Alkuteos: The Marriage Plot
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Arto Schroderus
Sivuja: 599
" "Koska se on sukupuolitettu. Se on. Jo. Tiedätkö, mikä mikva on?" Hän kääntyi katsomaan Larrya. "Tietääkö tuo, mikä mikve on?"
"Tiedän mikä mikve on", Mitchell sanoi.
"Okei, eli äitini mene kerran kuussa mikveen kuukautistensa jälkeen. Puhdistautumaan. Puhdistautumaan mistä? Siitä että hänellä on mahti synnyttää? Luoda uutta elämää? He kääntävät naisen suurimman mahdin joksikin hävettäväksi."
"Olen samaa mieltä, se on järjetöntä."
"Mutta kun kyse ei ole mikvesta. Institutionalisoitu länsimainen uskonto ei ole mitään muuta kuin sitä, että naiset saavat kuulla olevansa alempiarvoisia, epäpuhtaita ja käskynalaisia miehelle. Ja jos uskot vähääkään noihin juttuihin niin minä en kyllä oikeasti tiedä mitä sanoisin."
"Ei kai sinulla vain nyt ole kuukautiset?" Mitchell sanoi. Clairen ilmaisuvoimaiset kasvot valahtivat ilmeettömiksi. "Minä en voi uskoa, että sinä tosiaan sanoit noin," hän sanoi.
"Kunhan vitsailin", Mitchell sanoi. Hänen kasvojaan kuumotti äkkiä.
"Olipa totaalisen seksistisesti sanottu."
"Se oli vitsi", hän toisti ääni kireänä.
"Mitchelliin on totuttava", Larry sanoi. "Kyllä hänestä oppii pitämään."
Madeleine tekee yliopistossa päättötyötä 1800-luvun avioliittojuonesta. Hän on päättänyt pysyä visusti selibaatissa, sillä miehet ovat liian monimutkaisia. Mutta sitten tulee Mitchell Grammaticus ja Leonard Bankhead, jotka tunkevat lusikkansa soppaa hämmentämään. Mitchell on toivottoman rakastunut Madeleineen, jonka tämä tahtoo viedä alttarille. Madeleine on kuitenkin mennyt rakastumaan Leonard Bankheadiin, jonka fiksu olemus ei edes vihjaa nuoren miehen monimutkaisesta ajatuksenkulusta.
Mitchellin lähtiessä kiertämään valmistumisen jälkeen maailmaa, päätyäkseen Intiaan, Madeleine on jo päässyt tutustumaan siihen Leonardiin, jonka tämä on pitänyt visusti piilossa, nimittäin maanis-depressiiviseen Leonardiin. Madeleine joutuu varsinaiseen tunteiden ja tapahtumien vuoristorataan pyrkiessään helpottamaan Leonardin elämää, Mitchellin pohtiessa teologisia kysymyksiä työskennellessään Äiti Teresan hoivakodissa Kalkutassa.
---
Olen joskus lukioaikoinani lukenut Eugenidesin Virgin Suicidesin, mutta tuolloin se ei kyllä sytyttänyt minua. Tiedän, että monet ovat kyseisestä teoksesta pitäneet valtavasti, mutta minulle se ei jostain syystä uponnut. Päätin kuitenkin antaa Naimapuuhille mahdollisuuden bongatessani tämän Suomalaisen Kirjakaupan alepöydältä hintaan 4,95. Kansikuva oli minulle lähes luotaantyöntävä ja pohdinkin pitemmän kaavan kautta ostanko vaiko enkö, laskin kirjan varmaan neljään kertaa takaisin pöydälle, mutta sorruin lopulta sittenkin.
Kirjan takakansi lupaili herkullisen mehukasta kolmiodraamaa (no melkein neliödraamaa!), juuri sellaista vähän hömpähtävää, mutta kuitenkin höystettynä 1800-luvun suurten naiskirjailijoiden romaanien hengellä.
No enpäs saanut sitä mitä odotin. :D
Varsinaisesta kolmioneliödraamasta ollut tietoakaan, vaan Eugenides syventyi kertomaan kolmen nuoren elämästä, tunteista ja aikuistumisesta, lähes yksitellen. En osannut odottaa, että tarinan keskiössä olisi myös maanis-depressiivisyys. Kyseinen sairaus on minulle varsin tuttu ja ehkäpä voisi sanoa läheinen ja olikin mielenkiintoista lukea, miten joku ulkopuolinen (en kylläkään tiedä, onko Eugenidesin lähipiirissä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia) kuvailee ja kokee kyseisen "häiriön". Ja taitavaahan se kuvailu oli, eikä sillä onnekseni mässäilty turhia.
Jos ns. teknisistä asioista saa mainita, niin tässä muutama...
tarina ei etene kronologisessa järjestyksessä, mikä aiheutti hieman hämminkiä väsyneenä lukiessani. Väsyneenä lukiessa aiheutti hämminkiä kyllä kaikki seikkaperäiset, hienot niin biologiset kuin teologisetkin termit, joita tavailin usein silmät ristissä yölampun valossa sängyn pohjalla. Voimme siis päätellä, että toiset kohdat olivat minulle varsin hidaslukuisia, itse kun en voi sanoa olevani mitenkään ylen kiinnostunut hiivoista, tai teologiasta. Teologiasta toki enemmän kuin hiivoista.
Välillä tuntui, että Eugenides laverteli ehkä hiiiieman liikaa, ei paljon, mutta hieman.
Pidin paljonkin kirjan teologisesta pohdinnasta ja myönnän suoraan, että maailman, varsinkin itämaiset, uskonnot kiehtovat minua, kun taas kristinusko tuntuu pakkopullalta. Eugenides kuitenkin onnistui pohtiman kristinuskoakin riittävän mielenkiintoisin sanankääntein, etten pamauttanut kirjaa suoraan kiinni, vaan jatkoin vaikka kuinka väsytti.
Taisin olla väärässä mielentilassa tätä lukiessani, tai sitten olen liian rahvas ymmärtämään näin hienoa kirjallisuutta, sillä Naimapuuhiakaan ei onnistunut minua loppujenlopuksi sytyttämään. Viimeisen sivun luettuani oloni oli varsin hämmentynyt. En osannut jäsennellä heränneitä ajatuksia mitenkään päin ja jotenkin tuntui, että lukemani tarina oli liian sekava tämän maallikon aivoille.
Ehkä myös menetin täysin tuon Austeneiden avioliittojuonten aspektin, sillä häpeäkseni myönnän, etten ole 1800-luvun kirjallisuuden ylin ystävä.
Syyttäkää minua rauhassa sivistymättömäksi ja moukaksi, mutta miksi kuluttaa aikaansa lukemalla jotain, josta ei nauti, kun voisi lukea jotain, mikä tempaa mukaansa, eikä päästä otteestaan vielä kansien sulkemisen jälkeenkään?
Täten totean, että vaikka kuinka hieno kirjailija herra Eugenides onkin, niin hänen teoksensa eivät minuun oikein uppoa. Kiitän ja kuittaan.
★★☆☆☆
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti