Hélene Grémillon: Uskottuni

Hélene Grémillon; Uskottuni
Alkuteos: Le Confident
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 268

"Ja minä jatkoin koneellisesti hiusteni harjaamista. Henkeäni ahdisti. Saksalaiset olivat tulleet. Heidät oli nähty. Tunsin Deringerin aamutakkini taskussa, se kolahti lantioon joka harjanvedolla. Äkkiä kuulin jotain ja käännähdin kauhuissani ympäri. Alto oli tullut ovesta ja hypännyt ammeen reunalle tassuttelemaan. En tiedä mikä minuun silloin meni, en osaa selittää sitä itselleni, en saanut silmiäni irti kissasta. Laskin varovasti harjan kädestäni, hapuilin pistoolin taskusta käteeni, tähtäsin ja painoin liipaisinta. 
"Häipykää täältä joka ikinen!"
Kun laukaus kajahti, luulin käsivarteni irtoavan. En tiedä huusinko. Alton ruumis kierähti ammeeseen ja vesi värjäytyi hetkessä veriseksi, suuhuni nousi kitkerä maku. En tehnyt mitään. Katsoin liikkumatta kissan kamppailua. Näin itseni ammeessa sinä päivänä kun olin kertonut kaiken Annielle. Alto hukkui kuin ihminen, ääntä päästämättä. Jollen olisi kertonut Annielle mitään, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta. Kun Alto lakkasi liikkumasta, sen märkä ruumis oli muuttunut tuntemattomaksi."

Camille on juuri menettänyt äitinsä ja postiluukusta kolahtelee surunvalitteluja toisensa perään.  Yksi kirjeistä ei kuitenkaan ole muiden kaltainen, vaan paljon paksumpi. Kun Camille avaa kirjeen, sen sisältä paljastuu tarinan alku. Lähettäjää ei kuitenkaan ole merkitty mihinkään kohtaan kirjeessä, mikä jää hieman vaivaamaan nuorta naista.

Samanlaisia kirjeitä alkaa tippua luukusta säännöllisesti viikon välein, aina tiistaisin ja jokaisessa tarina jatkuu. Tarina nuoresta tytöstä, pojasta ja epätoivoisesta naisesta, joka ei voi saada lapsia, maailmansodan aikaisessa Pariisissa. Tarina tuntuu Camillesta etäisesti ja oudosti omalta, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, hänen nimensä ei ole Louise, vaan Camille ja eikö tarinassa sanottukin, että lapsen nimi oli Louise. Camille siis päättelee, että koska hän on ammatiltaan kustannustoimittaja, on joku päättänyt herättää hänen mielenkiintonsa erikoisella tavalla koskien uutta romaania.

Mutta eihän se niin ole, ja vaikka Camille kuinka tahtoo itselleen muuta uskotella, kirjeiden välittämä tarina on totta ja sillä on muutamia varsin psykoottisia piirteitä.

---

Uskottuni on paljolti ylistetty teos. Jostain syystä se ei kuitenkaan vakuuttanut minua. Idea ja tarina ovat mielettömiä, mutta minusta jäi tuntumaan, että jotain puuttui. Teksti tuntui etenevän liian nopeasti, vaikka se ei edes edennyt mitenkään nopeasti. Eikä edellisessä lauseessa ole järkeä, mutta siltä se tuntui. En päässyt tarinaan mukaan, en sillä tavalla kuin olin odottanut lukemieni arvostelujen perusteella, eikä tarina saanut minusta otetta.

En tahtoisi puhua kirjasta pelkkää pahaa, ja siksi tahtoisinkin ylistää edellä jo mainittua ideaa ja selkeää ja sujuvaa kirjoitustyyliä. Minulle ei tämä kirjemuotoinen tarina vain oikein toiminut. Kirjassa on kuvattu erään naisen psykoosi jollain tavalla helposti, mutta silti se onnistui pöyristyttämään. Vaikka kokonaisuus ei olisi ollutkaan kovasti mieleeni, en voi kieltää sitä, että kyllä Grémillon osasi kuvata psykoottisen naisen juurikin psykottiseksi naiseksi. Kuin tämä tietäisi myöhemmin tehneensä väärin, mutta katumusta ei silti ollut millään tapaa havaittavissa. Muutamat kohdat saivat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin, kun ajattelikin, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa ja että toiset tosissaan kykenevät sellaiseen hulluuteen.

Mietin tämän luettuani tätä arvostelua. Minulla oli mielessä vaikka mitä sanottavaa, mutta nyt kun yritän saada sen kaiken tähän kirjoitettua, kaikki karkaa. En osaakaan muotoilla asioita niin, kuin kävellessäni bussipysäkille mielessäni maalailin. Olen pahoillani, etten päässyt tähän tarinaan mukaan, enkä voi liittyä sen monipäiseen ylistäjien joukkoon, vaikka olisin tahtonut. Ehkä aika ei ollut tälle kirjalle sopivin, mutta tämä tarina ei koskettanut minua, se ei päässyt ihoni alle, eikä vienyt minua mukanaan, kuten niin moni muu lukija on sanonut sen tehneen. Minä vain kahlasin sen läpi. Ainoat tunteet, joita se onnistui herättämään, olivat kohdat joissa naisen psykoottisuus kävi kaikista räikeimmin ilmi, kuten lainaamani kohta kissa Altosta.

★★☆☆☆