävä, niin päätin olla tehokas ja yhdistää kaikki kolme yhteen kertaan. Tiputin Postcrossingia varten kirjoitetut postikortit postiin ja kipitin siitä torin toiselle puolelle kirjastoon ja sieltä olin menossa ruokakauppaan, kun katse jälleen kerran eksyi kirjakaupan ikkunaan. Remonttimyynti, jopa -70%! Olin onnistuneesti vältellyt sinne menemistä jo jonkun aikaa, koska yritän kuluttaa sitä kirjastoa ja näin säästää rahaa.

No, enpäs onnistunutkaan välttelyssä enää, vaan hiippailin sisään. Ja mukaan tarttui sitten viisi pokkaria ja mihin hintaan. Viisi kirjaa, yhteensä 9,19e. Joku kuoli ja pääsi taivaaseen.

Alesta kotihyllyyn päätyivät:
Joanne Harris: Pieni Suklaapuoti - Yksi ehdottomista lemppareistani ja tahdonkin kerätä koko sarjan.
Michael Crighton: Kaappareiden Vesillä - Rakastan merirosvosatuja!
Don Winslow: Raakalaiset - Elokuvaa en ole nähnyt, mutta ehkäpä lukemisen jälkeen sitten)
Mirja Tervo: Huimaavat Korot - Kirja, jonka lukemisesta olen haaveillut jo pitempään, jota en ikinä löydä kirjastosta
Dan Brown: The DaVinci Code - Englanniksi, mutta en kyllä suomeksikaan ole tätä lukenut, mikä vähän hävettää. Nyt voi onneksi korjata vääryyden, ehkäpä mieskin kiinnostuisi kerrankin fiktiosta.

Ja kirjastosta kävin hakemassa tällä kertaa vain yhden opuksen nimittäin;
Vera Vala: Kosto Ikuisessa Kaupungissa - Jatkoa kuolemalle sypessin varjossa, johon rakastuin palavasti noin vuosi sitten ja kun kuulin, että jatkoa on luvassa, en malttanut odottaa. Ja vihdoin sain tämän käsiini, jonotuslista kun ei ihan lyhyt ollut.

Mutta nyt palaan kasvislasagnetteni pariin (no se lihaton lokakuu). Mahtavaa loppusyksyä kaikille!

Marsha Mehran: Lumoavien Mausteiden Kahvila

Marsha Mehran; Lumoavien mausteiden kahvila 
Alkuteos: Pomegranate Soup
Kustantaja: Helmi 2006
Suomentaja: Henna Kaarakainen
Sivuja: 302

 "Gush-e flia, eli elefantinkorvia, kuten muitakin friteerattuja herkkuja, paistetaan rasvassa kunnes ne ovat kullanvärisiä ja niistä tihkuu kaikkea mahdollista kiellettyä. Muodoltaan leivonnaiset muistuttavat suurta rusettia, tai farfallepastaa, mutta makunsa puolesta ne kuuluvat donitsiherkkujen perheeseen. Gush-e filia valmistetaan yleensä juhlahetkiä varten, ja se on yksinkertaisuudessaan herkullisempaa kuin monimutkaisemmat jälkiruoat. Tuona huhtikuun päivänä Marjan oli päättänyt valmistaa elefantinkorvia juhlistaakseen hyvä onnea, jota he olivat saaneet osakseen muutettuaan Ballinacroaghiin lähes kuukausi sitten. Lounasaikoina tilauksia virtasi tasaiseen tahtiin, mutta myös Baharia parin ensimmäisen viikon ajan varjostanut musta pilvi oli hälvenemässä. Kukapa sen tiesi, Marjan pohdiskeli, ehkäpä kaikki kävisi tällä kertaa hyvin"

Kolme iranilaissisarusta pakenevat vallankumousta ja monien mutkien kautta päätyvät Irlantilaiseen pieneen syrjäkylään Ballinacroaghiin. Kaikessa hiljaisuudessa siskokset puurtavat avatakseen kahvilan kauppakadulle ja kun Babylon Café viimein aukeaa, eivät pikkukyläläiset otakaan sitä avosylin vastaan.

Pikkuhiljaa kuitenkin huumaavat persialaiset tuoksut houkuttelevat ensimmäiset, epäluuloiset kyläläiset sisälle ja hitaasti, mutta varmasti Babylon Cafe kasvattaa vakiasiakaskuntaansa, keräten samalla kuitenkin muutaman vihollisenkin, jotka eivät karta keinoja saadakseen ulkomaisen kahvilan sulkemaan ovensa.

---

Lumoavien mausteiden kahvila on ehdottomasti mitä herkullisinta luettavaa. Persialaiset herkut oikein maistaa kielenkärjellään lukiessaan Mehranin kutsuvia kuvauksia niin elefantinkorvista kuin granaattiomenakeitosta. Lisäksi jokaisen luvun alkuun ripotellut reseptit ovat mahtava lisä koko kirjalle, muutama resepti sieltä pitää kopioida vielä itsellekin talteen kokeiltavaksi.

Mutta vaikka kirja onkin mitä herkullisin, niin juonellisesti se ei kaikista rikkain ole. Minun oli hankala tehdä kirjan kuvausta, sillä en koko tämän pariviikkoisen aikana, joka kirjan hiljalleen lukemiseen kului, saanut juonesta oikein mitään irti. Älkää käsittäkö väärin; nautin lukemisesta kyllä. Välillä kun on mukava lukea jotain, minkä juoni on rauhallinen, eikä niin räiskyvä ja juuri tällaiseen nautiskeluun Lumoavien mausteiden kahvila on mitä otollisin valinta.

Kaikenkaikkiaan siis oikein miellyttävää luettavaa, vaikkakin itseäni muutama pikkuseikka häiritsi. Ensinnäkin ne nimet! Kirja vilisi itselleni hankalalukuisia nimiä, esim. Ballinacroagh, jonka tavasin pariinkin otteeseen aluksi ja yritin epätoivoisesti keksiä, miten kysenen nimihirviö kuuluisi oikeaoppisesti lausua (englanti kun ei normaalisti tuota ongelmia), tai sitten Dervla, voi pyhä pahvi kun meinasi väsyneenä mennä ajatukset solmuun tätä lukiessa. No, pikkuseikkahan tämä todella oli.

Toisena mainittakoon herra Thomas McGuire, ja muutama muukin kirjan hahmoista. Niiiin kamalia ihmisä että, hrrrr. Yh. Kamalia, suorastaan hirveitä. Mutta kirjailija on onnistunut luomaan voimakkaita henkilöhahmoja ja herättämään niillä tunteita, eli loppujenlopuksi tämähän on vain hyvä asia.

Ja kolmanneksi juoneen liittyen se, että lähes kirjan loppupuolelle asti Mehran etäisesti vihjaa sisarusten menneisyyteen, kuin siellä olisi tapahtunut jotain suurta ja mullistavaa. Mutta ei, varsinkaan aluksi, niin merkittävästi, että vihjailua jäisi kovinkaan pohtimaan. Vasta aivan loppuvaiheilla alkaa sitten tapahtua ja sisarusten menneisyyskin paljastua. Olisin vain kaivannut ehkä vähän reilumpaa vihjailua ja jonkinnäköisiä vihjeitä mitä on odotettavissa.

Mutta valitukset sikseen ja palataan ajatuksissa niihin huumaaviin perisalaisiin tuoksuihin, jotka leijailevat siskosten samovaarista ja kahvilan ovesta kutsuen kyläläisiä lounaalle.

★★★☆☆

Sara Gruen: Apinatalo

Sara Gruen; Apinatalo 
Alkuteos: Ape House
Kustantaja: Bazar 2011
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivuja: 330

"Ding dong, ääniefekti kajahti. Television ääressä lekottelevat apinat yllättyivät selvästi. Ne eivät olleet tilanneet mitään. Kun ne kääntyivät katsomaan ovelle, niiden omaan televisioruutuun ilmestyi yksi Faulksin valtavan suositun Lemmekkäät leidit -sarjan alkujaksoista.
'Herra johtaja', markkinointijohtaja sanoi. Silmänympärykset olivat harmaanvioletit. Hän kuten kaikki muutkin huoneessa olijat tiesi, mitä oli tulossa. He olivat tunti sitten nähneet saman suorana lähetyksenä."

Isabel Duncan on tutkija, joka työskentelee suurten ihmisapinoiden kielilaboratoriossa. Projektissa tutkitaan bonobo-apinoiden kielellistä ja kognitiivista käyttäytymistä. Philadelphia Inquirer lehden toimittajat lähetetään kielilaboratorioon Kansasiin tekemään juttusarjan ensimmäistä osaa Isabelin tutkimista bonoboista.

Vain tunteja toimittajien vierailun päätyttyä ja heidän palattua takaisin Philadelphiaan, tapahtuu tutkimuskeskuksessa räjähdys. Räjähdyksen seurauksena Isabelin ulkonäkö ruhjoutuu rajusti, mutta onneksi keskuksessa ei ole muita räjähdyshetkellä. Bonobot tosin pääsevät vapaaksi ja Isabelin on seurattava uutisten välityksellä sairaalasta, kuinka hänelle perheeksi muodostuneitten apinoiden käy.

Apinat katoavat Isabelin tutkasta joksikin aikaa ja nainen pyrkii kaikin keinoin selvittämään niiden olinpaikaa, peläten, että yliopisto on myynyt bonobot jollekin tutkimuslaboratoriolle, joka käyttää koe-eläiminä kädellisiä.
Piakkoin kuitenkin selviää, minne bonobot ovat oikeasti joutuneet. Media alkaa mainostaa ennennäkemätöntä tosi-tv sarjaa, Apinataloa, jonka päätähtinä ovatkin Isabelin bonobot, ja vain bonobot. Sarja liimaa katsojat television ääreen äimistelemään, kuinka bonobot tilaavat tietokoneella itselleen ruokaa, huonekaluja ja viihdykkeitä ja kuinka paljon apinatalossa onkaan seksiä.

Olot apinatalossa eivät kuitenkaan ole bonoboille suotuisat, sillä niiden ruokavalio alkaa koostua pelkästä roskaruoasta, eikä hygieniasta ole tietoakaan. Näiden syiden varjolla Isabel aloittaa taistelunsa bonobojen vapauttamiseksi, vain saadakseen selville, että Peter, Isabelin sulhanen ja kielilaboratorion johtava tutkija on koko touhussa jollain järkyttävällä tavalla mukana, on ollut alusta asti, vaikka  yksi bonoboista on viimeisillään raskaanakin.

Isabel tarttuu taistoon tunnettujen kädellistutkijoitten ja suojelijoitten suopealla avustuksella, mutta toteaa, ettei se enää riitä. Näin ollen nainen päättää tarttua puhelimeen ja soittaa yhdelle keskuksessa käynelle reportterille, josta bonobot olivat kovasti pitäneet, saattaakseen julki Peterin taustat ja tekemiset, saadakseen bonobot vapaaksi.

---

Aloitin yllä olevan tekstin kirjoittamisen aamulla, ennen iltavuoroon lähtöä ja nyt vasta, töitten jälkeen, pääsen tätä taas jatkamaan. Aamulla kun ei aika riittänytkään.

Luin tosiaan äskettäin Sara Gruenin Vettä Elefanteille ja tykästyin kovasti ja kun huomasin Apinatalon kirjaston hyllyssä, se lähti samantein mukaan. Ja tykästyin jälleen valtavasti.

Gruenin kirjoitustyyli on lähes lumonnut minut. Niin sujuvaa ja vaivatonta tekstiä. Juuri sopivasti pientä huumoria, niin että tekstin arvokkuus säilyy. Joten turha minun on itse tekstiä tässä alkaa ruotimaan.

Idea apinoitten big brother -ohjelmasta sai minut lähes pyörittelemään silmiäni. Eihän kukaan niin hullu voisi olla. Kyseinen ajatus juontaa yksinomaan tietämättömyyteeni. Itselleni apinatalo oli omalla tavallaan opettavainen teos. En ollut ikinä kuullutkaan bonoboista, saati osannut kuvitella, että kyllä ne ihmisapinat vain ovat älyllisesti kuin dna:ltaankin kovin kaltaisiamme. Ja kiitos kirjailijan loppusanojen olen entistä hämmästyneempi, sillä monet kirjan tapahtumista ovat täyttä totta, hieman muokattuna tietenkin.

Miten osaisinkaan kertoa lukukokemuksestani...
Kokeillaan vaikka näin.
Olin lukenut kirjaa sellaisella intensiteetillä, etten edes tajunnut ohittaneeni sen puoliväliä. Eikä itse tosi-tv ohjelma ollut vielä edes alkanut. Ensin ajateltuna tuli tunne, että miten tämä tarinan alku on voinut kestää näin kauan, silti tuntumatta siltä, että alku on pitkä. Jälkikäteen ajatellessani huomaan, että Gruen ripotteli tapahtumia hienovaraisesti, eikä kirja nyt puoleen väliinsä asti mitään alkua ole. Puolivälistä eteenpäin alkoikin sitten tapahtua ja kunnolla, juonenkäänteitä tuli huimaavaa vauhtia, enkä voinut uskoa kuinka hyvin ne kuitenkin oli punottu toisiinsa, ja silti tuntui, että leuka olisi voinut tipahtaa pariinkin otteeseen lattiaan yllätyksestä. 

Ja voi kuinka hellyttäviä ne bonobot olivatkaan. Enkä tarkoita että hali-hali hellyttäviä, vaan jollain kompleksimmalla tavalla. Jokainen apina kun oli selkeästi aivan oma persoonansa.

Tarinassa oli, loppupuolella, vain yksi kohtaus joka tuntui menevän hieman yli ymmärrykseni, mutta sitäkin kesti ehkäpä yhden kappaleen verran kun taas pääsin hommaan kiinni. Saatan pistää hetkellisen ymmärtämättömyyteni väsymyksen piikkiin, kirjaa kun en viitsinyt kolmeltakaan yöllä laskea käsistäni kun oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä.

Kaikenkaikkiaan Apinatalo oli varsin antoisa lukukokemus, jota suosittelen kaikille Vettä elefanteille kirjasta pitäneille. Vaikka moni tämän varmasti onkin jo lukenut.

★★★★☆

Syyskuun kuulumisia

Huomaako kenties, että on tullut syksy? Ja että työrytmi on pysynyt suhteellisen samana ilman mitään kovia rupeamia? Neljä kirjaa syyskuun aikana on huomattava parannus viimeaikojen luku- ja postaustahtiini. On siis syytä olla ylpeä. Lisäksi, kun en edes ole mikään kovin nopea lukija.

Tätä piristystä voidaan ehkä selittää sillä, että sain vihdoin ostettua itselleni kunnollisen nojatuolin. Olen haaveillut omasta kotikirjastosta tai edes lukunurkasta niin kauan, kuin muistan ja nyt kun meillä vihdoin on tarpeeksi suuri asunto, sain sen nurkan itselleni järjestettyä. Vein vanhoja nuorten kirjasarjoja suoraan muuton yhteydessä kellariin, niitä kun ei tule enää itse luettua ja näin ollen sain kirjahyllyyn lisätilaa. Ja nyt sitten vihdoin ja viimein sain täydellisen nojatuolin. Se on suuri, pehmeä ja ihanan upottava. Voisin viettää siinä aikaa loputtomasti, niin mukava se on. Ja lukeminen siinä on entistäkin suurempi nautinto. Joten, jos joku päätyy tämän syksyn ja talven aikana minua etsimään, on tuo ihanainen nojatuolini todennäköisin paikka (työpaikan lisäksi siis) mistä minut löytää.

Kävin eilen kirjastossakin. Ihan varmuuden vuoksi täyttämässä varastot seuraavaa viikkoa varten. Minulla olisi tuolla nuo pari omaakin, jotka odottavat lukmista, mutta kun ensi viikolla on vapaita ainoastaan viikonloppuna ja silloin suunnaksi otetaan vanhempieni mökki, niin kirjastoon ei pääse, mikäli luettava loppuu kesken. Äidinkin kirjavarastot kun ovat täällä eteläsuomessa, ennemmin kuin mökillä, minne sitten teokset napataan mukaan luettavaksi, niin sieltäkään ei saisi kirjan loppuessa apua. Mutta nyt on taas neljä uutta teosta odottamassa lukemistaan. Onneksi syksy vasta alkoi.

Nyt on ihanasti aikaa nauttia pimenevistä illoista, kynttilöistä, pehmoisista vilteistä, upottavista tuoleista ja hyvistä kirjoista. Ja palata vanhan rakkaan harrastuksen pariin, nimittäin postcrossing on taas viimeaikoina kovasti houkutellut. Rakastan postikortteja, joten postcrossing on minulle ehkä omin harrastus ikinä. Täytyykin tästä käydä kaivelemassa, vieläkö minulla olisi jotain käyttämättömiä postikortteja varastoissa, että voisin elvyttää rakkaan harrastuksen.

WeHeartIt.com

Kirjaisaa syksyä kaikille!

Arthur Golden: Geishan Muistelmat

Arthur Golden; Geishan Muistelmat
Alkuteos: Memoirs of a Geisha
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho WSOY 1997 / Loisto ????
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Sivuja: 590

"Kun astuimme ulos, minun oli pakko pysähtyä hetkeksi ihailemaan auringonlaskua, joka värjäsi etäisten kukkuloiden takaisen taivaan ruosteenruskein ja punertavin sävyin, yhtä hehkuvan väriseksi kuin ihanista ihanin kimono oli - tai vielä hehkuvammaksi, sillä upeimmastakaan kimonosta heijastuva valo ei saa kenenkään käsiä hohtamaan oransseina. Mutta nyt laskevan auringon kajossa näytti siltä kuin käteni olisi kastettu sateenkaaren hohteeseen. Nostin ne ylös ja katselin niitä tovin. 
'Mameha-san, katsokaa', minä sanoin, mutta Mameha luuli minun tarkoittavan auringonlaskua ja kääntyi katsomaan sitä välinpitämättömästi. Uchida seisoi eteisessä kuin kivettyneenä ja haroi harmaata hiuskuontaloaan keskittyneen näköisesti. Mutta eihän auringonlaskua katsonut, vaan minua.

Jos olette joskus nähneet Uchida Kosaburon kuuluisan tussipiirustuksen, joka esitää kimonoasuista nuorta naista tämän seistessä paikoillaan haltioituneena, silmät loistaen...no, Uchida väitti alusta asti, että oli saanut idean teokseensa siitä mitä näki sinä iltapäivänä. Oikeastaan en ole ikinä uskonut sitä."

Chiyo on kalastajaperheen nuorempi tytär, jolla on japanilaiselle varsin erikoiset, siniharmaat silmät.  Perheen äiti on kuoleman sairas ja isäkin vanha, eikä ylimääräistä rahaa ole. Isä päätyykin myymään molemmat tyttärensä, yhdeksän ikäisen Chiyon ja viidentoistavanhan Satsun Kiotoon.

Työt joutuvat erilleen toisistaan, Satsun joutuessa vähemmän kauniina sisaruksena suoraan Kiotolaiseen ilotaloon, kun taas Chiyo erikoisine silmineen päätyy okiyaan, geishataloon. Jo alusta asti Nittan okiyan ainoa työssä käyvä geisha, Hatsumomo, tekee Chiyon elämästä piinaa. Hatsumomo kun näkee nuoren tytön suurena kilpailijana.

Pian Chiyo aloittaakin geishaopintonsa, löytääkseen jälleen sisarensa. Siskoa ei kuitenkaan näy koulussa ja myöhemmin Chiyon saadessa Hatsumomolta tietää, minne sisko on päätynyt tyttö lähtee uhkarohkeasti etsimään Satsua. Yritys onnistuukin, mutta kun sisarukset vihdoin päättävät jättää Kioton taakseen ja karata takaisin pieneen kotikyläänsä, Chiyon käy huonosti. Ja samalla okiya päättää, ettei tytöstä enää kouluteta geishaa, kuka sellaiseen tahtoisi panostaa, joka saattaa koska tahansa karata.

Chiyo raataa niska limassa piian askareissaan, kunnes eräänä päivänä sen hetken tunnetuimmista geishoista ehkä kuuluisin, Suuri Mameha, päättää ottaa Chiyon siipiensä suojaan. Ja melko pian tyttö pääsee jatkamaan geishaopintojaan. Tie geishaksi on pitkä ja kivinen, mutta lopulta Chiyo saa ylleen silkkisen kimonon ja hiuksiinsa kauniin kampauksen. Chiyosta on viimein syntynyt geisha Sayuri.

Sayurin alkutaival geishakokelaana ei ole ruusuinen, vaan Hatsumomo tekee kaikkensa pilatakseen Sayurin maineen. Mutta pian Sayurista tulee yksi menestyneimmistä geishoista, jolla on oma varakas asiakaskuntansa. Mutta sitä ainoaa miestä, jonka Sayuri todellisuudessa haluaa, ei nuori geisha voi saada.

---

Tuntui kovin hankalalta tiivistää juonta tuohon ylemmäs. Olisin tahtonut kirjoittaa lähes jokaisesta juonenkäänteestä, jotta mielikuva tarinasta olisi oikea. Joten pahoittelen, yllä oleva esittelyteksti ei varmastikaan tee kirjalle oikeutta.

Olen jo pitkään ajatellut Geishan muistelmien lukemista, sillä vuosia sitten ihastuin kovasti kirjaan perustuvaan elokuvaan. En kuitenkaan ikinä muistanut teosta kirjastossa pyöriessäni ja nyt, kun se jälleen kerran silmilleni hyppäsi, päätin varata sen samantein kirjastosta. Nyt voin vihdoin sanoa lukeneeni geishan muistelmat.

Kyseessähän on aivan mieletön kirja! Tein pitkästä aikaa jopa erinäisiä muistiinpanoja lukiessani, vain muutamia sanoja sinne tänne pienille post-it lappusille, jotta osaisin tässä arviossani ylistää teosta oikein sanoin. Geishakulttuuri on kiehtonut minua niin kauan kuin muistan, ja olenkin harmitellut sitä, etten osaa löytää siitä enempää tietoa. Tässä asiassa Geishan muistelmat siis tarjosivat oivan ikkunan itämaisen viihdyttämisen taiteeseen.

Tiedän, että monet ajattelevat geishoja prostituoituina (myös tuo oma miehekkeeni, kuten sain huomata yrittäessäni tämän kanssa kirjasta jotain höpötellä), mutta mielestäni kyse ei todellakaan ole siitä. Näen geishan ennemmin juuri taiteilijoina ja viihdyttäjinä. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että geishat eivät tosiaankaan olleet prostituoituja (olihan ilotytöille omat alueensa ja talonsa, kuten tapansa pukea kimono, tai lähinnä obi) vaan ylläpidettyjä naisia. Heidän elämänsä kustansivat rikkaat miehet, ihan samalla tavalla kuin nykyään monet seurapiirinaiset elävät usein vanhemman, rikkaan aviomiehensä (tai vain rakastajansa) varoilla. Ainoa, millä geisha eroaa näistä nykypäivän ylläpidetyistä naisista on se, että heillä oli muitakin asikkaita, joita he viihdyttivät (viihdyttämiseen ei siis kuulunut seksi, kuin niinsanotun dannan kanssa, joka oli juuri se henkilö, joka geishan elämän kustansi, mikäli tämä oli onnistunut dannan itselleen saamaan) ja se, että he myivät neitsyytensä. Ehkä jonkun mielestä tämä sitten tekee geishasta prostituoidun, itse en sitä niin näe.

Mutta takaisin itse teokseen ja tarinaan! Tarinahan on siis täyttä fiktiota, faktoihin perustuen.

Golden on taitava tarinan kertoja, rakastin ihania pieniä vertauskuvia, joiden avulla oli hyvin helppo luoda mielikuvia tapahtuneesta ja tietää, ettei ihan metsään voinut mennä. Ja oi sitä kaikkea kuvailua. Oikein näin silmissäni kauniit kimonot ja Kioton ja Gionin kadut.

Tätä hyvä kirja on parhaimmillaan, tunteita herättävä ja mukaansa tempaiseva. Jos en olisi tiennyt, että tarina on fiktiota, olisin hyvinkin voinut niellä sen todellisena elämäkertana.

Jopa ennen kirjan loppua, sodan ollessa käynnissä ja säännöstelyn ollessa tiukimmillaan, jopa hieman ennen geishaseutujen sulkemista, tuli lukiessa kumman surullinen tunne. En ole tähänkään mennessä löytänyt sitä oikeaa sanaa kuvaamaan kyseistä tunnetta, joka minut siinä sohvalla valtasi. Jotenkin tuntui, että kaikki oli lopussa, että se oli geishakulttuurin kuolema. Mutta kyllähän se sodan jälkeen vielä elpyi, enkä ihan ole selvillä, miksi tämä kyseinen tunne oikein tuli.

Mutta enemmittä puheitta, tästä tuli yksi ehdottomista suosikeistani ja vähän tekisi mieleni hakata päätä seinään ihan vain siksi, että olen jättänyt lukemisen näin myöhäiseksi. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eikö?

★★★★★

Sara Gruen: Vettä Elefanteille

Sara Gruen; Vettä Elefanteille 
Alkuteos: Water for Elephants
Kustantaja: Bazar 2009
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 363

" 'Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaan kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat.' "

Jacob Jankowski on yhdeksänkymmenen, tai yhdeksänkymmenenkolmen, ja inhoaa raihnaisuuttaan ja oloaan vanhainkodissa, anteeksi, palvelutalossa, jossa ei saa edes pureskeltavaa ruokaa. Palvelutalon ikkunan taakse aletaan kuitenkin pystyttää sirkusta ja Jacobin mielen valtaa innostunut odotus; sunnuntaina vierailulle tulevat sukulaiset vievät vanhuksen varmasti katsomaan esitystä. Sirkustelttaa ikkunasta katsellessaan alkavat myös Jacobin muistot nuoruutensa 1930 luvulta vyöryä kirkkaina mieleen.

Nuori Jacob Jankowski opiskelee viimeisiään Cornellin yliopistossa, tullakseen eläinlääkäriksi ja ryhtyäkseen töihin isänsä vastaanotolla. Mutta aivan loppumetreillä Jacobin vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa ja nuoren miehen maailma rämähtää kerralla ylösalaisin. Vanhempien kuolema ajaa Jacobin lähelle romahdusta ja loppukokeet jäävät välistä, kun Jacob ryntää luokasta, eikä enää palaa.

Kuljettuaan aikansa päämäärättömästi Jacob päätyy sattumalta sirkusjunan kyytiin. Saatuaan pian pestin sirkuksen eläinlääkärinä, alkaa varsinainen seikkailu sirkuksen loisteliaassa maailmassa. Niinkin loisteliaassa, että palkat jäävät maksamatta ja hierarkia on tiukkaakin tiukempi. Onneton Jacob ystävystyy maneesimestarin ja tämän vaimon kanssa. Kolmikko työskentelee vsäymättä sirkuksen uuden vetonaulan parissa; Al-setä on ostanut norsun. Joka vaikuttaisi olevan tyhmä kuin saapas. Kunnes Jacob tajuaa, mistä on kyse ja maneesimestari voi alkaa harjoittaa julmuuksiensa sijaan elefantilla uutta päänumeroa.

Jacob onnistuu rakastumaan sirkuksen päätähteen ja maneesimestarin nuoreen vaimoon. Vika tikki, sillä maneesimestarin pääkopassa on jotain vinksallaan ja pahasti, yhtenä hetkenä mitä miellyttävin ja hurmaavin herrasmies, toisena päästään vialla oleva sonni. Ja pian maneesimestari alkaakin epäillä, että hänen vaimonsa ja eläinlääkärin välille on syttynyt jotain, jotain minkä vuoksi maneesimestari on valmis tappamaan. Ja mikäli maneesimestarin ja päätähden avioliittoa ei saada korjata, on tirehtööri, Al-setä valmis uhraamaan useammankin kuin yhden ihmisen.

Ja nykypäivässä vanha Jacob tahtoo päästä takaisin sirkukseen, sukulaisten kanssa taikka ilman.

---

Olin jostain syystä vähän arastellut tarttua Vettä Elefanteille -teokseen jo pitemmän aikaa. Ehkäpä syynä oli elokuvan saamat arviot. Mutta pitäisihän minun tietää, että kirjaa ei pitäisi ikinä arvostella sen elokuvan perusteella. Elokuvaakaan kun en ole nähnyt.

Mutta kun kaivelin kirjastossa uutta lukemista ja jälleen tämä teos osui käteeni, en sitä enää raaskinut takaisin hyllyyn laittaa. Ja onneksi!

Vettä elefanteille on aivan mahtava. Gruenilla on hurmaava kirjoitustyyli, sekoitus sitä edellisessä kirjassa kaipaamaani pehmeyttä ja juuri sopivasti karkeutta; mitään kun ei oltu siloiteltu, muttei mitään oltu raapustettu vain sutaistenkaan.

Jostain syystä olin olettanut, että sirkusmaailman meno ei aikanaan ollut yhtään niin raakaa, millaisena Gruen sen esitteli ja samalla romahdutti mielikuvani entisaikojen sirkusten loistosta. Eläinten kohtelu aiheutti kylmiä väreitä ja puistatuksia; kuinka eläviä olentoja onkaan voitu kohdella niin huonosti, vaikka samalla eläimiä arvostettiin enemmän kuin ihmisiä, jotka eivät olleet esiintyjiä. Niin kauan kuin jostain oli sirkukselle hyötyä, siitä huolehdittiin, esiintyjistä ja eläimistä eritoten, hanttimiehet olivat aina korvattavissa.

Vettä elefanteille oli loppujen lopuksi aika sanattomaksi vetävä teos, joka päästi ihmisen sukeltamaan niin vanhan miehen nuoruuteen, kuin vanhuuden päiviin. En ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan vanhenemiselle, onhan tässä vielä koko pitkä ikä edessä kaksikymppisenä. Mutta Gruenin kuvaus iäkkäästä Jacobista sai minutkin pohtimaan, miten sitä itselle käy, sitten kymmenien vuosien kuluttua.

★★★★☆

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Philip Kerr; Liekit Berliinissä 
Alkuteos: The March Violets
Kustantaja: Atena 2012
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen
Sivuja:280

" 'Niin. Ja vielä enemmän Himmler paheksuu sitä, että joku panee kylmäksi hänen alaisensa, joka tutkii korruptiota. Niinpä Kripon päällikko nimitti pari päivää sitten erikoisryhmän tutkimaan tapausta. Aika vakuuttava porukka: Gohrmann, Schild, Jost ja Dietz. Jos alat pelehtiä heidän kanssaan, olet mennyttä kuin synagogan ikkuna.'
'Onko heillä johtolankoja?'
'Olen kuullut vain, että he etsivät jotain naista. Ilmeisesti Pfarrilla on voinut olla rakastajatar. Nimeä en ikävä kyllä tiedä. Kaiken lisäksi nainen on kadonnut.'
'Tiedätkö mitä', minä sanoin. 'Katoaminen on nykyään oikea muotivillitys. Kaikki harrastavat sitä.'
'Kuulemma. Toivottavasti sinä et ole muodin perään.'
'Minäkö? Olen tässä kaupungissa varmaan ainoa, jolla ei ole univormua. Väittäisin siis, että olen erittäin epämuodikas.' "

Eletään 1930 lukua, ja pyöritään Natsi-saksan pääkaupungissa Berliinissä. Bernie Gunther on entinen poliisi, nykyiseltä ammatiltaan yksityisetsivä.  Pääosin Gunther keskittyy etsimään, ja löytämään, kadonneita ihmisiä ja siinä jos missä riittää työnsarkaa, 1936 Kolmannessa valtakunnassa kun monet haihtuvat kuin tuhkana tuuleen.

Gunther saa pian entisen sihteerinsä häitten jälkeen toimeksiannon eräältä maan vaikutusvaltaisimmista ja rikkaimmista ihmisistä, jonka tytär on miehineen murhattu ja ryöstetty, mittaamattoman arvokkaat timanttikäädyt halutaan takaisin. Jäljittäessään käätyjä Gunther saa muitakin toimeksiantoja, joiden johtolangat tuntuvat kietoutuvan tiukasti toistensa ympärille, mutta missään ei silti tunnu olevan järkeä. Kaksikin uutta sihteeriä dipataan liemessä, mutta vain toinen pystyy selviämään kyseenalaisimmistakin tapahtumaketjuista. Timanttikäätyjen ja henkilöiden metsästys kuljettaa Guntheria niin Berliinin olympialaisiin, kuin natsi johtajien palatseihinkin. Kun timanttien tapaus on juuri ratkennut, vaatii Gestapo omaa osaansa Guntherin työpanoksesta. Päähenkilömme tie johtaa lopulta yhdelle tunnetuimmista natsi-saksan keskitysleireistä; Dachauhun.

---

Valitsin kirjan kirjaston hyllystä puhtaasti nimen perusteella. Rakastan Berliiniä ja toivonkin usein, että löytäisin useampia mielenkiintoisia teoksia, joiden näyttämönä toimisi rakas Berliini. Kansikuvaki oli omiaan lisäämään kiinnostustani, eikä takakansi tekstikään ollut yhtään hullumpi, joten tässä sitä nyt ollaan.

Oli ihana lukea paikoista, joissa on itsekin kävellyt ja mieleen nousi väkisinkin muistikuvia Berliinistä sellaisena, kuin olen sen itse kokenut. Kerr ei kirjassa harrasta kuvailua juuri nimeksikään, joten omat mielikuvani sotkivat himan kokemusta, sillä kaikki tuntui olevan hieman sinnepäin, jos tiedätte mitä tarkoitan. Välillä tuntui, että kaikki sama olisi voinut tapahtua nykyberliinin kaduilla, kunnes kuvaan ilmestyivät univormupukuiset SS-miehet ja Gestapo.

Mikäli tarina olisi sijoittunut jonnekin muualle, olisin saattanut laskea sen kädestäni ja jättää kesken. En siis kovinkaan pitänyt Kerrin kirjoitustyylistä, jos rehellisiä ollaan. Kerrillä on selkeästi oma ääni, mutta omaan makuuni se on liian kova ja karkea. On todellakin tehty selväksi, että päähenkilö on mies, miehinen mies. Henkilökohtaisesti kun pidän hieman pehmeämmästä ja sensuellimmasta tyylistä kirjoituksessa. Ja sitä kuvailua jäin todellakin kaipaamaan; karkeahkot kuvaukset muutaman naishahmon vartaloista kun eivät ihan kylliksi ruokkineet mielikuvitustani. Mutta koska kirja ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä, päätin antaa sille mahdollisuuden; voisin ainakin nauttia omista muistikuvistani.

Pelkäsin kuitenkin, etten saisi tästä kirjasta pahemmin irti hyvää sanottavaa, tai edes kummoisia ajatuksia. Kunnes päästiin tarinan loppupäähän, jonka ansiosta teoksen pistemäärä nousee roimasti.
Yllättävin käänne koko kirjassa oli tosiaan yksityisetsivämme lähettäminen Dachaun keskitysleirille. Tämä yksinään riitti kääntämään itseltäni puuttuneen tunteen synkäksi ja jopa ahdistavaksi. Kerr ei loppujen lopuksi kuvannut kovinkaan paljon keskitysleirien kauheuksia, mutta herätti omat muistikuvani jälleen eläväisesti eloon.

Olen vieraillut Weimarin kaupungin liepeillä sijaitsevassa Buchenwaldin keskitysleirissä useampi vuosi takaperin. Myös Buchenwald mainitaan tässä teoksessa, mutta ohimennen. Liekit Berliinissä vei minut väkisinkin muistelemaan käyntiäni museossa, joka Buchenwaldin keskitysleiri tänäpäivänä on. Muistan siellä esillä olleet kuvat ja esineet, muistan krematorion ja laajan kentän, jossa yläleirin parakit ennen sijaitsivat. Muistan myös sen kylmän ja ahdistavan tunteen, kun luin seinään kiinnitetystä muistolaatasta, kuinka (yritin tässä selvittää miehen nimeä ja varsinaista "titteliä", mutta en löytänyt, kyseessä on kuitenkin henkilö, joka on ollut joko johtoasemassa, tai esikuvana jollekin vastarintaliikkeelle tms. Pitääkin etsiä jostain ne mukaani nappaamat esitteet, josko muisti virkistyisi, vähän meinaa hävettä nyt.) mies on ammuttu juuri sillä astinkivellä, jolla itse seisoin.

Kaikki tuo tulvi väkisinkin mieleeni. Vaikka Buchenwald ei ollutkaan niinsanottu tuhoamisleiri, toisin kuin esimerkiksi Dachau, kuoli siellä ihmisä arviolta 56545. Buchenwaldin keskitysleiri ja Buchenwald Memorial aivan leirin kupeessa olivat yhdellä sanalla sanottuna kamala kokemus, mutta olen todella kiitollinen, että silloiset isäntäni (ystävän luona kun olin vierailemassa tuolloin) veivät minut tutustumaan kyseiseen museoon. Ja vaikka kokemus kuinka kamala olikin, niin tahdon edelleen päästä vierailemaan toisellakin keskitysleirillä, ehkäpä Dachaussa tai sitten kenties kuuluisimmmassa Auschwitzissa. 

Liekit Berliinissä -teokseen palatakseni vielä tosiaan täytyy sanoa, että vaikka alku ja keskiosa olivatkin vähän heppoisia omien mieltymysteni mukaan, nosti keskitysleirille päätyminen pisteitä hurjasti. Jollain tapaa olen siis kuitenkin tyytyväinen, ettei Kerr harrastanut ylimääräistä kuvailua, sillä en tiedä, kuinka hyvin olisin pystynyt nukkumaan, mikäli olisin päätynyt sukeltamaan vielä syvemmälle tuohon järkyttävään maailmaan, jonka olemassaolosta ei ole kulunut kuitenkaan niin kauhean kauan. 

Jäin vähän vielä kaipailemaan lisä selvitystä kuitenkin Guntherin toisen sihteerin kohtalosta ja jollain tapaa kirjan päätös tuntui tapahtuvan kuin sumussa. Jokin lopetuksessa jäi vaivaamaan, sillä mielikuva jäi hyvin utuiseksi; mitä tässä nyt sitten todella tapahtuikaan. 

Liekit Berliinissä on kolmiosaisen Berlin Noir -sarjan avausteos. Ja vaikka tästä osasta en ehkä kokonaisuudessaan niin hirveästi perustanutkaan, jollain tapaa toinen osa Kalpea rikollinen hieman houkuttelisi. Ehkä se on se rakkaus tätä kaupunkia kohtaan, joka palaa niin suurella roihulla, ettei haittaa, vaikka kirjoitustyyli aiheuttaisi kovastikin nenännyrpistelyä?

★★★☆☆

J. K. Rowling: Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset

J. K. Rowling; Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset 
Alkuteos: Harry Potter and the Deathly Hallows
Kustantaja: Tammi 2008
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja:828

"Kunpa hän olisikin saanut kuolla sinä kesäpäivänä, jolloin hän lähti viimeisen kerran Likusteritie nelosesta, silloin kun jalo feeniksinsulkasauva pelasti hänet! Kunpa hän olisikin saanut kuolla niin kuin Hedwig, niin nopeasti, ettei olisi ehtinyt tietää kuoleman tulevan! Tai kunpa hän olisi sanut heittäytyä taikasauvan eteen pelastaakseen jonkun rakkaansa... hän kadehti nyt vanhempiensa kuolemaa. Tämä kylmäverinen marssi omaan tuhon vaatisi toisenlaista rohkeutta. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja yritti hillitä niitä, vaikkei kukaan häntä nähnytkään; seinien muotokuvakehykset olivat typötyhjiä."

Aika on koittanut ja Voldemort on saanut jälleen taikamaailman hallintaansa. Ihmisiä katoaa ja tuttuja kuolee. Pystyykö Harry hoitamaan loppuun tehtävän, jonka Dumbledore on tälle antanut? Pystyykö poika-joka-elää, täyttämään kohtalonsa?

Alkaa pitkä jahti ympäri Britannian, kun Harry, Ron ja Hermione lähtevät metsästämään Voldemortin viimeisiä hirnyrkkejä, jotta ennustus voidaan saattaa toteen. Ystävykset joutuvat koville, kun eivät voi paljastaa tekemisiään kenellekään, eivät edes rakkailleen, Dumbledore halusi heidän hoitavan homman salassa.

Joten sillä välin, kun Feeniksin kilta yrittää epätoivoisesti taistella Voldemortin hirmuvaltaa vastaan, kun Tylypahkan velhokoulua johtaa Severus Kalkaros ja pimeän lordin uskolliset kuolonsyöjät, kolmikko juoksee ympäri maata, pyrkien löytämään viimeiset keinot tuhota Voldemort lopullisesti. Lisäksi pitäisi keksiä keino, millä tuhota hirnyrkit niiden löydyttyä, niistä ensimmäinen kun onnistuu ajamaan kolmikon erilleen, aiheuteuttuaan jatkuvaa eripuraa ja väärinkäsityksiä. Ron lähtee omille teilleen, mutta Harry ja Hermione päättävät jatkaa loputonta jahtiaan. Kaksikko päätyy Harryn syntymäkodin maille, Godrickin notkoon, vain joutuakseen hengenvaaraan, josta selvitäkseen Harryn sauvan on rikkouduttava.

Raskaan vuoden loppupuolella tulee aika palata Tylypahkaan. On aika taistella ja todeta, ketkä ovat ne urheimmat, aidot ystävät. Voivatko näkymättömyysviitta ja piilossa pysytellyt elpymyskivi pelastaa Harryn, kun Voldemortilla on seljasauva, kuoleman varjelusten kiistattomin todiste?

---

Kuoleman Varjelukset on koko seitsenosaisen Potter sarjan synkin kirja. Jo ensimmäisillä sivuilla aistii selkeää synkkyyttä, synkkyyttä, joka ei hälvene tekstin yltä vaan roikkuu niskassa koko tarinan viimeisen osan läpi. Vaikka on Rowling onnistunut muutaman huumoripisarankin sekoittamaan joukkoon, saaden lukijan naurahtamaan kaiken synkkyyden keskellä kerran jos toisenkin.

Ja myönnettäköön, että toisinaan oli vielä näinkin monennella lukukerralla hankala pidätellä silmiin nousevia kyyneleitä. Siksi, että loppunsa kohtasivat niin rakkaat kirjan hahmot, ettei ennen viimeistä osaa tajunnutkaan, kuinka näihin hahmoihin ehti kiintyä niinkin lyhyessä ajassa, vaikka kyseessä on täysin fiktiiviset hahmot. Suurimmat kyyneleet olivat valua jo aivan ensimetreillä ja tietysti sitten suuren Tylypahkan taistelun tuoksinnassa.

Vihdoin Rowling paljastaa salaisuudet, jotka ovat askarruttaneet lukijaa koko sarjan läpi ja ensimmäisellä lukukerralla ahaa-elämyksiä oli paljonkin. Kuka olisi uskonut Kalkaroksesta?

Jokin tässä teoksessa vetää sanattomaksi. Ehkä sen lopullisuus ja synkkyys vievät ajatukset tyhjyyteen. Sillä tyhjä olo seurasi tämänkin kerran jälkeen. Se oli viimeinen Potter kirja. Ja kuten kaikilla aikaisemmillakin lukukerroilla, jäin kaipaamaan lisää, mitä tulevaisuudessa tapahtuukaan ja mitä sattuu kenellekin. Kuinka Teddy Lupinin käy? Tai Malfoyn? Nämähän onneksi selviävät sitten muuta kautta, mutteivät itse kirjasta. Ja minä kun olisin niin mielelläni lukenut Harryn lasten seikkailuista Tylypahkassa.

Mutta kokonaisuudessaan taas kerran kyseessä on kaunis satu. Satu ystävyydestä ja oikeasta rohkeudesta, oikean ja väärän häilyväisestä rajasta, epäitsekkyydestä. Askel askeleelta synkemmäksi lipuva tarina, jonka kanssa on ollut kunnia varttua ja seurata Harryn, Hermionen ja Ronin kasvua.

Harry Potter on tarina ja satu, jota rakastavat aikuisetkin, sillä tästä tarinasta saa eri ikäisenä niin erilaisia asioita irti, etten varmaan ikinä kyllästy näitä lukemaan aina tietyin väliajoin. Enkä saata uskoa, kuinka pienempänä saatoin jättää ensimmäisen kirjan jo ensimmäisessä luvussa kesken. Ehkä minun piti hieman kasvaa, ennen kuin pystyin sisäistämään tämän upean tarinan. Nykyäänhän se on yksi rakkaimmista. Ja eikös sitä sanota, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se herättää tunteita.

Pistearvio tästä kirjasta, kuin kokonaisuudessaan koko Harry Potter sarjasta on täydet viisi tähteä.

★★★★★

Syksy 2013

Ja niin on pian takana syyskuun ensimmäinen viikko ja Potter maratonini lähenee uhkaavasti loppuaan.

Olen tällä hetkellä sarjan viimeisen osan puolivälissä, sen lukemiseen tuskin kovin kauan enää kuluu ja teen lupaamani arvostelun viimeisestä osasta, samalla tietysti kommenttia koko sarjasta.

Käväisinkin tänään siis kirjastossa ja kirjakaupassa, ihan vain sitä ajatellen, etten iltavuoroiltani ennen keskiviikkoa pääsisi uutta lukemista hakemaan. Sivupalkista näkeekin, mitä mukaan tarttui ja mitä on siis tälle syksylle luvassa. Suuria odotuksia ainakin muutaman teoksen kohdalla minulla jo onkin.

Rakastan syksyä, ihanaa viileätä ilmaa ja värikkäitä lehtiä. Lisäksi syksy on yksi lempivuodenaikojani lukemisen suhteen, vielä kun on tarpeeksi lämmin, että paksun viltin kanssa tarkenee lukea ulkona ja sadepäivinä on ihana käpertyä lukemaan ja kuuntelemaan sateen ropinaa.

Päätin vihdoin päivittää blogin ulkoasua vuodenaikaan sopivammaksi. Vaikka päivät ovatkin vielä lämpimiä, (mikä tekee pukeutumisen taas todella ärsyttäväksi, kun menet lähes hellelukemissa töihin, mutta palailet kun lämpötila on tippunut jo kymmenen asteen kieppeille) päätin juhlistaa syksyä uudella bannerilla ja linkkien värityksellä. Pieniä muutoksia kertomaan syksyn odotuksesta.

Tällaisia kuulumisia siis tällä kertaa. Uskoisin julkaisevani Kuoleman Varjelusten arvion jossain välissä ensiviikolla, kun vapaapäivä on pitkästä aikaa siunaantunut muutama ylimääräinenkin ja aikaa pitäisi siis jäädä rentoutumiselle ja bloginkin päivittelylle.

Nyt illanjatkoja, suuntaan petiin hetkeksi kirjan kanssa rauhoittumaan, että huomenna pääsee taas virkeänä töihin.

Who I Am

Ajattelin tähän väliin tehdä hieman erilaisen postauksen. Ihan vain pienesti raottaakseni verhoa, jonka taakse blogin kirjoittajana piiloudun. Julkaisin saman postauksen myös matkailuaiheisessa blogissani. Tässä siis kuvien muodossa palasia siitä, millainen minä olen.

Näitä kuvia olisin voinut selailla vaikka kuinka kauan ja keräillä talteen niistä vaikka kuinka monta, mutta silloin tästä olisi tullut ihan järjettömän pitkä. Lyhyt kun tämä ei nytkään ollut. Tällainen minä nyt kuitenkin olen.

Palailen jossain välissä taas uusien kirja-arvioiden parissa. Tällä hetkellä luen tosiaan Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -kirjaa, mutta luulen, että seuraavan arvion kirjoitan vasta viimeisestä osasta, sillä muistelen, että se herätti kovasti ajatuksia viime lukukerralla muutama vuosi sitten. 

Pyrin myös jossain välisä parin seuraavan viikon aikana päivittämään blogin ulkoasua. Olen jo kovasti syysfiiliksissä, joten alkaa olla aika saattaa blogikin hieman syksyisempiin tunnelmiin.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi

J. K. Rowling; Harry Potter ja Viisasten Kivi  
Alkuteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone
Kustantaja: Tammi 1998
Suomentaja: Jaana Kapari
Sivuja: 335

""Joko tajuatte?! Hermione sanoi, kun Harry ja Ron olivat lukeneet tekstin. "Koira vartioi tietysti Flamelin viisasten kiveä! Flamel on varmaan pyytänyt Dumbledorea pitämään kiven tallessa hänen puolestaan, koska he ovat ystävykset ja koska Flamel tiesi, että joku tavoittelee kiveä, ja siksi kivi siirrettiin Irvetasta tänne!" 
"Kivi, joka tekee kultaa ja estää kuoleman!" Harry sanoi. 
"Ei ihme, että Kalkaros havittelee sitä! Kuka tahansa haluaisi sellaisen kiven!"
"Eikä ihme, ettei Flamelia löytynyt Velhouden viimeaikaisesta kehityksestä", Ron sanoi. "Hän ei ole kovin viimeaikainen, jos hän kerran on 665-vuotias, vai mitä?""

Harry Potter on tavallistakin tavallisempi poika. Vaikka hän toki asuukin tätinsä ja setänsä eteisen portaikon alaisessa komerossa. Elämä Likusteritiellä ei ole varsinaista herkkua, mutta minkäs teet, kun vanhemmat ovat kuolleet, eikä muita sukulaisiakaan enää ole.

Harryn yhdennentoista syntymäpäivän lähestyessä alkaa pojalle osoitettuja kirjeitä putkahtelemaan niin postiluukusta kuin savupiipustakin. Harryn huoltajat ovat kuitenkin vakaasti päättäneet pitää pojan erossa näistä oudoista, kummallisen tarkkaan osoitetuista kirjeistä. Lopulta kirjeitten tulva ajaa Dursleyt epätoivoisina pois omasta kodistaan. Herra Dursley on valmis menemään juuri niin pitkälle kuin on pakko pitääkseen Harryn erossa kirjeistä.

Tarpeeksi kauas ei perhe kuitenkaan pääse, sillä Harryn elämä kokee täyskäännöksen pojan 11 syntymäpäivän aattoiltana. Kirjepaossa piskuisessa mökissä keskellä merta ei vieläkään ole tarpeeksi, sillä paikalle pamahtaa suurin Harryn näkemä mies, joka tuntee Harryn entuudestaan. Hagrid, tuo puolijättiläinen, toimittaa Harryn kirjeen vihdoin perille ja järkyttyy, kun poika ei tiedäkään mitään itsestään tai edesmenneestä perheestään.

Harry on velho ja kutsuttu maan parhaaseen kouluun opiskelemaan taikuutta. 11 vuotiaan pojan on hankala uskoa tällaista, mutta tarkemmin ajateltuna, siinä on järkeä. Miten muuten Harry olisi saanut tukkansa kasvamaan yhdessä yössä lähes kaljusta taas rehottavaksi? Tai miten muuten eläintarhan matelijatalon häkin lasi olisi yhtäkkiä voinut haihtua?

Syyskuun ensimmäisenä mutkien kautta Harry on kuienkin matkalla kohti Tylypahkaa, tuota mieletöntä taikakoulua, jonka rehtoria pidetään yhtenä maailman parhaimmista velhoista. Alkaa uskomaton seikkailu, jonka aikana Harry saa vihdoin oikeita ystäviä ja sukeltaa niin peikkojen kuin yksisarvisten, taikajuomien ja luudalla lentämisen ja huispauksen maailmaan.

Tylypahkassa on kuitenkin vaarallinen salaisuus ja mukaan on sotkeutunut itse Lordi Voldemort, pimeyden velhoisa synkin ja vaarallisin. Harry, Ron ja Hermione alkavat uteliaisuuksissaan selvittää mitä kouluun on kätketty ja joutuvat huomaamattaan niin syvälle, ettei ulospääsyä ole. Harryn on kohdattava Lordi Voldemort, voidakseen pitää velhomaailman turvassa.

---

Jouduin noin pari viikkoa sitten sairaalaan ja jouduin makaamaan niissä moottoroiduissa sairaalasängyissä lähes viikon. Tänä aikana olisi kuvitellut, että saisin luettua paljonkin, mutta vasta ihan viimeisinä päivinä aloin toipumaan niin, että silmät pysyivät auki, eikä väsymys sumentanut näkökenttää. Lukeminen jäi siis aika vähille. Kotiuduttuani mulle oli kehittynyt ihan hassuja fiiliksiä, kuten syksyn kaipuuta (no ei näillä helteillä ollut kovin helppoa toipua) ja vieno joulufiilis. Näiden lisäksi tuntui siltä, että tahdon katsoa/lukea Harry Potteria.
Lauantai iltana sitten miehen ollessa työkaverinsa läksiäisissä istuin itse toiseksi viimeistä sairaslomapäivää kotona ja kaverin kanssa tapitettiin Potter leffasarjan viimeinen osa. Ja siitä se fiilis sitten vain syveni ja pakkohan se oli tarttua uudestaan kirjoihin.

Tuntuisi hölmöltä pitää blogia tauolla koko sen ajan, kun kahlaan seitsenosaisen kirjasarjan alusta loppuun, joten päätin, että laitetaan nyt Potter arvostelujakin sitten kehiin. Tässä siis ensimmäisen osan arviota!

Viisasten kivi on aivan ihana satu! Pienempänä tämän ollessa uusi juttu, en jostain syystä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta näin myöhemmin olen ihan myyty. Rakastan Rowlingin luomaa taikamaailmaa, sen pieniä yksityiskohtia jotka tekevät siitä niin lumoavan.

Kirja on helppoa luettavaa ja Rowlingin kirjoitustyyli on ihanan sujuvaa. Kirjaan on helppo hukkua, sillä tarina itsessään on niin houkutteleva. Ei mikään ihmekään, että tämä oli klassikko jo julkaisuhetkellään. Eikä ole sekään ihme, että myös aikuiset ovat ihastuneet näihin pysyvästi.

Viisasten kivi on hauska ja lumoavan salaperäinen ja Harryn, Hermionen ja Ronin kasvua on ihana seurata. Tuntuu, etten löydä sanoja kuvaamaan tätä kirjaa. Olen kasvanut Potterin kanssa, vaikka oma matkani alkoikin elokuvien kautta, löysin myös kirjat ja rakastuin. On vaikea pukea sanoiksi jotain, mikä tuntuu olevan iso osa omaa kasvutarinaa.

Mutta suosittelen ihan kaikille, niin lapsille, nuorille kuin aikuisille ja vanhuksillekin. Potterit ovat ihanaa fantasiaa, kevyttä lukemista ilman liiallista hömppää ja täynnä rivien välissä piilevää viisautta. Tämä on niitä kirjoja ja kirjasarjoja, jotka tahdon myös hamassa tulevaisuudessa omien lasteni lukevan. Niitä upeita tarinoita, joiden kanssa tahdon omien lasteni varttuvan, ihan niin kuin itse sain.

★★★★★

Michael Connelly; Kova Tuomio

Michael Connelly; Kova Tuomio  
Alkuteos: The Brass Verdict
Kustantaja: Gummerus 2009
Suomentaja: Kimmo Paukku
Sivuja: 499

" "Kiinni jääneestä henkilöstä tulee vaaratekijä. Yleensä nirri otetaan pois jo ennen oikeudenkäyntiä. He eivät ota sitä riskiä, että kaveri tekee sopimuksen syyttäjän kanssa. Mutta minä vastaan yhä heidän rahoistaan. Jos minusta hankkiudutaan eroon, kaikki on mennyttä. Archway, kiinteistöt, kaikki tyynni. Siksi he vain tarkkailevat tilannetta. Jos pääsen vapaaksi, kaikki on taas hyvin. Jos minut tuomitaan, minusta tulee liian suuri vaaratekijä ja kestän vankilassa korkeintaan kaksi päivää. He saavat hoideltua minut siellä."
     On aina hyvä tietää, miten korkeita panokset ovat, mutta olisin tullut hyvin toimeen ilman päämieheni muistutusta."

Puolustusasianajaja Mickey Haller palaa kahden tuskan täytteisen vuoden jälkeen takaisin ammattinsa pariin. Hallerin tarkoituksena on aloittaa hiljalleen ja varovasti, ettei paluuta vanhaan tule. Uusi alku saa kuitenkin yllättävän räjähtävän lähdön. Haller saa kutsun ylimmän oikeuden päätuomarin luo, vain kuullakseen kollegansa Jerry Vincentin olevan kuollut; murhattu. Ja Haller on merkitty Vincentin papereihin niin avustajaksi, kuin henkilöksi, joka perii kaikki herran työt, mikäli tämä joutuu työkyvyttömäksi tai kuolee.

31 keskeneräisen oikeusjutun joukossa on yksi ylitse muiden, Hollywood-moguli Walter Elliot on menossa oikeuteen syytettynä vaimonsa ja tämän oletetun rakastajan murhista. Haller alkaa pala palalta kokoamaan Jerry Vincentin keräämiä tietoja yhteen luodakseen puolustuksen syyttömyyttään vakuuttavalle kiholle.

Kuvaan ilmestyy myös etsivä Harry Bosch, jonka tehtäväksi on muodostunut ratkaista Vincentin murhaaja ja saattaa tämä oikeuden eteen. Bosch onnistuu sotkemaan myös Hallerin tutkimuksiinsa ja näin asettaa asianajajamme jälleen hengenvaaraan. Bosch on päättänyt napata murhaajan, oli hinta mikä tahansa, mies on valmis käyttämään Halleria syöttinä siitäkin huolimatta, että asianajaja on etsivän velipuoli. Haller ei tosin tiedä tätä kyseistä faktaa.

---

Tämä oli ensimmäinen teos, jonka herra Connellyltä luin ja tykästyin kovasti.  Ihastuin jokunen aika sitten televisiosarjaan nimeltä Suits, joka sijoittuu lakitupaan sekin ja tämän pokkarihyllyssä nähdessäni ajattelin, että miksipä ei, voisihan se varmasti toimia kirjassakin.

Olen pelännyt, ettei lukeminen hetkeen enää maita, että on taas se tylsä kausi, mutta ei sentään. Tarvitsin vain oikeanlaisen kirjan päästäkseni takaisin ruotuun. Kova Tuomio tulikin ahmittua parissa päivässä (mm. pakkaamisen ja töissäkäynnin ja sairastelun lomassa).

Connelly kirjoitti kovin sulavasti ja niin tapahtumien täyteistä tekstiä, että huonomman kirjailijan vastaavasta olisi voinut tulla pikainen ähky. Connelly sai mahtumaan yhteen päivään niin paljon tapahtumia, että välillä havahduin, että hei, eihän tässä ollakaan menty viikkoa eteenpäin, päästiin vain päivän päätteeseen. Mikä tässä kirjassa mulle olikin vähän uudempaa oli se, että koko kirjan tapahtumat sijoittuvat vain muutaman viikon ajalle, eikä esim. useamman kuukauden.

Rakastin sitä, kuinka Connelly luontevasti johdatteli lukijaa mukanaan oikeusjuttua eteenpäin, mutta nykäisikin toisinaan mattoa jalkojen alla hieman, ettei mikään kävisi liian itsestään selväksi. Loppujen lopuksi kirjan pääpahis olikin juuri se, keneksi sitä en ikimaailmassa olisi osannut yhdistää, vaikka kaikki oli jollain tapaa aivan itsestäänselvää, ettei se voinut olla kukaan muukaan.  Jäin kuitenkin kaipaamaan vähän lisää jännitystä ja uhkaavia tilanteita, mistä kirjan takakansiteksti ehkä hieman vihjaili. Missään välissä kirja ei kuitenkaan ollut tylsä, vaan soljui kuin itsestään eteenpäin. Taidan käydä ratsaamassa kirjaston ja etsimässä lisää Michael Connellyn tuotoksia.

★★★★☆

Huonon bloggaajan tekosyitä

No huhhei kun on taas päässyt aika vierähtämään ilman yhtä ainutta päivitystä, saati sitten arviota. Tässä muutamia (teko)syitä hiljaisuudelleni...

Palasimme kuukausi sitten tosiaan aivan uskomattoman ihanalta matkalta Kroatiassa. Olin napannut mukaan montakin kirjaa matkalukemiseksi, mutta sitä itse lukemista onnistuin toteuttamaan kovin vähän, sillä nähtävää ja tekemistä oli niin paljon. Saatanpa hyvinkin julkaista muutamia kuvia matkaltamme vielä myöhemmin.

Palattuamme takaisin kotisuomeen alkoikin tapahtua. Vielä oli viikko lomaa jäljellä ja kiitos erinäisten tapahtumien Kroatian matkamme aikana päätimme aloittaa uuden asunnon metsästämisen ihan tosissaan. Ja unelma-asunto löytyikin, enkä meinannut edes uskaltaa haaveilla sen saamisesta. Mutta kuinkas kävikään! En ole ikinä aikaisemmin näin helpolla päässyt asuntoa etsiessä. Vain muutama päivä ensimmäisen yhteydenottoni jälkeen oli vuokrasopimus postissa ja varmuus siitä, että pääsen asumaan juuri sille alueelle minne tahdoinkin, vasta valmistuneeseen, unelmakämppään. Ja muuttopäivä kolkuttelee jo ovella, muutamme ensi maanantaina. Pakkaamiselta, töiltä ja muilta kesän menoilta ei lukemiselle ole ihan hirveästi aikaa jäänyt.

Ja häpeäkseni myönnän jälleen kerran ottaneeni useampia kirjoja luettavaksi ns. kerralla, sillä en ole onnistunut ensimmäistäkään vielä päättämään.
Toimin yleensä kaikessa enemmän tai vähemmän kausittain ja sama pätee myös lukemiseen. Kaiken lisäksi olen pakannut kaikki muut kirjat jo laatikoitten syövereihin paitsi kahta, joista toisen vastikään ostin. Kirjastoonkaan en uskalla lähteä pelätessäni, että muutossa lainakirjat vain hukkuisivat.

Tässä siis syyni. Kunhan muutto on saatu alta pois, niin palaan varmasti ruotuun niin lukemisen kuin bloginkin kanssa. Tätä hommaa on meinaa jo vähän ikävä. Palataan, toivottavasti, pian!

PS. Pahoittelut kuvattomasta postauksesta, naputtelen tätä lainassa olevalla iPad härpäkkeellä, eikä blogger ole kovin tuttu näin mobiilisti.

Now Reading

Huomasin toimineeni aivan toisella tavalla, kuin yleensä kirjojen suhteen toimin. Tällä hetkellä kun luettavana on huomattavasti enemmän kuin yksi opus kerrallaan. Normaalisti pyrin keskittymään yhteen kerrallaan, mutta nyt on hyllyyn eksynyt niin monta mielenkiintoista opusta, etten voinut vastustaa kiusausta.

Numeropeli on ikävä kyllä jäissä tällä hetkellä, enkä ole varma, koska pääsen siinä eteenpäin. Joskus myöhemmin kuitenkin, ehkä.

Sen sijaan, tilasin itselleni muutaman hömpän mukaan Kroatian matkalle (siis 10 päivää, 7 töissä, voi miten mä jaksan enää odottaa?!) ja päädyin sitten epähuomiossa nappaamaan niistä yhden jo nyt luettavaksi. Kysessä on siis Lauren Conradin The Fame Game. Arvostan Conradia paljonkin ja pidin tämän L.A. Candy -kirjoista. Omalla tapaansa mielenkiintoista lukea maailmasta, josta neiti Conrad tietää niin paljon ja jollaista ei osaa kunnolla edes kuvitella. Ja ovathan ne viihdyttäviä, mukavaa hömppää nimenomaan. Nämä luen tietenkin alkuperäiskielellä englanniksi. Saattaa myö olla, että arvostelun teen vain yhdestä osasta.

No, siinä lukiessani The Fame Gamea, huomasin, että telkkaristahan alkaa Jane Auten Book Club -elokuva ja olin sen viime kerralla missannut joten liimauduin telkun ääreen ja onnistuin jotenkin kiinnostumaan kirjasta. Huomasin sen löytyvän toisiksi lähimmästä kirjastostani ja sinnehän matka vei. Kaksi kolmasosaa on kirjasta luettu ja tavoitteena olisi saada tämä luettua ja arvosteltua ennen matkalle lähtöä. Saa nähdä, kuinka työaikataulu antaa tälle periksi.

Ja sitten tullaankin kolmanteen, kaikista itselleni ehkä jännimpään opukseen. Kävimme eilen miehen kanssa Tallinnassa pyörähtämässä, ihan vain koska oli vihdoinkin sopiva väli, minulla vapaata ja miehellä alkoi kesäloma. Onhan Tallinna hurmaava kaupunki.
Aina käydessäni Tallinnassa tuppaan ratsaamaan Viru Keskuksen Rahva Raamat -kirjakaupan, johon olen kehitellyt ajanmyötä melkoisen vahvan rakkaussuhteen. Löydän sieltä aina jotain mielenkiintoista, sillä ko. liikkeellä on laaja valikoima englanninkielistä kirjallisuutta. No, tällä kertaa en itse viitsinyt mukaani ottaa mitään - mitä päädyin katumaan heti laivaan astuessani, mutta miehelle löytyi jotain. Tämä miehentapainen otus ei ihan hirveästi kirjoista perusta, mutta faktaa tämä toisinaan tykkää lukea ja varsinkin tämän tyylistä kirjallisuutta.

Kyseessä on siis Amerikkalaisen entisen Navy SEAL tarkka-ampujan Chris Kylen oma elämäkerta American Sniper. Chris Kyle on kautta historian Amerikan "tappavin" tarkka-ampuja, virallinen luku on jotain 150 varmistettua tappoa sillä tarkka-ampujien aseella (anteeksi, en todellakaan tiedä aseista yhtään mitään ja nyt lyö totaalisen tyhjää mikä se on nimeltään). Edellinen Amerikan ennätys oli 109 ennen Kylea. Suomessa vastaava ennätys on miehen mukaan jotain 500, mutta mitäs ne tosiaan sanoivatkaan yhdestä suomalaisesta sataa venäläistä vastaan..
Riittää nippelitieto.

En yleensä lue tämän kaltaista kirjallisuutta ollenkaan, mutta koska mies oli pelailemassa laivalla, enkä tyhmänä ollut yhtään omaa kirjaa ostanut, tartuin tähän ja yllätyksekseni kiinnostuin. Päätin sitten, että tahdon tämän lukea ihan kannesta kanteen, ja nähdä mistä on kyse. Saa nähdä, kuinka pahan ahdistuskohtauksen saan tämän viimeisen sivun luettuani. :D

Mutta näiden lisäksi olen tosiaan bongannut muutamia itseäni kiinnostavia kirjoja niin täältä kotimaisista kaupoista, kuin eilen Virostakin. Täytyy vain selvitellä, mistä ne saisi käsiinsä. Sitten Kroatiasta tultua, toivon tosin yhden edes näistä monista opuksista löytyvän lentokentältä, että saan sen sitten mukaani.

Nyt suunnaksi pyykinpesukone. Ajattelin vähän eritellä, miksi nyt ei taas hetkeen arvioita kuulu. Kun on hölmö ja ottaa liian monta kiinnostavaa kirjaa samaan aikaan luettavaksi, ei osaa enää päättää, mitä sitä milläkin hetkellä lukisi.

Kaunis kirjasto

Minulle on tullut tavaksi viettää vähän aikaa weheartit.com sivustolla, lähes aina, kun käytän konetta. Tänään selaillessani uusia mahdollisia kuvia kesän headeriin, törmäsin tähän ihastuttavaan kotikirjastoon.

Miten ihana olisikaan asua meren rannalla.

Jennifer Lee Carrell; Shakespearen Salaisuus

Jennifer Lee Carrel; Shakespearen Salaisuus   
Alkuteos: Interred With Their Bones
Kustantaja: Bazar 2010
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivuja: 510 (524)

"Vilkaisin käden osoittamaa riviä, ja äkkiä minun teki pahaa. Se ei ollut vuorosana vaan parenteeri. Ei Hamletista vaan Titus Andronicuksesta, Shakespearen raaimman näytelmän raaimmasta kohdasta. Väkivalta oli niin raakaa, että se repi vatsaan mustan aukon. Niin raakaa ettei edes Shakespeare ollut yrittänyt pukea sitä runomuotoon: Keisarinnan pojat, Chrion ja Demetrius, saapuvat tuoden raiskattua Laviniaa, jolta molemmat kädet ja kieli on katkaistu. 
"Mitä nimellä on merkitystä?" vainoojani oli kähissyt. "Ehkä sinunkin nimesi pitäisi vaihtaa." 
Laviniaksiko?
"Kate", sanoi miesääni olkani takana. Kirkaisin, ja käsi painui suulleni."

Kate Stanley on amerikkalainen Shakespeareen erikoistunut kirjallisuuden tutkija, joka on sittemmin siirtynyt akateemisesta maailmasta teatterin pariin ja päätynyt Lontoon Globeen ohjaamaan Shakespearen Hamlet -näytelmää.

Kesken harjoitusten vain vähän ennen ensi-iltaa Katen tutkijakollega ja mentori pamahtaa näyttävästi paikalle Hamletin isän haamuna. Rosalind "Roz" Howard on lievästi sanottuna omalaatuinen tapaus, eikä Katelle ole yhteisistä vuosista jäänyt kovinkaan houkutteleva muistikuva. Roz on kuitenkin päättänyt saada Katen mukaansa. Harvardin Shakespeare asiantuntija kertoo Katelle löytäneensä jotain, muttei suostu paljastamaan mitä. Tämä vaatii Katea ottamaan vastaan pienen kultaiseen käärityn lahjan, seuraamaan ja menemään sinne, minne kyseinen lahja ohjaajamme johdattaa.

Ennen kuin Kate saa enempää selvyyttä, mistä on kyse, syttyy Globe palamaan. Kuten satoja vuosia sitten, tismalleen samana päivänä.
Tulipalon aiheuttaman hälinän vihdoin laannuttua teatterin lavalta löydetään ruumis, Rozin ruumis. Rajun tulipalon suojissa on tehty murha, joka on kuin suoraan Hamletista, Hamletin isän murha.

Kate ei osaa päättää, tehdäkö kuten professori Howard on kehottanut ja lähteäkö seuraamaan tietä, jonka lahja viitoittaisi. Mutta kotiinpaluumatkallaan Kate saa huomata, että joku on päässyt jo hänen kannoilleen. Joku, Rozin murhaajako, on ehätänyt jo Katen asunnolle, mikä ajaa naisen päätökseen vihdoin avata Rozin antama lahja ja lähteä seuraamaan sitä.

Roz on jättänyt jälkeensä arvoituksellisen palapelin, jota Kate alkaa ratkomaan. Mutta Kate ei ole yksin, vaan murhaaja pysyy aivan naisen kintereillä ja pian ruumiita alkaa tippua. Jokainen murha on kuin kopio Shakespearen näytelmistä.
Kuka ei tahdo Katen löytävän sitä, mitä Rosalind Howard oli ollut löytämäisillään, Shakespearen kauan sitten jäljettömiin kadonnutta näytelmää? Ja mikä salaisuus voi olla niin suuri ja tärkeä, että joku on valmis tappamaan sen suojelemiseksi?

---

Rakastuin.
Tarvitseeko tästä enempää kertoakaan? Carrell on kutonut enemmän kuin herkullisen mysteerin Shakespearen ympärille. En jälleen voi sanoa tuntevani kyseisen herran tuotoksia Romeo ja Julia -näytelmää enempää, Hamletkin on vain etäisesti tuttu, nämäkin lähinnä elokuvista. En vain innostu ylipäänsä näytelmien lukemisesta, saati sitten, jos ne on runomittaan kirjoitettu.

Mutta Carrel sai minut hukkumaan tarinaan heti alusta alkaen. Shakespearen salaisuus on vähän saman tyyppinen kuin vuodenvaihteessa lukemani Enkelioppi, molemmat ovat sitä ihanaa ja huumaavaa mysteerin selvittelyä johtolanka johtolangalta.

Shakespearen salaisuus pitää jännitystä yllä koko tarinan ajan, päästäen vain hetkeksi lukijansa siitä vapaaksi takaumilla, jotka päästävät meidät hieman syvemmälle salaisuuteen, jota Kate Stanley yrittää lähes epätoivoisesti henkensä kaupalla purkaa. Carrel kirjoittaa niin mukaansa tempaavasti, että lähes huomaamattaan mieli alkaa tekemään omia johtopäätöksiä ja yhdistelemään vihjeitä, niin näytelmän, Shakespearen todellisen henkilöllisyyden, kuin murhaajankin suhteen.

Ja juuri kun kuvittelet keksineesi, kuka murhaaja on, saat sille vahvistusta. Mutta vain hetkeksi, jotta Carrel voi sittenkin kääntää asian vielä päälaelleen. Ensiksi kirjailija antaa sinulle sen niin sanotun itsestäänselvän vastauksen, mutta tekeekin äkkikäännöksen, eikä tyydykään siihen helpoimpaan ratkaisuun.

Shakespearen salaisuudesta en löydä mitään pahaa sanottavaa, sillä juoni pysyi mielenkiintoisena ja käänteitä sattui niin suuntaan kuin toiseenkin juuri täydellisesti. Ainoa ongelma, minkä kirja jättää jälkeensä on tietenkin se, että mistäs nyt löydät yhtä herkullisen kultakimpaleen luettavaksi.

En enää edes muista mitä kautta tähän kirjaan törmäsin, mutta minun oli vain pakko varata se kirjastosta, sillä niin houkuttelevalta sen esittelyteksti kuulosti. Enkä todellakaan pettynyt.

Tällaista lisää, kiitos!

★★★★★

Kuulumisia

Postaustahti on tällä hetkellä erittäin verkkainen. Aikaa lukemiselle ei ole niin paljon, kuin joskus aikaisemmin. Töissä riittää vilinää ja vilskettä, kiirettä siis pitää ja vuoroja, eritoten iltavuoroja, kasaantuu roppakaupalla. Tällaisena iltaihmisenä nukunkin siis pitkään, mikä tarkoittaa sitä, että suurin osa päivästä kuluu töitten parissa ja iltaan jää muutama hassu tunti omaa aikaa miehen, koirien ja niitten kirjojenkin parissa. Tästä syystä lukeminen kestää.

Julkaisin tuossa eilen illalla arvion P. D. Jamesin Syystanssiaisista, pääset siihen TÄSTÄ. Olin varannut kirjan aikoja sitten kirjastosta ja se tipahti noudettavaksi kesken kaiken. Mutta koska tiedän, että kirjasta on edelleen muilla varauksia, jouduin jättämään sillä hetkellä kesken olleen herkun (Shakespearen Salaisuus) kesken lukeakseni Syystanssiaiset "pois alta". Nyt, kun kyseinen brittidekkari on koluttu, palaan jälleen Jennifer Lee Carellin ja Shakespearen pariin.

Tässä työvuorojen viidakossa odottelen jo enemmän kuin innoissani kesäkuuta. Varasimme miehen kanssa matkan Kroatian aurinkoon ja turkoosin kristallin kirkkaisiin vesiin heti kesäkuun alkuun, enkä millään jaksaisi odottaa tätä viikon mittaista lomaa, jolloin saan todellakin vain rentoutua ja nauttia elämästä. Mukaan lähtee varmasti kasa kirjoja niin altaan reunalla, kuin rannallakin luettavaksi. Muutamia vahvoja ehdokkaita minulla tähän jo onkin, mutta täytyy katsoa, mitä niistä saan haalittua ennen matkaa.

Kroatia onkin saanut mut menemään hieman sekaisin, sillä olen onnistunut tuhlaamaan pienen omaisuuden lomavaatteisiin ja asusteisiin tämän kuun aikana. Vielä pitäisi kuitenkin päivittää aurinkosuoja varastot. Ja ihan varmasti nappaan lentokentältä jonkun pokkarin mukaan, se on must. Viimeksi mukaan kentältä tarttui Nälkäpeli -trilogian ensimmäinen osa ja sehän oli rakkautta ensisilmäyksellä. 

Mutta pitemmittä löpinöittä jatkan tästä pilateksen pariin. Mikäli teiltä löytyy hyviä ehdotuksia matkalukemiseksi, niitä otetaan innolla vastaan!

P. D. James; Syystanssiaiset

P. D. James; Systanssiaiset   
Alkuteos: Death Comes to Pemberley
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Maija Kauhanen
Sivuja:348

 "Kynttilänvalo valaisi kaksia haltioituneita kasvoja ja niiden iloisia ilmeitä, kun ongelma saatiin ratkaistua ja Georgiana asettui soittamaan, ja heitä katsellessaan Elizabeth aavisti, ettei kyse ollut vain ruumiillisen läheisyyden ohikiitävästä viehätyksestä eikä myöskään jaetusta rakkaudesta musiikkiin. He olivat varmasti rakastuneita, tai ehkä juuri rakastumaisillaan, ja elivät tuota molemminpuolisen oivaltamisen, odotuksenja toivon lumoavaa aikaa."

Kuusi vuotta on kulunut sitten Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon. Elizabeth ja herra Darcy elävät normaalia elämää, onnellisina kahden poikansa kanssa.

Idyllinen rauha kuitenkin järkkyy vuotuisten tanssiaisten myrskyisenä aattona. Elizabethin sisar kiidätetään kutsumattomana Pemberleyhin, varsin hysteerisenä. Nainen on vakuuttunut miehensä kuolemasta, Lydia huutaa miehensä tulleen murhatuksi.

 Herra Darcy ystävineen alkaa selvittää tapausta, jolloin käykin ilmi, että herra Wickham, Lydian aviomies, onkin elossa, mutta kaksikon muassa matkannut herra Wickhamin paras ystävä makaa elottomana maassa, herra Wickham humaltuneena tämän ruumiin äärellä.

Raskauttavimpien todisteiden puuttuessa herra Wickham saa syytteen ystävänsä murhasta. Kaikki tuntuu kovin selvältä, sillä herra Wickhamin katsotaan lausuneen tunnustus murhaan, Darcyn ja muiden löytäessä tämän ruumiin ääreltä. Vieläpä kahdesti. Mutta onko tässä silti koko totuus?

---

Aivan ensimmäiseksi tunnustan, osittain kovasti häpeissäni, etten ole ikinä lukenut neiti Austenin alkuperäistä klassikkoa. Kerran aloitin alkuperäisasussaan, mutta silmät ristissä väsyneenä ja unettomuuden kanssa painiessa ei teksti ollut omiaan innostamaan. Toisaalta, sainpahan erilaisen lähtökohdan tutustua tähän P. D. Jamesin teokseen kuin monet muut. Lähdin siis lukemaan ilman minkäänlaisia mielikuvia hahmoista. Odotukseni olivat kuitenkin melko korkealla, sillä olin lukenut kirjasta pelkkää hyvää.

Ja harmikseni petyin. Ja pahasti. En tiedä, onko vika sitten minussa vai muissa, muta Syystanssiaiset ei minuun kolahtanut.

Jamesin kirjoitustyyli oli kaunista ja sulavaa, mutta ihan hirveästi enempää en nyt pysty ylistämään. Tarina jäi kovin latteaksi, jäin kaipaamaan sitä mysteeriä, mistä minulla oli jo korkeat odotukset. Mysteerin sijaan sain paljon tyhjää selittelyä ja melkeinpä merkityksetöntä arkea. Ensin oletetaan yhden olevan murhaaja, kaikki viittaa tähän, mutta silti annetaan ymmärtää, ettei henkilö ole oikea. Mutta mitään johtolankoja eikä vihjeitä tiputella oikeasta tekijästä, vaan yhtäkkiä, täysin tyhjästä kirjan loppu puoliskolla pamautetaan oikea tekijä. Poks, tuosta noin vain. Missä siis mysteeri?
Vai tällaisiako ovat perinteiset brittidekkarit? Kyseinen laji kun ei minulle kovin tuttu ole.

Pahoitteluni heille, jotka kirjaan tykästyivät ja pitävät minua tämän arvion jälkeen täysin tyhjäpäänä. En kuitenkaan voinut muuta, kuin jättää kirjan kesken. Loppuratkaisu oli jo selvillä, mutta tekstiä olisi vielä ollut useampia kymmeniä sivuja, eikä kärsivällisyyteni enää riittänyt lukemaan lisää tyhjänpäiväistä löpinää. Olin pettynyt murhamysteerin puutteeseen.

Hieman inhottaa antaa näin huono arvostelu, kun tunnun olevan ainoa sellaisen tekijä. Ja sääli, että näin houkuttelevalla kannella on tällainen tarina sisällään. Ehkäpä fanfiction tässä muodossaan ei ole minun lajini. 

★☆☆☆☆

Joanne Harris; Persikoiden Aikaan

Joanne Harris; Persikoiden aikaan   
Alkuteos: Peaches for Monsieur le Curé
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Satu Leveelahti
Sivuja: 407

"Sitä en tosin osaa sanoa, olenko tämän vuoksi ihmisenä yhtään parempi. Mutta olen vuosien mittaan oppinut, että kannattaa ennemmin taipua kuin murtua. Vianne Rocher opetti tämän minulle, ja vaikka hänen ja hänen tyttärensä poistuminen Lansquenetista sai minut onnellisemmaksi kuin kenenkään muun lähtö koskaan, tiedän, että jäin hänelle kiitollisuudenvelkaan. Tiedän sen varsin hyvin.
Ja siksi pystyn melkein kuvittelemaan, että tämän juhlan myötä ja muutoksen haiskahtaessa savun tavoin ilmassa Vianne Rocher palaa Lansquenetiin. Olisi nimittäin niin hänen tapaistaan ilmestyä kylään sodan kynnyksellä. Sillä sota aivan varmasti on tulossa, ja se tuoksuu samalta kuin puhkeamassa oleva myrsky. 

Me tulimme karnevaalituulen myötä. Kahdeksan ja puoli pitkää vuotta sitten tuulen mukana, joka tuntui lupaavan niin paljon; hulvattoman tuulen, joka lennätteli konfetteja ja tuoksui savulle ja tien varressa paistetuille räiskäleille. Räiskälekoju on siellä edelleen, samoin väki kadun varrella ja kukkasin koristeltu lava."


Vianne saa kirjeen haudan takaa, jossa vanha, edesmennyt, ja rakas ystävä pikkukaupunki Lansquenetista, josta Vianne on lähtenyt yli kahdeksan vuotta sitten, kertoo, että kaupunki tarvitsee apua. Ja suklaata. Mietittyään Vianne päättää lähteä käymään vanhassa kotikaupungissaan, vaikka Roux ei asiasta innostukaan, vaan jää ennemmin Pariisiin.

Saapuessaan mikään ei näytä muuttuneen, mutta mitä pitempään Vianne Lansquenetissa viipyy, sitä räikeämmin muutokset tuovat itsensä esille. Tannesin rannalle on noussut minareetti, sillan toiselle puolelle on kasvanut muslimiyhteisö. Pappi Renaud ei käytä enää papin takkia.

Vianne asettuu Armanden vanhaan taloon, persikkapuun juurelle, Les Maraudsiin, joka nykyään on asutettu Maghrebilaisilla, muualta tulleilla. Pian käy selväksi, että hiljainen sota muhii pinnan alla. Mausteiden ja kifin tuoksu leijuu ilmassa, kun Vianne yrittää ratkoa, kuka hänen apuaan Lansquenetissa tarvitsee; Renaud? Vai kenties hunnutettu nainen?

Viannen on puhdistettava ilma, mutta kenestä pahansuopuus on lähtöisin, pystyykö tuuli puhaltamaan epäluottamuksen vanhojen kyläläisten ja muslimiyhteisön väliltä menneisyyteen? Ja mitä käy Viannelle ja Rouxille, Rouxille, joka niin vastahakoisesti ajautuu kuitenkin takaisin kylään.

---

Persikoiden aikaan on aivan yhtä ihana, kuin edeltäjänsä Pieni Suklaapuoti ja Karamellikengät. Kun kuulin, että Harrisilta on tullut uusi Vianne Rocher, en voinut sivuuttaa kuulemaani, vaan oli pakko varata kyseinen opus kirjastosta heti. Vihdoin se tosiaan saapui ja hetkessä tämä lukunautinto tuli ahmittuakin.

Harris purkaa kulttuurieroja niin herkullisen suloisella tavalla, että tuntuu, kuin itsekin ymmärtäisi vähän enemmän muslimikulttuuria. En ikinä ole arvostellut muslimeja, heidän tapojaan tai mitään muutakaan, mutta olen ihmetellyt. Harris kuitenkin nostaa meistä jokaisen samalle tasolle, herkullisten ruokien ja huumaavien tuoksujen ympäröimiksi. Persikoiden aikaan oli upea kuvaus epäluuloista ja kulttuurieroista, jotka voivat kuitenkin sulautua yhteen.

Tarkoitus on vielä hankkia kaikki Viannet kotikirjahyllyyn, mutta toistaiseksi joudun tyytymään vain kirjaston antiin. Jokatapauksessa, rakastuin jälleen. Rakastuin niin, etten meinaa keksiä mitään sanottavaakaan. Rakastuin Harrisin pitkin kirjaa ripottelemaan pieneen taikuuteen, herkullisiin tuoksuihin ja kauniisiin mielikuviin, joita kirjailija maalailee läpi tarinan. Vaikka hieman jäin kaipaamaan ripausta lisää suklaata, edellisten kirjojen malliin.

En taida ihan toivoa, että kirja jäisi Harrisin viimeiseksi Vianne Rocheriksi, sillä jään aina janoamaan lisää. Mutta toisaalta, Persikoiden aikaan olisi täydellinen lopetus tälle sarjalle, sillä loppu oli niin odottamaton. Mutta kun loppu jätti lopun hieman auki, niin hölmöltä kuin tämä lause kuulostaakaan. Tahdon lukea lisää, enkä luopua Viannen taikuudesta vielä.

Sitäpaitsi, katsokaa tuota kantta. Niin lämpimän kesäinen ja herkullinen. Yksinkertaisesti ihan täydellinen houkuttelemaan lähes syntiseen nautintoon. Voi kun olisi vain ollut kesä!

★★★★★

Vera Vala; Kuolema Sypressin Varjossa

Gummerus

Vera Vala; Kuolema Sypressin Varjossa     
Kustantaja: Gummerus 2012
Sivuja: 359

"- Kuka tahansa osaa kertoa, että Lily Montgomery aiheutti lähinnä pahaa mieltä ja porua Tolfassa. Minä varoitin Teresaa jo hänen kertoessaan uudesta ystävästään Lontoossa, mutta eiväthän nykynuoret kuuntele viisaampiaan. 
Mariagrazia naurahti. Teresa katsoi totisena eteensä. 
- Olit kertomassa meille jotain Lilyn onnettomuudesta, Arianna yritti vielä kerran, mutta tilaisuus oli jo mennyt ohi. 
- Minähän sanoin, että suljin silmäni. 
Teresa puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Arianna huokaisi. Hän ei voinut pakottaa Teresaa puhumaan. Joko tämä kertoisi asian vapaaehtoisesti, tai pitäis salaisuuden itsellään koko loppuelämänsä. 
- Minä en käsitä, contessa, miksi te vaivaudutte tutkimaan Lilyn kaltaisen naikkosen murhaa, Mariagrazia sanoi."

Ei kovin kauan sitten leskeksi jäänyt Arianna de Bellis asuu ihanassa Roomassa ja työskentelee yksityisetsivänä, toisena osakkaana serkkunsa firmassa. Arianna saakin työtarjouksen pienstä Tolfan kylästä, missä myös sijaitsee naisen viikonloppuasunto. Tolfan vierailuista on kulunut jo aikaa, mutta vielä Arianna saa kaiveltua muististaan mistä työtarjouksen tekijä on tuttu.

Tolfassa on surmattu nuori amerikkalaisnainen, kuvan kaunis Lily Montgomery, joka on saapumisestaan asti pistänyt miesten päät pyörälle. Monen mielestä turhankin monen, kyläläiset eivät ole missään välissä toivottaneet Lilyä tervetulleeksi ja yllättävän monella tuntuisi olevan motiivi kaunottaren murhaan, kenellä kateus, kenellä mustasukkaisuus, kenellä kosto.

Arianna alkaa rauhassa purkaa vyyhteä, vaikka paikalliset viranomaiset eivät kovin suopeasti asiaan suhtaudukaan. Mutta edetessään tutkimuksissa Arianna saa huomata, että murhaaja on jo keksinyt uuden kohteen; Contessa de Bellisin itsensä.

---

Törmäsin kirjaan aikaisemmin eräässä kirjablogissa ja katselin, että onpas kirjalla kaunis kansi. Mutta koska kyse oli dekkarista, en lähtenyt sitä mistään aluksi metsästämään. Jostain syystä kuitenkin minulle on viimeaikoina tullut mysteerinnälkä (syytettäköön puolta miljoonaa rikossarjaa, jota olen päätynyt kiinteästi televisiosta seuraamaan) ja törmäsin uudelleen Valan kirjaan. Kriiseilin muutenkin sen suhteen, mitä lukea seuraavaksi, mikään aloittamani kirja kun ei tuntunut pitävän mielenkiintoa riittävästi yllä. Onnekseni kuitenkin sain huomata, että Kuolema Sypressin Varjossa oli lähikirjastoni bestseller osastolla ja äkkiä sen kävin kotiuttamassa.

Kuolema Sypressin Varjossa on ensimmäinen osa Arianna de Bellis tutkii -sarjaa, joka sijoittuu aina yhtä ihanaan Italiaan. Varsinkin kirjallisuudessa olen varsinainen Italia-fani, rakastan kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat Italiaan. (Sääli siis, etten ihan hirmuisesti Donna Leonin tuotannosta perusta, ainakaan vielä.) Lisäksi kirjassa on aivan älyttömän upea kansi, niin kaunis.

Ahmin Valan kirjan kahdelta istumalta, kirja oli niin helppoa ja mukaansa tempaavaa luettavaa, ettei opusta tahtonut laskea käsistä hetkeksikään. Vaikka juoni itsessään oli ehkä tyypillinen dekkari, niin silti kirja piti otteessaan. Se, kuinka Vala ripotteli johtolankoja monesta epäillystä sai lukijana minut itsekin pohtimaan, olisikohan tämä tai tämä sittenkin murhaaja.

Lisäksi Vala kehittelee jotain suurempaa niin sanottujen päätapahtumien ohella; mitä Ariannan menneisyydessä onkaan tapahtunut, se jää nähtäväksi. Myös rakkaustarina antaa odottaa seuraavaan osaan. Mutta sen verran houkutteleva ja nautinnollinen tämä ensimmäinen osa oli, että pakko se on seuraavatkin saada käsiini.

Jos totta puhutaan, luen hyvin harvoin suomalaisten kirjailijoiden tuotantoa. Nuorempana olen kyllä kahlannut vaikka mitä näistä läpi, mutta nykyään monet suomalaiset kirjat ovat tyyliltään jotenkin todella kankeita korviini. Kuolema Sypressin Varjossa oli ilokseni kaikkea muuta kuin kankea, teksti oli todella luontevaa ja jopa dialogi toimi erinomaisesti. Tällä kertaa ei siis mikään töksähdellyt, eikä lukunautintoa häirinnyt mikään.

Siis mikään muu kuin se, ettei seuraavaa osaa ole vielä tullut!
En malta odottaa, että seuraava osa sarjaa ilmestyy. Kuolema Sypressin Varjossa ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet, vaikkei tämä maailmaa järisyttävä ollutkaan, mutta silti niin täydellisen nautittavaa luettavaa. Juuri sopivan jännittävää tällaiselle pelkurillekin iltalukemisiksi.

Taidankin hankkia tämän omaankin hyllyyn ja kerätä samantien koko sarjan, kuulostaa enemmän kuin hyvältä idealta.

★★★★★