Alkuteos: The March Violets
Kustantaja: Atena 2012
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen
Sivuja:280
" 'Niin. Ja vielä enemmän Himmler paheksuu sitä, että joku panee kylmäksi hänen alaisensa, joka tutkii korruptiota. Niinpä Kripon päällikko nimitti pari päivää sitten erikoisryhmän tutkimaan tapausta. Aika vakuuttava porukka: Gohrmann, Schild, Jost ja Dietz. Jos alat pelehtiä heidän kanssaan, olet mennyttä kuin synagogan ikkuna.'
'Onko heillä johtolankoja?'
'Olen kuullut vain, että he etsivät jotain naista. Ilmeisesti Pfarrilla on voinut olla rakastajatar. Nimeä en ikävä kyllä tiedä. Kaiken lisäksi nainen on kadonnut.'
'Tiedätkö mitä', minä sanoin. 'Katoaminen on nykyään oikea muotivillitys. Kaikki harrastavat sitä.'
'Kuulemma. Toivottavasti sinä et ole muodin perään.'
'Minäkö? Olen tässä kaupungissa varmaan ainoa, jolla ei ole univormua. Väittäisin siis, että olen erittäin epämuodikas.' "
Eletään 1930 lukua, ja pyöritään Natsi-saksan pääkaupungissa Berliinissä. Bernie Gunther on entinen poliisi, nykyiseltä ammatiltaan yksityisetsivä. Pääosin Gunther keskittyy etsimään, ja löytämään, kadonneita ihmisiä ja siinä jos missä riittää työnsarkaa, 1936 Kolmannessa valtakunnassa kun monet haihtuvat kuin tuhkana tuuleen.
Gunther saa pian entisen sihteerinsä häitten jälkeen toimeksiannon eräältä maan vaikutusvaltaisimmista ja rikkaimmista ihmisistä, jonka tytär on miehineen murhattu ja ryöstetty, mittaamattoman arvokkaat timanttikäädyt halutaan takaisin. Jäljittäessään käätyjä Gunther saa muitakin toimeksiantoja, joiden johtolangat tuntuvat kietoutuvan tiukasti toistensa ympärille, mutta missään ei silti tunnu olevan järkeä. Kaksikin uutta sihteeriä dipataan liemessä, mutta vain toinen pystyy selviämään kyseenalaisimmistakin tapahtumaketjuista. Timanttikäätyjen ja henkilöiden metsästys kuljettaa Guntheria niin Berliinin olympialaisiin, kuin natsi johtajien palatseihinkin. Kun timanttien tapaus on juuri ratkennut, vaatii Gestapo omaa osaansa Guntherin työpanoksesta. Päähenkilömme tie johtaa lopulta yhdelle tunnetuimmista natsi-saksan keskitysleireistä; Dachauhun.
---
Valitsin kirjan kirjaston hyllystä puhtaasti nimen perusteella. Rakastan Berliiniä ja toivonkin usein, että löytäisin useampia mielenkiintoisia teoksia, joiden näyttämönä toimisi rakas Berliini. Kansikuvaki oli omiaan lisäämään kiinnostustani, eikä takakansi tekstikään ollut yhtään hullumpi, joten tässä sitä nyt ollaan.
Oli ihana lukea paikoista, joissa on itsekin kävellyt ja mieleen nousi väkisinkin muistikuvia Berliinistä sellaisena, kuin olen sen itse kokenut. Kerr ei kirjassa harrasta kuvailua juuri nimeksikään, joten omat mielikuvani sotkivat himan kokemusta, sillä kaikki tuntui olevan hieman sinnepäin, jos tiedätte mitä tarkoitan. Välillä tuntui, että kaikki sama olisi voinut tapahtua nykyberliinin kaduilla, kunnes kuvaan ilmestyivät univormupukuiset SS-miehet ja Gestapo.
Mikäli tarina olisi sijoittunut jonnekin muualle, olisin saattanut laskea sen kädestäni ja jättää kesken. En siis kovinkaan pitänyt Kerrin kirjoitustyylistä, jos rehellisiä ollaan. Kerrillä on selkeästi oma ääni, mutta omaan makuuni se on liian kova ja karkea. On todellakin tehty selväksi, että päähenkilö on mies, miehinen mies. Henkilökohtaisesti kun pidän hieman pehmeämmästä ja sensuellimmasta tyylistä kirjoituksessa. Ja sitä kuvailua jäin todellakin kaipaamaan; karkeahkot kuvaukset muutaman naishahmon vartaloista kun eivät ihan kylliksi ruokkineet mielikuvitustani. Mutta koska kirja ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä, päätin antaa sille mahdollisuuden; voisin ainakin nauttia omista muistikuvistani.
Pelkäsin kuitenkin, etten saisi tästä kirjasta pahemmin irti hyvää sanottavaa, tai edes kummoisia ajatuksia. Kunnes päästiin tarinan loppupäähän, jonka ansiosta teoksen pistemäärä nousee roimasti.
Yllättävin käänne koko kirjassa oli tosiaan yksityisetsivämme lähettäminen Dachaun keskitysleirille. Tämä yksinään riitti kääntämään itseltäni puuttuneen tunteen synkäksi ja jopa ahdistavaksi. Kerr ei loppujen lopuksi kuvannut kovinkaan paljon keskitysleirien kauheuksia, mutta herätti omat muistikuvani jälleen eläväisesti eloon.
Olen vieraillut Weimarin kaupungin liepeillä sijaitsevassa Buchenwaldin keskitysleirissä useampi vuosi takaperin. Myös Buchenwald mainitaan tässä teoksessa, mutta ohimennen. Liekit Berliinissä vei minut väkisinkin muistelemaan käyntiäni museossa, joka Buchenwaldin keskitysleiri tänäpäivänä on. Muistan siellä esillä olleet kuvat ja esineet, muistan krematorion ja laajan kentän, jossa yläleirin parakit ennen sijaitsivat. Muistan myös sen kylmän ja ahdistavan tunteen, kun luin seinään kiinnitetystä muistolaatasta, kuinka (yritin tässä selvittää miehen nimeä ja varsinaista "titteliä", mutta en löytänyt, kyseessä on kuitenkin henkilö, joka on ollut joko johtoasemassa, tai esikuvana jollekin vastarintaliikkeelle tms. Pitääkin etsiä jostain ne mukaani nappaamat esitteet, josko muisti virkistyisi, vähän meinaa hävettä nyt.) mies on ammuttu juuri sillä astinkivellä, jolla itse seisoin.
Kaikki tuo tulvi väkisinkin mieleeni. Vaikka Buchenwald ei ollutkaan niinsanottu tuhoamisleiri, toisin kuin esimerkiksi Dachau, kuoli siellä ihmisä arviolta 56545. Buchenwaldin keskitysleiri ja Buchenwald Memorial aivan leirin kupeessa olivat yhdellä sanalla sanottuna kamala kokemus, mutta olen todella kiitollinen, että silloiset isäntäni (ystävän luona kun olin vierailemassa tuolloin) veivät minut tutustumaan kyseiseen museoon. Ja vaikka kokemus kuinka kamala olikin, niin tahdon edelleen päästä vierailemaan toisellakin keskitysleirillä, ehkäpä Dachaussa tai sitten kenties kuuluisimmmassa Auschwitzissa.
Liekit Berliinissä -teokseen palatakseni vielä tosiaan täytyy sanoa, että vaikka alku ja keskiosa olivatkin vähän heppoisia omien mieltymysteni mukaan, nosti keskitysleirille päätyminen pisteitä hurjasti. Jollain tapaa olen siis kuitenkin tyytyväinen, ettei Kerr harrastanut ylimääräistä kuvailua, sillä en tiedä, kuinka hyvin olisin pystynyt nukkumaan, mikäli olisin päätynyt sukeltamaan vielä syvemmälle tuohon järkyttävään maailmaan, jonka olemassaolosta ei ole kulunut kuitenkaan niin kauhean kauan.
Jäin vähän vielä kaipailemaan lisä selvitystä kuitenkin Guntherin toisen sihteerin kohtalosta ja jollain tapaa kirjan päätös tuntui tapahtuvan kuin sumussa. Jokin lopetuksessa jäi vaivaamaan, sillä mielikuva jäi hyvin utuiseksi; mitä tässä nyt sitten todella tapahtuikaan.
Liekit Berliinissä on kolmiosaisen Berlin Noir -sarjan avausteos. Ja vaikka tästä osasta en ehkä kokonaisuudessaan niin hirveästi perustanutkaan, jollain tapaa toinen osa Kalpea rikollinen hieman houkuttelisi. Ehkä se on se rakkaus tätä kaupunkia kohtaan, joka palaa niin suurella roihulla, ettei haittaa, vaikka kirjoitustyyli aiheuttaisi kovastikin nenännyrpistelyä?
★★★☆☆
