Alkuteos: Niente di vero tranne gli occhi
Kustantaja: Bazar 2010
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivuja: 479
"Pimeässä ja odotuksessa on sama sävy.
Maureen painautui pimeään kuin upottavaan nojatuoliin. Hän oli kokenut pimeää oman osansa ja ylikin, niin paljon, että ymmärsi pelätä sitä. Hän oli oppinut liiankin hyvin ja omalla kustannuksellaan, ettei näköaisti aina ole niinkään fyysinen kuin henkinen ominaisuus. Kadulla kulkevan auton lyhdyt piirsivät äkkiä seinälle valoneliön, joka liukui pitkin seinää vikkelästi, vaivihkaisen uteliaana kuin jotakin kuvitteellista pistettä etsien. Huoneen vankilan jälkeen valo tavoitti ikkunan tarjoaman tien vapauteen ja palasi ulos, kiitäen valon heittäneen, ohikiitävän auton lyhdyn perään. Verhojen esiripun, ikkunalasien, seinien tuolla puolen, tuhansien valojen ja neonputkien kellertävässä hämärässä aukesi tuo käsittämätön hulluus jota New Yorkiksi kutsutaan, kaupunki jota kaikki sanovat inhoavansa, mutta jota he yhtä kaikki kulkevat itsepäisesti ristiin rastiin, ainoana ääneenlausumattomana päämääränään tajuta, kuinka vähän vastarakkautta he siltä saavat."
New Yorkissa liikkuu sarjamurhaaja, jonka uhreja yhdistää vain yksi tekijä; he ovat varakkaitten perheitten hyväosaisia aikuisia lapsia. Ensimmäinen uhri on itse pormestarin poika ja tästä syystä pormestari Marsalis vaatii jo poliisivoimista itsensä irtisanoutuneen veljensä osallistuvan tutkimuksiin. Vastahakoisesti Jordan Marsalis suostuu auttamaan sarjamurhaajan etsinnöissä, vaikka oli juuri aikonut vihdoin karistaa New Yorkin katupölyn lahkeistaan.
Alku aina hankala, eikä poliisi tunnu löytävän johtolankoja mistään.
Samaan aikaan Roomassa, Italian poliisin komisario Maureen Martini joutuu järkyttävän kosoiskun uhriksi, jonka lopputuloksena nainen menettää näkönsä.
Onneksi New Yorkissa on kuitenkin lääkäri, joka uskoo pystyvänsä palauttamaan naisen näkökyvyn siirtämällä tämän silmiin uudet verkkokalvot. Eikä aikaakaan, kun komisario Martinin varakas isä lennättää tyttärensä äitinsä, kuuluisan lakinaisen, luo New Yorkiin leikkaukseen.
Leikkaus onnistuu yil odotusten, mutta jotain tuntuu menneen vikaan. Maureen kun saa toisinaan kohtauksia, jotka eivät ole hänen elämästään. Ja pian Maureen tajuaa, että nuo järkyttävät näyt jotka ovat palaneet hänen uusille verkkokalvoilleen ovat yhteydessä kaupungissa riehuvaan sarjamurhaajaan.
Ilman Maureenin kohtauksia, ei poliisi olisi päässyt tutkimuksissaan eteenpäin, vaikka aluksi Maureen epäröikin kertoa kohtauksistaan. Kuka häntä nyt uskoisi? Pitäisivät häntä vain hulluna. Mutta Jordan Marsalis päättää uskoa naista, minkä ansiosta juttu alkaa hiljalleen avautua.
Samalla kun Jordan selvittää veljenpoikansa murhaa, kamppailee tämä omien tunteittensa kanssa. Lysa on mielettömän kaunis ja Jordan tuntee vetoa naista kohtaan, joka on kuin kohtalon oikusta päättänyt vuokrata Jordanin asunnon, josta tämän piti lähteä juuri, kun uutiset veljenpojan murhasta saavuttivat hänet. Mutta Lysalla onkin oma lusikkansa tässä keitoksessa.
---
Kaipasin jotain... värisyttävämpää rikoskirjallisuuden tuotosta, kun lähdin kirjastossa käymään. Guido Brunettit ovat viihdyttäviä, mutta tahdoin, että lukiessa vaara olisi selvästi kouriintuntuvampaa ja tempaisisi lukijansa kokonaan mukaansa. Siksipä viimeinen katse houkutteli kovasti, luettuani takakansitekstin, missä mainittiin sarjamurhaaja. Eihän se voisi olla muuta, kuin juuri sopivan värisyttävää, kamalaa ja kylmää, eikö?
Falettin kuvailu on koko kirjan läpi vahvaa ja monipuolista. Käytetty kielikin on rikasta, mutta yllättävän karkeaa. Sopien siis käytettäväksi niissä varsin groteskeissa alastonkohtauksissa, joita kirjassa on useampikin. Faletti on sen verran taitava hommassaan, että välillä teki tosissaan mieli kääntää pää pois, niin groteskeja osa kohtauksista oli.
Kirjan alkuosa tempaisi minut saman tien mukaansa, mutta keskivaiheille päästyäni alkoivat fiilikseni muuttua hieman ristiriitaisiksi, onko tämä nyt hyvä vai huono. Keskiosa kirjasta oli minulle rankkaa läpikahlausta ja varsin hidasta sellaista. Missään välissä ei kuitenkaan tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken ja uusinkin lainani tästä syystä, että tahdoin lukea kirjan loppuun. Onneksi en jättänytkään, sillä loppua kohden kirja taas imaisi minut tyystin mukaansa.
Kritiikkinä mainittakoon nyt se, että ainakin minulle, joka luin tätä yleensä vain raskaitten päivien päätteeksi illalla sängyssä ennen nukkumaanmenoa, kävivät loppupuolella lauserakenteet vähän turhan hakaliksi väsyneelle lukijalle. Löysin itseni vähän väliä tavailemasta lausetta ja pohtimassa sen intonaatioita ja pilkkuja, joita ei siellä ollut. Olenkin aina tykännyt enemmän englannin kielen pilkkusäännöistä, (pilkku tehokeinona) kuin suomen kielen (minkä pilkkusääntöjä en vieläkään kunnolla hallitse, vaan kuten äidinkien opettajani aikoinaan sanoi, käytän pilkkua kuin englannin kielessä).
Pienen pettymyksenkin koin juonenkäänteitten kohdalta, koskien juurikin tätä pahamaineista sarjamurhaajaa. Kirja ei ollutkaan sitä mitä odotin. Mutta tarkemmin en sano, sillä joutuisin varoittamaan juonipajastuksista ja kehoittamaan hyppimään yli, jos ette tahdo tietä niitä.
Kaikkiaan kirja oli hyvä. Ei loistava, mutta ei huonokaan. Hyvä, kuvaa täydellisesti sitä, mitä Viimeinen Katse minulle oli. Ajoittain hidasta ja ajoittain niin mukaansa tempaavaa. Vaikka kansitaide ei kyllä tällä kertaa ihan minun makuuni ollutkaan. Yleensä kun tuppaan kansia kehumaan, niin mainittakoon nyt kerrankin, että tämä ei houkutellut kannellaan, vaan takakansitekstillään.
★★★☆☆
ihania! :)
VastaaPoista