Summer

Näissä merkeissä on vietetty useampi kuin yksi aurinkoinen päivä. Helle tosiaan hellii tällä hetkellä oikein kunnolla, mutta ehkä jo liiankin kanssa, (varsinkin, mikäli ne 35 asteen lämpötilaennusteet ensi viikolle pitävät paikkansa...) kun ei ole sitä merta/järveä/uima-allasta tässä nurkan takana. Taino, uima-allas löytyy, ulkoallaskin, mutta en nyt ole ihan vakuuttunut tahdonko maksaa siitä, että pääsen samaan altaaseen pikkulasten kanssa.

Ja vaikka olenkin nyt jo useamman vuoden täällä ihanassa pääkaupungissamme asunut, en ole vielä kertaakaan eksynyt sen rantoja testaamaan... Asia, joka pitäisi korjata mahdollisimman pian, ainakin näillä helteillä!

Nämä seuraavat vapaapäivät kuluvat toivottavasti sadetta ja ukkosta kuunnellen, ehkäpä silloin meidän huoneilmakin vähän viilenisi, edes muutamalla asteella. Kolmenkymmenen asteen sisälämpötiloissa kun ei ole se mukavin nukkua.
Mutta eiköhän tänäkesänä vielä päästä nurtsille (ja toivottavasti rannalle!) loikoilemaan hyvän kirjan parissa, karvahanurit hyvänä seurana.

Antonio Hill: Kuolleiden Lelujen Kesä

Antonio Hill; Kuolleiden lelujen kesä
Alkuteos: El verano de los juguetes muertos
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Taina Helkamo
Sivuja: 382

"Hillitsin itseni, etten olisi huutanut hänelle, ja tyydyin vain vilkuttamaan kädelläni, jotta hän huomaisi minut, vaikka ymmärsin kyllä, että se oli silkkaa typeryyttä, koska siinä asennossa hän ei voinut nähdä minua. Minun oli odotettava, että ehtisin uima-altaan toiselle reunalle, sen matalaan päähän, missä pienet ja ne, jotka eivät uskaltaneet mennä syvään päähän, uivat. 
Ja nyt, vuosia myöhemin, kun ajattelen niitä tapahtumia ja käyn läpi kaikki sen aamuyön yksityiskohdat, minut valtaa sama omituinen vilu kuin silloin. Sillä kesti vain muutama sekunti kun jo tajusin, että Iris ei liikkunut, että hän makasi vedessä hievahtamatta, kuin hän olisi kellunut mutta väärinpäin. Äkkiä minulle oli aivan sama kuulisiko joku minut, ja minä juoksin alas uima-altaalle, mutta en uskaltanut mennä veteen. Jopa tuolloin kuusivuotiaana tajusin, että Iris oli hukkunut. Ja silloin minä näin nuket: ne kelluivat, kasvot alaspäin, kuin pienet kuolleet Irikset."

Komisario Salgado palaa pitkähköltä pakkolomalta jälleen töittensä pariin. Pakkolomallehan herra joutui hakattuaan edellisen, laajaa ihmiskauppaa koskevan, tapauksensa yhden epäillyistä. Koska ihmiskauppatapaus on edelleen tutkinnan alla, annetaan komisario Salgadolle muuta, hissuksiin tehtävää, tekemistä. 19-vuotias, hyvästä perheestä oleva poika tippuu kotinsa ikkunasta ja menehtyy. Kaikki viittaa vain traagiseen onnettomuuteen tai itsemurhaan, mutta pojan äiti vaatii tutkimuksia.

Salgado alkaa purkaa tapausta tyhjästä nuoren konstaapeli Castron avulla. Kun Castro pähkäilee omaa, vatsassaan hiljalleen kasvavaa ongelmaansa, Salgado joutuu miettimään, miksi joku tarkkailee tämän ex-vaimoa ja poikaa liittyen kuvottavaan tohtori Omariin, jonka Salgado tosiaan aiemmin pahoinpiteli.

19-vuotiaan kuolema saa odottamattoman käänteen, kun toinen tämän parhaista ystävistä löydetään kotoaan ammeesta ranteet auki viillettyinä ja verenhukkaan kuolleena. Itsemurhaviestikin on, mutta niin Castron kuin Salgadonkin hälytyskellot soivat. Ja kaikki tiet näyttäisivät johtavan yhteen nimeen, Irikseen.

---

Kun aloin lukemaan Kuolleiden lelujen kesää, en varsinaisesti ollut dekkarituulella. Halusin lukea jotain muuta, mutten sillä hetkellä voinut, Antonio Hillin Salgado sarjan ensimmäinen osa vaikutti toiseksi houkuttelevimmalta. Varmaan kuitenkin tästä syystä lukeminen oli hieman tavanomaista hitaampaa. 

Yllätyin, kuinka päädyin lukemaan jo toista kirjaa, joka edes sivuaa ihmiskauppaa. Äskettäin lukemani Kadonneethan pyöri juuri samaisen aiheen ympärillä. Kuolleiden lelujen kesässä on kuitenkin tavallaan kaksi juonta. Toinen kantaa lyhyempänä tämän kirjan verran, mutta toinen on selvästi kauaskantoisempi ja liittyy oleellisesti ihmiskauppaan. 

Kuolleiden lelujen kesä oli melko verkkainen ja teksti oli pohdiskelevaa ja paneutuvaa, eikä niinkään hirveää ratatatata -paukuttelua juonenkäänteineen ja actioneineen. (Jees, pääni on ihan mush, joten pahoittelen kökköjä sanavalintoja. Oi tämä helle joka meitä niin hellii. : D) Pidin tästä. Oli mukava todella pohdiskella ja laskea yksi plus yksi on viisi. 

Mutta kun vihdoin alkoi tapahtua, niin ei jeesuksen perse, miten ahdistavasti tämä osa olikaan kuvailtu! En tahdo nähdä enää ikinä yhtäkään nukkea. Oikein kylmää ajatus. Se mielikuva, jonka Hill maalasi silmieni eteen oli niin ahdistava, että huomaamattani jopa laskin kirjan hetkeksi syliini. Talk about an impression!

Hill säilytti arvoituksen jopa ärsyttävänkin hyvin ihan viimeisille sivuille asti, vaikka tiputtelikin pieniä viheitä matkan varrella. Ehkäpä hieman viileämmillä säillä olisin osannutkin solmia langanpäät yhteen ja arvata kirjan pahiksen. Tässä helteessä Hill kuitenkin yllätti minut täysin.

Ja se itse lopetus, se ns. isomman juonen väliaikaislopetus.. niin kylmä niin kylmä. 

Aivan loistava kesädekkari siis! Ja Barcelonaan on aina ilo palata. Kirjan sivuilla siis, sillä en vielä kyseisen kaupungin katuja ole päässyt tallaamaan. Vielä sekin päivä koittaa, kun pääsen tutustumaan kirjojeni Barcelonaan. Tutustukaa te sillä aikaa herra Salgadoon. Minä pidän pienen dekkaritauon, mutta palaan heti ensimmäisenä Kauniisiin kuolemiin, joka jatkaa Salgadon tapauksista, kunhan dekkarihimo iskee jälleen.

★★★★☆

Tove Alsterdal: Kadonneet

Tove Alsterdal; Kadonneet
Alkuteos: Kvinnorna på stranden
Kustantaja: Gummerus 2013
Suomentaja: Katriina Huttunen
Sivuja: 353

"Caroline Kenney otti nokareen kellanvihreästä sorbettipallosta. "Passionhedelmää", hän sanoi ja hymyili minulle, "heidän kaikkein parasta." Hän nuolaisi lusikkaa ja sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi ennen kuin jatkoi. 
"Jos olen lukenut läksyini oikein, niin statun on Alain Therylle pakkomielle. Hän ei halua olla työläispoika Pas-de-Calais'n hiilikasoista, mutta Ranskassa ei riitä, että on rahaa. Täällä on oltava oikeasta perheestä, täällä on käytävä oikeat koulut."
Caroline Kenney koputti kynneellään kirjan kantta. "Tämä heppu sen sijaan tuntee ihmisiä kaikista valta-asemista, hallituksesta, viranomaisista, korkeimmasta oikeudesta. Hänen sukunsa juontaa juurensa 1700-luvulta, hänen esivanhempansa olivat rojalisteja, jotka palvelivat Ludvig XVI:n hovissa. Hän on käynyt kaikki tärkeät koulut."
Sorbetin maku sekoittui suussani kun Caroline Kenney teki selkoa Ranskan tärkeistä kouluista. Poliittinen eliitti koostui Sciences-Pon, politiikantutkimuksen yliopiston, vanhoista opiskelutovereista. Muutama vuosi sitten hakumenettelyä muutettiin niin, että sinne pääsi lahjakkaita opiskelijoita myös huonomaineisimmista esikaupungeista. Yläluokka nosti äläkän, sillä miten nyt erotettaisiin ihmiset toisistaan?"

Alena Cornwall on huolissaan freelancetoimittaja miehestään Patrickista. Tämä lähti jo pitemmän aikaa sitten Eurooppaan tekemään reportaasia, mutta nyt miehestä ei ole kuulunut viikkoon mitään. Eihän se välttämättä vielä merkitse mitään, sillä Patric on aiemminkin uppoutunut tekemäänsä juttuun niin, että unohtaa kaiken ympäriltään, myös yhteydenpidon vaimoonsa. Mutta kun Ally saa työpaikalleen kirjeen, joka sisältää Patrickin kryptisiä muistiinpanoja ja hämäriä kuvia, nainen huolestuu toden teolla ja päättää lähteä Pariisiin miehensä perässä. Vain huomatakseen, ettei Patrickista ole jälkeäkään siellä, missä pitäisi.

Ally alkaa tonkia Patrickin lähttämiä muistiinpanoja ja saa pian huomata miehensä todella sotkeutuneen varsin karmaisevaan maailmaan, nykypäivän Euroopan orjakauppaan, missä ihminen ei ole minkään arvoinen. Selvitellessään miehensä olinpaikkaa, saa Ally huomata, etteivät viranomaiset ole kovinkaan yhteistyöhaluisia ja pian nainen on altistanut itsensäkin ja vatsassaan olevan lapsensa alttiiksi suurelle vaaralle, mentyään tökkimään tikulla muurahaispesää, siis koko orjakauppavyyhdin päämiestä. Oman lisänsä sotkuun tuovat Mary Kwara, laiton siirtolainen Afrikasta, jolla on tietoja siitä, missä Patrick ei ainakaan ole, ja ruotsalainen Terese Wallner, jonka passi varastetaan myytäväksi Espanjan Tarifan rannalla vietetyn kuuman yön päätteeksi. Eikä passivarkaus riitä, vaan Terese kompuroi aamuyön tunteina vesirajassa ruumiiseen, jolla on enemmän kuin vähän tekemistä Patrick Cornwallin orjakauppareportaasin kanssa.

---

Lukiessani selkääni pitkin kulki enemmän kuin yhdet puistatuksenväreet. Kuinka inhottavan elävästi Alsterdal kuvaileekaan näitä irstaita eurooppalaismiehiä, virkamiehiä ja tavallisia ihmisiä. Yäk että sellasia ihmisiä voikin olla, eikä vain kirjoissa. 

Lisäksi isot pisteet siitä, että Kadonneissa mysteerin ratkomisen, eli siis aviomiehen katoamisen, selvittelyn hoitaa kerrankin tavantallaaja, eikä harrastelija/ammattilaisetsivä. Onko näitä paljonkin, onko multa mennyt ihan kokonaan ohi? 

Mutta Kadonneet on mielettömän hieno kuvaus elämän rumuudesta ja sen epätasa-arvoisuudesta; kuinka murhasta (tai useammastakin) selviää kuin koira veräjästä, mikäli vain on tarpeeksi rahaa, oikea asema ja oikeat kontaktit. Miten nykymaailmassa voikin olla mahdollista tällainen? Eikä paha yleensä saa edes palkkaansa. Kadonneissa onkin yksi mies ja yksi nainen, jotka eivät kestä systeemin vikoja ja tätä epätasa-arvoa ja päättävät ottaa oikeuden omiin käsiinsä, toinen paljastamalla kaiken koko maailmalle, toinen kouriintuntuvammin ja henkilökohtaisemmalla asteella. 

Suurin kysymys, minkä Kadonneet minussa herätti, oli ehdottomasti "Miten tämä voi olla mahdollista?". Sillä vaikka tarina ei faktoihin tai tositapahtumiin perustukaan, niin se on vain kuvaus siitä, mitä ihan yhtä hyvin voisi olla tällä hetkellä käynnissä rakkaassa Euroopassamme. Ja varmaan onkin. 

Kadonneet oli lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, Liza Marklundia lainaten, huippuluokan kansainvälinen trilleri. Eli siis helmi. Joka rustaa kirjabingostani viimeisen kohdan "pokkari" ja näin bingosuorani on yllättävää kyllä koossa. 

★★★★☆

Amor Towles: Seuräelämän säännöt

Amor Towles; Seuraelämän säännöt
Alkuteos: Rules of Civility
Kustantaja: WSOY 2012
Suomentaja: Hanna Tarkka
Sivuja: 445

"Oli vuoden 1937 viimeinen ilta. 
Kun tiedossa ei ollut mitään parempaakaan, huonetoverini Eve oli raahannut minut Greenwich Villageen toiveikkaasti Hotspotiksi nimettyyn yökerhoon, joka sijaitsi metrin verran maan alla. 
Mikään paikassa ei viitannut siihen, että oli uudenvuodenaatto. Ei paperihattuja, ei serpentiinejä, ei pahvitrumpetteja. Klubin perällä, pienen tyhjän tanssilattian taustalla, soitti jazzkvartetti rakasti-mutta-jätti -standardeja ilman vokalistia. Saksofonisti, murheellisen näköinen jättiläinen, iholtaan musta kuin moottoriöljy, oli eksynyt pitkän ja yksinäisen soolonsa sokkeloihin. Kontrabasisti puolestaan, kermalla valkaistun kahvin värinen mulatti, jolla oli pienet hienostuneet viikset, varoi yhtään hoputtamasta häntä. Bum, bum, bum, mies jymisytti bassoaan puolta hitammin kuin sydän löi."

Niin Katey kun Evekin tahtovat pärjätä omillaan 1930 -luvun New Yorkissa. Vaikka Eve onkin rikkaasta perheestä, toisin kuin Kate, ei tämä suostu ottamaan vastaan isänsä lähettämiä rahoja. Siksipä neidit ottavatkin mielihyvin vastaan nuorten herrasmiesten tarjoamat kierrokset.

Uudenvuodenaattona kaksikko törmää klubilla nuoreen, varakkaaseen, Tinker Greyhin, joka on pukeutunut hyvin, eikä odota naisseuraa. Pian tytöt saavatkin herrasmiehestä seuraa ja kolmikosta tulee melko erottamaton. Tytöt näyttävät Tinkerille heidän NewYorkinsa, kun taas Tiker esittelee ripauksia omastaan. Mutta hauskanpito päättyy kolmikon joutuessa auto-onnettomuuteen, joka jättää Eveen näkyvät jäljet. Tinker tuntee velvollisuudekseen huolehtia Evestä, olihan mies sentään ratissa kolarihetkellä.

Sillä välin, kun Eve nauttii Tinkerin ylemmän luokan asunnosta ja Euroopan lomamatkoista, Katey taiteilee uuden uran ja miesongelmiensa välillä. Mitä salaisuuksia Tinkerin kosinta pian paljastaakaan...

---

Pidän tästä suomennetun version kannesta niiiin paljon enemmän, kuin alkuperäisestä. Tärkeä tieto, eikö? Mutta tämä kansi jotenkin johdattelee siihen oikeaan tunnelmaan, 30-luvun Manhattanin rappiolliseen loistoon, olihan tuolloin Yhdysvalloissa lama-aika. Mutta kuten kansikin, kirja kuvaa sitä omintakeista loistoa, joka voi kukkia myös laman keskellä. 

Seuraelämän säännöt oli kiehtonut minua jo vähän pitempään. Olin hypistellyt sitä ties kuinka monet kerrat kirjastoissa, muttei se ikinä tarttunut mukaan, koska sylissä oli jo se noin 10 muuta kirjaa. Kun löysin tämän, jälleen täysin epähuomiossa... köh, alesta ihan muutamalla hassulla eurolla, totesin, että nappaan sen tällä kertaa mukaan. Vihdoinkin saisin tämän luettua. Ja oi ja voi, onneksi, onneksi nappasin mukaan. 

Rakastin tämän kepeyttä ja tekstin herkullisuutta. Jo kirjan alkusivuilla tuli tunne, että tästä minä pidän. Ja paljon tosiaan pidinkin. Henkilökohtaisesti olisin lukenut vielä mieluummin 20-luvun Manhattanista, mutta siihen aikaan sijoittuessaan, ei tämä tarina olisi toiminut, sillä lama näytteli varsin tärkeää osaa.

Pikaisena kritiikkinä on sanottava, että olisin kovasti toivonut, ettei kaikkia kirjaan upotettuja lyriikoita olisi suomennettu. Usein suomentaminen pilaa niiden taian ja tunnelman, ainakin minun korvaani. Ymmärrän kuitenkin täysin, miksi ne on käännetty, itselleni ne vain toimisivat huomattavasti paremmin alkuperäiskielellään, esimerkkinä mainittakoon Billie Holidayn Autumn in NewYork. Ja siis mitä ihmettä, miten olenkaan taas nuokkunut historian tunneilla, kun tämä kirja oli ensimmäinen, josta luin toisen maailmansodan oikeastaan auttaneen Yhdysvallat takaisin jaloilleen? Minä kun luulin pysytelleeni hereillä, kun kyse oli maailman historiasta.... :D 

Jokatapauksessa, loppu oli ihana. Oli ihana lukea, kuinka kaikki kirjan hahmot saivat sellaisen tulevaisuuden, jollaisen itselleen olivat tarinan aikana pedanneet, tavalla tai toisella. Paitsi suloinen herra Wolcott. Muuten jokainen erillinen tarinan säie nivoutui kauniisti yhteen ja erikseen juuri ansaitunlaiseksi tulevaisuudeksi. Vaikkakin vähän ehkä ihmettelin Tinkerin valintaa. 

Seuraelämän säännöthän tosiaan sai innoituksensa George Washingtonin samannaimisestä pienestä teoksesta, jonka Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti keräsi kasaan nuorena. Ja kyseiset 110 sääntöä löytyvät kirjan lopusta, kivana pikkulisänä. Niitä lukiessani jouduin toteamaan, että suuri osa niistä pätee yhä tänäkin päivänä, mutta toiset taas olivat auttamattomasti vanhentuneita nyky-yhteiskuntaan. 

Nauttikaa te muutkin 30-luvun loppupuolen hurmaavasta Manhattanista! Minä pidin, kovasti. Tästä raksi jälleen kirjabingon kohtaan "historiallinen". 

★★★★☆

Vera Vala: Villa Sibyllan Kirous

Vera Vala; Villa Sibyllan Kirous
Kustantaja: Gummerus 2014
Sivuja: 423

"Tarjoilija pudisti päätään, mutta Arianna huomasi tämän vilkaisevan refleksinomaisesti tanssisalin takaosaa kohti, ennen kuin postui paikalta. Korkean tanssisalin perällä oli lasitettu parveke, jonka eteen oli sijoitettu tanssilattiaa valaisevia lamppuja. Valot häikäisivät, mutta hän erotti silti liikettä lasikaiteiden takana. Todennäköisesti salin yläosassa oli vip-pöytiä erityistä yksityisyyttä kaipaavalle eliitile. Kaikkien poliitikkojen tai liikemiesten ei ollut suositeltavaa näyttäytyä yökerhossa, varsinkaan, jos samassa pöydässä istui prostituoituja tai nuuskattiin kokaiinia. 

Angelo jäi istumaan, kun Arianna lähti kierrokselle. Hän kiersi tanssilattian ja alkoi kävellä kohti salin takaosaa. Vasta läheltä hän erotti portaat, joiden täytyi johtaa parvelle. Portaiden alapäässä seisoi bodausta harrastava turvamies. Sekä lihaksista että apinamiehen katseesta päätellen muskeleita ei ollut kasvatettu pelkällä pinaatilla. Arianna käveli lähemmäs, mutta bodarin ilme ei värähtänytkään, silmien pupillit olivat laajentuneet jättimäisiksi. 
- Ciao. Etsin Serenaa, hän on varmaan tuolla ylhäällä, Arianna sanoi ja väläytti flirttailevimman hymynsä. - Voin käydä itse hakemassa hänet,sinun ei tarvitse vaivautua, hän sanoi ja veti esiin kahdenkymmenen euron setelin. 
Turvamies pudisti päätään eikä siirtynyt senttiäkään. Arianna huokaisi. Hän työnsi turhautuneena setelin takaisin käsilaukkuunsa. Yleensä raha auttoi kompensoimaan häneltä puuttuvaa italialaisnaisten kykyä kiertää mies kuin mies pikkusormen ympäri pelkällä katseella."

Arianna palkataan tutkimaan asianajajaperheen huvilaan tehtyä murtoa. Villa Sibyllan emäntä, Katia Levrini, Ariannan kouluaikaisen ystävän sisko, on alkanut lisäksi saada vihaa tihkuvia uhkauskirjeitä ja Katia on varma, että joku tahtoo satuttaa häntä uhkaamalla tälle kaikkein rakkaimpia, lastaan Stefanoa ja miestään, Stefanon isää, Lorenzoa.

Kun Arianna lähtee jälittämään tehtyä ryöstöä ja Katialle kirjeita kirjoittavaa uhkailijaa, törmää nainen antiikin aikaiseen mithra-kuttiin ja siihen johtaneeseen auringonkehrä symboliin. Lisäksi nainen saa oppia, että Rooman mafia, banda della Magliana, on kokenut uudelleen syntymän. Villa Sibyllan asukkaat näyttävät sotkeutuneen varsin tiukasti niin vaaralliseen rikollisliigaan, kuin erittäin salaperäiseen ja pitkälle lonkeroillaan yltävään kulttiin, Legio Sacrorumiin.

Tutkimustensa edetessä Arianna joutuu myös kohtaamaan oman menneisyytensä ja sen kauhut. El Lobo tuntuu yhtäkkiä ilmestyvän tyhjästä, vaikka mieshän on kuollut.

---

Vala ja Arianna eivät pettäneet tälläkään kertaa. Voi kuinka taas nautin Ariannan seikkailuista ikuisessa kaupungissa. Vaikka tarinat olisivat keskinkertaisia, lukisin ne varmaan silti, koska Rooma. Mutta onnekseni tarinat eivät ole lähelläkään keskinkertaista, vaan ne ovat loistavia. Siksi olenkin haaveillut koko sarjan keräämisestä omaan kirjahyllyyn ja nyt minulla vihdoin on kaikki kolme osaa ostettuna itselleni, voin siis palata Ariannan mysteereihin milloin ikinä huvittaa. 

Mutta takaisin kirjaan. Pidän siitä, kuinka Vala avaa tarinaa pieni pala kerrallaan eri hahmojen näkökulmasta, se pistää pienen mielen väkisinkin arvailemaan, kuka murhaaja on. 

Taas kerran tosin lopputulos pääsi yllättämään täysin. En todellakaan osannut kuvitella, että murhaaja on juuri tämä henkilö. Koko tarinan ajan oli pieni tunne, että joku tässä mättää, mutten ikinä osannut kuvitellakaan, että näin pahasti. 

Lisäksi Vala kuvaa rikkinäistä mieltä valtavan todentuntuisesti, pystyin niin näkemään silmissäni nuo naiset, jotka murenivat kirje kirjeeltä, vähä vähältä, hitaasti, mutta varmasti. 

Itselleni parasta tässäkin kirjassa oli kuitenkin se ns. isompi, laajempi kuva ja kokonaisuus. Nimittäin Ariannan menneisyys ja ne unohdetut kolme vuotta. Jo kirjan puolivaihessa, kun sain järkyttyä kuinka syvälle el Lobo Ariannan elämään on onnistunut sukeltamaan, janosin lisää ja aina vain lisää tietoa siitä, mitä ihmettä niinä kolmena vuonna tapahtui ja mitä Ariannan ja el Lobon välillä oli ja kuinka he päätyivät siihen tilanteeseen. 

Villa Sibyllan viimeiset sivut vastaavat näihin kysymyksiin. Ainakin osittain. Jäin kyllä kaipaamaan niitä yksityiskohtia ja mitä ihmettä sen kolmen vuoden aikana todella tapahtui. Mutta pääasia tuli kuitenkin selväksi. Enkä osannut odottaa, miten tiheään verkkoon Arianna on itsensä onnistunut sotkemaan.

Voi Vera, ethän jätä Ariannan tarinaa tähän?! Minun on ihan pakko saada tietää, miten Ariannalle ja Bartolomeolle käy ja mitä Legio Sacrorum tekee seuraavaksi näiden suhteen, siis ihan pakko! Julmaa jättää kirja tämmöiseen cliff-hangeriin! Tarvitsen lisää. 

Mutta mainittakoon nyt vielä, että jälleen kerran rakastan kansikuvaa aivan mielettömästi. Johdattelee ehkä jopa vähän taianomaisesti Villa Sibyllan maailmaan, aivan kuten kahdessa aiemmassakin teoksessa. Oikeastaan olen rakastanut yhtä paljon vain Carlos Ruiz Zafónin kirjojen kansia, kuin mitä rakastan näitä.

Lukekaa ja nauttikaa, tämä on täydellinen kesäromaani.

Raksin tällä myös kirjabingostani kohdan "kotimainen kirja", jos vaikka onnistuisin sen bingon sittenkin saamaan vielä tämän kuun aikana... Tämähän olisi muuten sopinut ehkä parhaiten kohtaan "tänä vuonna julkaistu".

★★★★☆

Jopa sairaana...

Tämä oli se tunne. Taas. Pitääkin asua niin lähellä kirjakauppaa! Kävelin lääkäriltä kotiin tänään aiemmin, ja niin vaan eksyin sairaanakin sukeltamaan kirjakauppaan. Tänään pidin kuitenkin pääni, enkä ostanut kuin uuden muistikirjan. Olen tosin tyhjännyt tuon samaisen kirjakaupan alet jo muistaakseni kolmasti... Ehkä siis odotan kiltisti, että saan edes osan tuosta pinosta luettua, ennen kuin alan kantamaan kotiin taas lisää luettavaa. Mutta nyt saan ainakin kirjattua kaiken mahdollisen ylös aivan superihanaan muistikirjaan.

Kai te muutkin samaistutte? : D

Mutta nyt palaan jalkapallon (mitä mä siellä nyt muka enää kattelen, kun Neymar ei pelaa??) ja Villa Sibyllan kirouksen pariin. Nyt sairastellessa on ainakin aikaa lukea, jos jotain positiivista pitää tästä löytää. Nauttikaa te terveet tuosta ihanasta auringosta ja lämmöstä, minäkin, kunhan paranen, ennen kuin kesä juoksee minua taas karkuun.

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watson; Kun suljen silmäni
Alkuteos: Before I Go to Sleep
Kustantaja: Bazar 2012
Suomentaja: Laura Beck
Sivuja: 385

"Mutta sitten aloin kuvitella mitä tapahtuisi, jos törmäisin romaaniini jossakin kaapissa tai jonkun korkean hyllyn takaosassa. Mitä muuta kirja sanoisi minulle kuin Katso miten kauas olet pudonnut. Katso mihin pystyit ennen kuin jäisellä tiellä ajanut auto vei sen kaiken sinulta ja jätti sinut hyödytöntäkin hyödyttömämmäksi.
Se ei olisi iloinen hetki. Näin itseni tulemassa hysteeriseksi - paljon pahemmin kuin iltapäivällä, jolloin oli tajunnut asian asteittain - kirkumassa ja itkemässä. Vaikutus voisi olla musertava.
Ei ollut ihme, että Ben halusi salata sen minulta. Näen hänet nyt silmissäni, etsimässä käsiinsä kaikki kirjan kappaleet, polttamassa ne takakuistin metallisessa grillissä, miettimässä mitä minulle sanoisi. Millaiseksi kuvaisi menneisyyteni, jotta tilanteeni olisi siedettävä. Mitä uskottelisi minulle loppuelämäni ajan.
Mutta se on nyt ohitse. Minä tiedän totuuden. Oman totuuteni, jota ei ole kerrottu minulle vaan jonka olen itse muistanut. Ja nyt se on kirjoitettu muistiin, ikuistettu joka tapauksessa pysyvästi tähän päiväkirjaan vaikkakaan ei aivoihini. 
Tiedän että kirja jota nyt kirjoitan - toinen kirjani, ajattelen ylpeänä - voi olla vaarallinen siinä kuin tarpeellinenkin. Se ei ole fiktiota. Se paljastaa ehkä asioita, jotka olisi paras jättää pimentoon. Salaisuuksia, joiden ei ehkä pitäisi päästä päivänvaloon.
Mutta silti kynäni liukuu sivun poikki."


Christine on joutunut nuorena aikuisena onnettomuuteen, jonka seurauksena naisen muisti on pyyhkiytynyt lähes kokonaan. Nyt, noin 20 vuotta myöhemmin, Chistine herää aamu toisensa perään vieraan miehen vierestä, joka väittää olevansa tämän aviomies. Christine tuntee, aamusta riippuen, olevansa joko lapsi tai vasta nuori, kylpyhuoneen peilistä katsoo kuitenkin lähes 50-vuotias, elämää kokenut keski-ikäinen nainen.

Koska joka ilta kun Christine nukahtaa, tämän aivot pyyhkivät kuluneen päivän muistojäljet pois, alkaa nainen pitää, lääkärinsä ehdotuksesta, päiväkirjaa päivän tapahtumista. Kaikki ne hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset lääkärin kanssa ja satunnaiset muistojen välähdykset menneestä.


Joka aamu Christine kertaa kirjoittamaansa läpi, yhdistelläkseen palasia elämästään. Miksei hänellä ja Benillä ole lasta? Miksi Ben salailee asioita? Mihin Claire, Christinen paras ystävä, on kadonnut? Mikä tämä karmea onnettomuus on, joka pyyhki naisen menneisyyden?
Päiväkirja alkaa kasata Christinen menneisyyttä palapalalta, mutta jostain syystä totuus vaikuttaa pelottavalta.

---

Tästä rasti kirjabingoon, kohdalle "kannen perusteella valittu". Bongasin tämänkin vaihteeksi aleista ja kansi kiinnitti heti huomioni. Jotenkin se vain loi heti hieman arvoituksellisen tunnelman, enkä edes kovin pitkään pohtinut, nappaanko mukaan. Kansi vei minut heti mukanaan.


Mutta voi hyvää päivää taas millainen helmi näiden kansien välist oikein paljastui! Ahmin tämän ihan parissa päivässä (voi kun ei olisi töitä ja voisi vain lukea lukea ja lukea!). Jouduin jopa toteamaan, etten voi pitää tätä laukkukirjana ja lukea työmatkoilla bussissa, sillä jos työpaikkani pysäkki ei olisi linjan päätepysäkki, olisin varsin suvereenisti huristellut ohi ja myöhästynyt töistä lahjakkaasti, niin tämän lumoissa olin.


Teksti on ihanan sujuvaa ja vaikkei ehkä näennäisesti toimintaa ole alkusivuilla mitenkään ylettömästi, ei yksikään sivu ole tylsä. Ja vaikka aihe onkin melko rankka, en itse ainakaan pystyisi edes kuvitella eläväni elämää, jonka joudun aloittamaan ja rakentamaan joka ikinen aamu alusta, ei Watsonin tekstiä ole raskasta tai ahdistavaa lukea. Christine saa kaikki sympatiani, ehdottomasti, mutta se, kuinka nainen tahtoo rakentaa itselleen menneisyyden pienistä palasista, lähes tyhjästä repäisten, on niin koukuttavaa, että amnesian ahdistavuus jää juuri sopivasti taka-alalle.


Ja kuinka ihana olikaan lukea Christinen päiväkirjamerkintöjä! Ne on niin taidokkaasti kirjoitettu, ei tunnu, että lukisi päiväkirjaa. Mikä voisi toki tehdä hommasta epäuskottavaa, mutta koska päiväkirjaa kirjoitaa kirjailija, there's no second guessing. On vain jotenkin todella helppo kuvitella tuo keski-ikäinen nainen kirjoittamassa kuumeisesti ylös kaikkea, mutta koska on menneisyydessään ollut romaanikirjailija, saa tekstin laulamaan kauniilla kuvailulla ja osittaisella pikkutarkkuudella.


Juoni tiheni varsin sakeaksi mitä lähmmäs viimeisiä sivuja päästiin, enkä tohtinut laskea kirjaa käsistäni tehdäkeni edes lyhkäisintäkään muistiinpanoa, minun oli saatava tietää, miksi Ben käyttäytyy niin kummallisesti, mitä Benille on tapahtunut vuosien aikana. Mutta voi miksi sinä menit ja lopetit kirjan näin?! Olisin niiiiiin tahtonut tietää, mitä seuraavana aamuna tapahtui.


Ehdottomsti viiden tähden arvoinen helmi!

★★★★★