Alkuteos: Water for Elephants
Kustantaja: Bazar 2009
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 363
" 'Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaan kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat.' "
Jacob Jankowski on yhdeksänkymmenen, tai yhdeksänkymmenenkolmen, ja inhoaa raihnaisuuttaan ja oloaan vanhainkodissa, anteeksi, palvelutalossa, jossa ei saa edes pureskeltavaa ruokaa. Palvelutalon ikkunan taakse aletaan kuitenkin pystyttää sirkusta ja Jacobin mielen valtaa innostunut odotus; sunnuntaina vierailulle tulevat sukulaiset vievät vanhuksen varmasti katsomaan esitystä. Sirkustelttaa ikkunasta katsellessaan alkavat myös Jacobin muistot nuoruutensa 1930 luvulta vyöryä kirkkaina mieleen.
Nuori Jacob Jankowski opiskelee viimeisiään Cornellin yliopistossa, tullakseen eläinlääkäriksi ja ryhtyäkseen töihin isänsä vastaanotolla. Mutta aivan loppumetreillä Jacobin vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa ja nuoren miehen maailma rämähtää kerralla ylösalaisin. Vanhempien kuolema ajaa Jacobin lähelle romahdusta ja loppukokeet jäävät välistä, kun Jacob ryntää luokasta, eikä enää palaa.
Kuljettuaan aikansa päämäärättömästi Jacob päätyy sattumalta sirkusjunan kyytiin. Saatuaan pian pestin sirkuksen eläinlääkärinä, alkaa varsinainen seikkailu sirkuksen loisteliaassa maailmassa. Niinkin loisteliaassa, että palkat jäävät maksamatta ja hierarkia on tiukkaakin tiukempi. Onneton Jacob ystävystyy maneesimestarin ja tämän vaimon kanssa. Kolmikko työskentelee vsäymättä sirkuksen uuden vetonaulan parissa; Al-setä on ostanut norsun. Joka vaikuttaisi olevan tyhmä kuin saapas. Kunnes Jacob tajuaa, mistä on kyse ja maneesimestari voi alkaa harjoittaa julmuuksiensa sijaan elefantilla uutta päänumeroa.
Jacob onnistuu rakastumaan sirkuksen päätähteen ja maneesimestarin nuoreen vaimoon. Vika tikki, sillä maneesimestarin pääkopassa on jotain vinksallaan ja pahasti, yhtenä hetkenä mitä miellyttävin ja hurmaavin herrasmies, toisena päästään vialla oleva sonni. Ja pian maneesimestari alkaakin epäillä, että hänen vaimonsa ja eläinlääkärin välille on syttynyt jotain, jotain minkä vuoksi maneesimestari on valmis tappamaan. Ja mikäli maneesimestarin ja päätähden avioliittoa ei saada korjata, on tirehtööri, Al-setä valmis uhraamaan useammankin kuin yhden ihmisen.
Ja nykypäivässä vanha Jacob tahtoo päästä takaisin sirkukseen, sukulaisten kanssa taikka ilman.
---
Olin jostain syystä vähän arastellut tarttua Vettä Elefanteille -teokseen jo pitemmän aikaa. Ehkäpä syynä oli elokuvan saamat arviot. Mutta pitäisihän minun tietää, että kirjaa ei pitäisi ikinä arvostella sen elokuvan perusteella. Elokuvaakaan kun en ole nähnyt.
Mutta kun kaivelin kirjastossa uutta lukemista ja jälleen tämä teos osui käteeni, en sitä enää raaskinut takaisin hyllyyn laittaa. Ja onneksi!
Vettä elefanteille on aivan mahtava. Gruenilla on hurmaava kirjoitustyyli, sekoitus sitä edellisessä kirjassa kaipaamaani pehmeyttä ja juuri sopivasti karkeutta; mitään kun ei oltu siloiteltu, muttei mitään oltu raapustettu vain sutaistenkaan.
Jostain syystä olin olettanut, että sirkusmaailman meno ei aikanaan ollut yhtään niin raakaa, millaisena Gruen sen esitteli ja samalla romahdutti mielikuvani entisaikojen sirkusten loistosta. Eläinten kohtelu aiheutti kylmiä väreitä ja puistatuksia; kuinka eläviä olentoja onkaan voitu kohdella niin huonosti, vaikka samalla eläimiä arvostettiin enemmän kuin ihmisiä, jotka eivät olleet esiintyjiä. Niin kauan kuin jostain oli sirkukselle hyötyä, siitä huolehdittiin, esiintyjistä ja eläimistä eritoten, hanttimiehet olivat aina korvattavissa.
Vettä elefanteille oli loppujen lopuksi aika sanattomaksi vetävä teos, joka päästi ihmisen sukeltamaan niin vanhan miehen nuoruuteen, kuin vanhuuden päiviin. En ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan vanhenemiselle, onhan tässä vielä koko pitkä ikä edessä kaksikymppisenä. Mutta Gruenin kuvaus iäkkäästä Jacobista sai minutkin pohtimaan, miten sitä itselle käy, sitten kymmenien vuosien kuluttua.
★★★★☆
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti