Vera Vala: Kosto Ikuisessa Kaupungissa

Vera Vala; Kosto Ikuisessa Kaupungissa
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 350

"Askeleet kosteassa asfaltissa. Lits, lits. Muistan, miltä kuulosti, kun  Claran hamsterinpoikaset paiskautuivat katuun. Kuului litsahdus, lähes huomaamaton ääni. Pennut olivat karvattomia, vaaleita, vielä sokeita. Emo ei näyttänyt välittävän, vaikka poikaset katosivat häkistä. Äidit eivät useinkaan välitä. 
Äiti uskoi, kun kerroin poikasten karanneen ja kadonneen tietymättömiin. Tai ehkä hän halusi uskoa. Näyttelin niin vakuuttavasti, että melkein uskoin siihen itsekin. Surimme yhdessä poikasten katoamista. Pidimme hautajaiset, minä olin pappi ja hatausurakoitsija, äiti piti puheen, jonka minä olin sanellut. Tiesin kyllä, miten hautajaisten kuuluu edetä. 
Joskus yöllä kuulen niiden putoavan asfalttiin. Lits, lits. Myös hamstereiden emo katosi. Muistan yhä värisevät ruumiin kädessäni, pehmeän turkin alta hehkuneen lämmön. Se jäykistyi nopeasti. Outoa, kuinka jäykältä ruumis tuntui, vaikka turkki oli yhä pehmeä. Vikinää en muista, jos emo sitä edes päästi, pennut eivät ainakaan. Ne putosivat hiljaisina, lits, lits, samalla tavoin kuin askeleet iskevät asfalttiin sateisena yönä."

Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa toimeksiannon parlamentaarikolta. Tämä epäilee sisarpuolensa olevan vaarassa. Arianna alkaakin rauhassa selvittelemään, mitä parlamentaarikko Lucarellin sisaren elämässä on meneillään. Mutta ennen minkäänmoista varsinaista edistystä tutkimusten saralla, löytyy Laura Lucarelli, parlamentaarikon sisko, kuolleena.

Arianna tuntee kovaa syyllisyyttä kohteensa kuoleman vuoksi ja vaikka parlamentaarikko käskeekin yksityisetsivää vetäytymään jutusta, ei Arianna pysty niin tekemään ja alkaa omatoimisesti ratkomaan kummallista vyyhteä.

Tutkimukset vievät Ariannaa ympäri Roomaa ja yliopiston assyriologian osastoa, kuin terroristiepäiltyjen majoituksiakin. Selviää, että parlamentaarikon tytär on jollain tapaa tekemisissä terroristiksi epäillyn miehen kanssa. Samainen mies näyttäisi vielä lisäksi olevan täydellinen epäilty Laura Lucarellin murhaan. Tällä kummallisella, linkkaavalla miehellä on olemus, joka puistattaisi lähes ketä tahansa, on kaiken lisäksi vielä suurempikin suunnitelma, josta Arianna pääsee perille viime tipassa.

Murhatutkimuksen lomassa Arianna ehtii myös lämmitellä välejään erään Bartolomeon kanssa, vihdoinkin ja selvitellä omaa mystistä menneisyyttään. Mitä kaikkea nuori Arianna onkaan tehnyt joko omasta tahdostaan tai el Lobon painostuksesta.

---

Kirjastossa jonotuslista oli pitkä, mutta vihdoin sain kuin sainkin uusimman Arianna de Bellis tutkii -sarjan osan käsiini. Jo sitä olin odotellutkin! Ja kyllä, aion aivan varmasti hankkia tämän sarjan omaankin kirjahyllyyn, kunhan aika on sille hieman sopivampi.

Mutta kuten edellinenkin osa, oli kosto ikuisessa kaupungissa ennen kaikkea viihdyttävä ja nautinnollinen lukukokemus. Juuri sopivassa suhteessa ihmissuhdedraamaa kuin vaaratilanteita. Ja Valan teksti vain soljuu silmien edessä vaivattomasti eteenpäin.

Lisäksi rakastan kaikkia ihania historiallisia faktoja ja kuvauksia Roomasta. Matkakuume vain nousee, ja nälkä kasvaa ihanista italialaisista ruoista lukiessa.

Mutta tässä kirjassa oli myös ehdottomasti toinen puoli, karkeampi ja ehkä värisyttävämpi kuin edellisessä de Bellis -tutkii sarjan osassa. Yllä lainaamani tekstinpätkä oli yksi vaikeimmista kohdista koko kirjassa. Sain vain vaivoin kahlattua sen läpi ja kyseinen pätkä aiheutti huomattavan pitkän pahoinvoinnin, niin henkisen kuin fyysisenkin, aallon. Puistattavaa. Täydet pisteet siis Valalle taidosta kuvata ihmistä, jonka sydämessä ei ole lämpöä, joka on kaikkea muuta kuin inhimillinen. Enkä todellakaan olisi osannut odottaa sitä, kuka tämä sairas ihminen todellisuudessa oli.

Kosto ikuisessa kaupungissa raotti jo hieman verhoa Ariannan salaperäiseen menneisyyteen ja antoi pieniä tiedon rippeitä siitä, kuka tämä el Lobo oikeastaan on. Enkä jaksaisi odottaa niin millään näitä tietoja. Tahdon tietää! Vala teki sen siis taas. Jätti minut kaipaamaan lisää nythetisamantien.
Minun vain on saatava tietää, mitä Ariannan menneisyydessä on tapahtunut ja mikä on el Lobon rooli.

Ja mainittakoon jälleen kerran mielettömän kaunis kansi! Tämä on näitä teoksia, jotka nappaa hyllystä jo pelkän kannen perusteella, lähes välittämättä takakansitekstistä tai kirjan nimestä.

Seuraavaa osaa siis odottaessa.
Pahoittelut muuten kuvasta, jostain syystä Gummeruksen nettisivut eivät minulla ole ikuisuuteen toimineet, joten jouduin googlen kuvahaun avulla ryöstämään kuvan.

★★★★☆

Lokakuu

Muutama viikko tuossa Mehranin teosta lukiessa vierähti. Ei siksi, etten olisi lukemisesta nauttinut, vaan siksi, että olen vaihteeksi liimautunut aika vahvasti television ääreen. Heräsin yhtenä iltana tunteeseen, että tekee mieli katsoa Aavekuiskaajaa ja muutaman jakson sitä katsottuani tunne muuttui ja alkoi tehdä mieli katsoa Gilmoren tyttöjä, jälleen kerran.

Olen siis tapittanut ahkerasti Gilmore Girls -sarjaa ja lukeminen on jäänyt hetkeksi vähän taka-alalle. Mutta ehkäpä se annettakoon anteeksi syyskuun varjolla, jolloin tuli luettua viisi kirjaa.

Lukemisesta en aio missään nimessä siis luopua! Sen puolesta puhukoon tuo kuuden kirjan pino, jonka tänään kannoin kotiin. Huomasin aamulla sähköposteja tarkistaessa, että eräs varaukseni on vihdoin noudettavissa kirjastosta ja kun kaupassa ja postilaatikolla oli myös käytävä, niin päätin olla tehokas ja yhdistää kaikki kolme yhteen kertaan. Tiputin Postcrossingia varten kirjoitetut postikortit postiin ja kipitin siitä torin toiselle puolelle kirjastoon ja sieltä olin menossa ruokakauppaan, kun katse jälleen kerran eksyi kirjakaupan ikkunaan. Remonttimyynti, jopa -70%! Olin onnistuneesti vältellyt sinne menemistä jo jonkun aikaa, koska yritän kuluttaa sitä kirjastoa ja näin säästää rahaa.

No, enpäs onnistunutkaan välttelyssä enää, vaan hiippailin sisään. Ja mukaan tarttui sitten viisi pokkaria ja mihin hintaan. Viisi kirjaa, yhteensä 9,19e. Joku kuoli ja pääsi taivaaseen.

Alesta kotihyllyyn päätyivät:
Joanne Harris: Pieni Suklaapuoti - Yksi ehdottomista lemppareistani ja tahdonkin kerätä koko sarjan.
Michael Crighton: Kaappareiden Vesillä - Rakastan merirosvosatuja!
Don Winslow: Raakalaiset - Elokuvaa en ole nähnyt, mutta ehkäpä lukemisen jälkeen sitten)
Mirja Tervo: Huimaavat Korot - Kirja, jonka lukemisesta olen haaveillut jo pitempään, jota en ikinä löydä kirjastosta
Dan Brown: The DaVinci Code - Englanniksi, mutta en kyllä suomeksikaan ole tätä lukenut, mikä vähän hävettää. Nyt voi onneksi korjata vääryyden, ehkäpä mieskin kiinnostuisi kerrankin fiktiosta.

Ja kirjastosta kävin hakemassa tällä kertaa vain yhden opuksen nimittäin;
Vera Vala: Kosto Ikuisessa Kaupungissa - Jatkoa kuolemalle sypessin varjossa, johon rakastuin palavasti noin vuosi sitten ja kun kuulin, että jatkoa on luvassa, en malttanut odottaa. Ja vihdoin sain tämän käsiini, jonotuslista kun ei ihan lyhyt ollut.

Mutta nyt palaan kasvislasagnetteni pariin (no se lihaton lokakuu). Mahtavaa loppusyksyä kaikille!

Marsha Mehran: Lumoavien Mausteiden Kahvila

Marsha Mehran; Lumoavien mausteiden kahvila 
Alkuteos: Pomegranate Soup
Kustantaja: Helmi 2006
Suomentaja: Henna Kaarakainen
Sivuja: 302

 "Gush-e flia, eli elefantinkorvia, kuten muitakin friteerattuja herkkuja, paistetaan rasvassa kunnes ne ovat kullanvärisiä ja niistä tihkuu kaikkea mahdollista kiellettyä. Muodoltaan leivonnaiset muistuttavat suurta rusettia, tai farfallepastaa, mutta makunsa puolesta ne kuuluvat donitsiherkkujen perheeseen. Gush-e filia valmistetaan yleensä juhlahetkiä varten, ja se on yksinkertaisuudessaan herkullisempaa kuin monimutkaisemmat jälkiruoat. Tuona huhtikuun päivänä Marjan oli päättänyt valmistaa elefantinkorvia juhlistaakseen hyvä onnea, jota he olivat saaneet osakseen muutettuaan Ballinacroaghiin lähes kuukausi sitten. Lounasaikoina tilauksia virtasi tasaiseen tahtiin, mutta myös Baharia parin ensimmäisen viikon ajan varjostanut musta pilvi oli hälvenemässä. Kukapa sen tiesi, Marjan pohdiskeli, ehkäpä kaikki kävisi tällä kertaa hyvin"

Kolme iranilaissisarusta pakenevat vallankumousta ja monien mutkien kautta päätyvät Irlantilaiseen pieneen syrjäkylään Ballinacroaghiin. Kaikessa hiljaisuudessa siskokset puurtavat avatakseen kahvilan kauppakadulle ja kun Babylon Café viimein aukeaa, eivät pikkukyläläiset otakaan sitä avosylin vastaan.

Pikkuhiljaa kuitenkin huumaavat persialaiset tuoksut houkuttelevat ensimmäiset, epäluuloiset kyläläiset sisälle ja hitaasti, mutta varmasti Babylon Cafe kasvattaa vakiasiakaskuntaansa, keräten samalla kuitenkin muutaman vihollisenkin, jotka eivät karta keinoja saadakseen ulkomaisen kahvilan sulkemaan ovensa.

---

Lumoavien mausteiden kahvila on ehdottomasti mitä herkullisinta luettavaa. Persialaiset herkut oikein maistaa kielenkärjellään lukiessaan Mehranin kutsuvia kuvauksia niin elefantinkorvista kuin granaattiomenakeitosta. Lisäksi jokaisen luvun alkuun ripotellut reseptit ovat mahtava lisä koko kirjalle, muutama resepti sieltä pitää kopioida vielä itsellekin talteen kokeiltavaksi.

Mutta vaikka kirja onkin mitä herkullisin, niin juonellisesti se ei kaikista rikkain ole. Minun oli hankala tehdä kirjan kuvausta, sillä en koko tämän pariviikkoisen aikana, joka kirjan hiljalleen lukemiseen kului, saanut juonesta oikein mitään irti. Älkää käsittäkö väärin; nautin lukemisesta kyllä. Välillä kun on mukava lukea jotain, minkä juoni on rauhallinen, eikä niin räiskyvä ja juuri tällaiseen nautiskeluun Lumoavien mausteiden kahvila on mitä otollisin valinta.

Kaikenkaikkiaan siis oikein miellyttävää luettavaa, vaikkakin itseäni muutama pikkuseikka häiritsi. Ensinnäkin ne nimet! Kirja vilisi itselleni hankalalukuisia nimiä, esim. Ballinacroagh, jonka tavasin pariinkin otteeseen aluksi ja yritin epätoivoisesti keksiä, miten kysenen nimihirviö kuuluisi oikeaoppisesti lausua (englanti kun ei normaalisti tuota ongelmia), tai sitten Dervla, voi pyhä pahvi kun meinasi väsyneenä mennä ajatukset solmuun tätä lukiessa. No, pikkuseikkahan tämä todella oli.

Toisena mainittakoon herra Thomas McGuire, ja muutama muukin kirjan hahmoista. Niiiin kamalia ihmisä että, hrrrr. Yh. Kamalia, suorastaan hirveitä. Mutta kirjailija on onnistunut luomaan voimakkaita henkilöhahmoja ja herättämään niillä tunteita, eli loppujenlopuksi tämähän on vain hyvä asia.

Ja kolmanneksi juoneen liittyen se, että lähes kirjan loppupuolelle asti Mehran etäisesti vihjaa sisarusten menneisyyteen, kuin siellä olisi tapahtunut jotain suurta ja mullistavaa. Mutta ei, varsinkaan aluksi, niin merkittävästi, että vihjailua jäisi kovinkaan pohtimaan. Vasta aivan loppuvaiheilla alkaa sitten tapahtua ja sisarusten menneisyyskin paljastua. Olisin vain kaivannut ehkä vähän reilumpaa vihjailua ja jonkinnäköisiä vihjeitä mitä on odotettavissa.

Mutta valitukset sikseen ja palataan ajatuksissa niihin huumaaviin perisalaisiin tuoksuihin, jotka leijailevat siskosten samovaarista ja kahvilan ovesta kutsuen kyläläisiä lounaalle.

★★★☆☆

Sara Gruen: Apinatalo

Sara Gruen; Apinatalo 
Alkuteos: Ape House
Kustantaja: Bazar 2011
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivuja: 330

"Ding dong, ääniefekti kajahti. Television ääressä lekottelevat apinat yllättyivät selvästi. Ne eivät olleet tilanneet mitään. Kun ne kääntyivät katsomaan ovelle, niiden omaan televisioruutuun ilmestyi yksi Faulksin valtavan suositun Lemmekkäät leidit -sarjan alkujaksoista.
'Herra johtaja', markkinointijohtaja sanoi. Silmänympärykset olivat harmaanvioletit. Hän kuten kaikki muutkin huoneessa olijat tiesi, mitä oli tulossa. He olivat tunti sitten nähneet saman suorana lähetyksenä."

Isabel Duncan on tutkija, joka työskentelee suurten ihmisapinoiden kielilaboratoriossa. Projektissa tutkitaan bonobo-apinoiden kielellistä ja kognitiivista käyttäytymistä. Philadelphia Inquirer lehden toimittajat lähetetään kielilaboratorioon Kansasiin tekemään juttusarjan ensimmäistä osaa Isabelin tutkimista bonoboista.

Vain tunteja toimittajien vierailun päätyttyä ja heidän palattua takaisin Philadelphiaan, tapahtuu tutkimuskeskuksessa räjähdys. Räjähdyksen seurauksena Isabelin ulkonäkö ruhjoutuu rajusti, mutta onneksi keskuksessa ei ole muita räjähdyshetkellä. Bonobot tosin pääsevät vapaaksi ja Isabelin on seurattava uutisten välityksellä sairaalasta, kuinka hänelle perheeksi muodostuneitten apinoiden käy.

Apinat katoavat Isabelin tutkasta joksikin aikaa ja nainen pyrkii kaikin keinoin selvittämään niiden olinpaikaa, peläten, että yliopisto on myynyt bonobot jollekin tutkimuslaboratoriolle, joka käyttää koe-eläiminä kädellisiä.
Piakkoin kuitenkin selviää, minne bonobot ovat oikeasti joutuneet. Media alkaa mainostaa ennennäkemätöntä tosi-tv sarjaa, Apinataloa, jonka päätähtinä ovatkin Isabelin bonobot, ja vain bonobot. Sarja liimaa katsojat television ääreen äimistelemään, kuinka bonobot tilaavat tietokoneella itselleen ruokaa, huonekaluja ja viihdykkeitä ja kuinka paljon apinatalossa onkaan seksiä.

Olot apinatalossa eivät kuitenkaan ole bonoboille suotuisat, sillä niiden ruokavalio alkaa koostua pelkästä roskaruoasta, eikä hygieniasta ole tietoakaan. Näiden syiden varjolla Isabel aloittaa taistelunsa bonobojen vapauttamiseksi, vain saadakseen selville, että Peter, Isabelin sulhanen ja kielilaboratorion johtava tutkija on koko touhussa jollain järkyttävällä tavalla mukana, on ollut alusta asti, vaikka  yksi bonoboista on viimeisillään raskaanakin.

Isabel tarttuu taistoon tunnettujen kädellistutkijoitten ja suojelijoitten suopealla avustuksella, mutta toteaa, ettei se enää riitä. Näin ollen nainen päättää tarttua puhelimeen ja soittaa yhdelle keskuksessa käynelle reportterille, josta bonobot olivat kovasti pitäneet, saattaakseen julki Peterin taustat ja tekemiset, saadakseen bonobot vapaaksi.

---

Aloitin yllä olevan tekstin kirjoittamisen aamulla, ennen iltavuoroon lähtöä ja nyt vasta, töitten jälkeen, pääsen tätä taas jatkamaan. Aamulla kun ei aika riittänytkään.

Luin tosiaan äskettäin Sara Gruenin Vettä Elefanteille ja tykästyin kovasti ja kun huomasin Apinatalon kirjaston hyllyssä, se lähti samantein mukaan. Ja tykästyin jälleen valtavasti.

Gruenin kirjoitustyyli on lähes lumonnut minut. Niin sujuvaa ja vaivatonta tekstiä. Juuri sopivasti pientä huumoria, niin että tekstin arvokkuus säilyy. Joten turha minun on itse tekstiä tässä alkaa ruotimaan.

Idea apinoitten big brother -ohjelmasta sai minut lähes pyörittelemään silmiäni. Eihän kukaan niin hullu voisi olla. Kyseinen ajatus juontaa yksinomaan tietämättömyyteeni. Itselleni apinatalo oli omalla tavallaan opettavainen teos. En ollut ikinä kuullutkaan bonoboista, saati osannut kuvitella, että kyllä ne ihmisapinat vain ovat älyllisesti kuin dna:ltaankin kovin kaltaisiamme. Ja kiitos kirjailijan loppusanojen olen entistä hämmästyneempi, sillä monet kirjan tapahtumista ovat täyttä totta, hieman muokattuna tietenkin.

Miten osaisinkaan kertoa lukukokemuksestani...
Kokeillaan vaikka näin.
Olin lukenut kirjaa sellaisella intensiteetillä, etten edes tajunnut ohittaneeni sen puoliväliä. Eikä itse tosi-tv ohjelma ollut vielä edes alkanut. Ensin ajateltuna tuli tunne, että miten tämä tarinan alku on voinut kestää näin kauan, silti tuntumatta siltä, että alku on pitkä. Jälkikäteen ajatellessani huomaan, että Gruen ripotteli tapahtumia hienovaraisesti, eikä kirja nyt puoleen väliinsä asti mitään alkua ole. Puolivälistä eteenpäin alkoikin sitten tapahtua ja kunnolla, juonenkäänteitä tuli huimaavaa vauhtia, enkä voinut uskoa kuinka hyvin ne kuitenkin oli punottu toisiinsa, ja silti tuntui, että leuka olisi voinut tipahtaa pariinkin otteeseen lattiaan yllätyksestä. 

Ja voi kuinka hellyttäviä ne bonobot olivatkaan. Enkä tarkoita että hali-hali hellyttäviä, vaan jollain kompleksimmalla tavalla. Jokainen apina kun oli selkeästi aivan oma persoonansa.

Tarinassa oli, loppupuolella, vain yksi kohtaus joka tuntui menevän hieman yli ymmärrykseni, mutta sitäkin kesti ehkäpä yhden kappaleen verran kun taas pääsin hommaan kiinni. Saatan pistää hetkellisen ymmärtämättömyyteni väsymyksen piikkiin, kirjaa kun en viitsinyt kolmeltakaan yöllä laskea käsistäni kun oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä.

Kaikenkaikkiaan Apinatalo oli varsin antoisa lukukokemus, jota suosittelen kaikille Vettä elefanteille kirjasta pitäneille. Vaikka moni tämän varmasti onkin jo lukenut.

★★★★☆

Syyskuun kuulumisia

Huomaako kenties, että on tullut syksy? Ja että työrytmi on pysynyt suhteellisen samana ilman mitään kovia rupeamia? Neljä kirjaa syyskuun aikana on huomattava parannus viimeaikojen luku- ja postaustahtiini. On siis syytä olla ylpeä. Lisäksi, kun en edes ole mikään kovin nopea lukija.

Tätä piristystä voidaan ehkä selittää sillä, että sain vihdoin ostettua itselleni kunnollisen nojatuolin. Olen haaveillut omasta kotikirjastosta tai edes lukunurkasta niin kauan, kuin muistan ja nyt kun meillä vihdoin on tarpeeksi suuri asunto, sain sen nurkan itselleni järjestettyä. Vein vanhoja nuorten kirjasarjoja suoraan muuton yhteydessä kellariin, niitä kun ei tule enää itse luettua ja näin ollen sain kirjahyllyyn lisätilaa. Ja nyt sitten vihdoin ja viimein sain täydellisen nojatuolin. Se on suuri, pehmeä ja ihanan upottava. Voisin viettää siinä aikaa loputtomasti, niin mukava se on. Ja lukeminen siinä on entistäkin suurempi nautinto. Joten, jos joku päätyy tämän syksyn ja talven aikana minua etsimään, on tuo ihanainen nojatuolini todennäköisin paikka (työpaikan lisäksi siis) mistä minut löytää.

Kävin eilen kirjastossakin. Ihan varmuuden vuoksi täyttämässä varastot seuraavaa viikkoa varten. Minulla olisi tuolla nuo pari omaakin, jotka odottavat lukmista, mutta kun ensi viikolla on vapaita ainoastaan viikonloppuna ja silloin suunnaksi otetaan vanhempieni mökki, niin kirjastoon ei pääse, mikäli luettava loppuu kesken. Äidinkin kirjavarastot kun ovat täällä eteläsuomessa, ennemmin kuin mökillä, minne sitten teokset napataan mukaan luettavaksi, niin sieltäkään ei saisi kirjan loppuessa apua. Mutta nyt on taas neljä uutta teosta odottamassa lukemistaan. Onneksi syksy vasta alkoi.

Nyt on ihanasti aikaa nauttia pimenevistä illoista, kynttilöistä, pehmoisista vilteistä, upottavista tuoleista ja hyvistä kirjoista. Ja palata vanhan rakkaan harrastuksen pariin, nimittäin postcrossing on taas viimeaikoina kovasti houkutellut. Rakastan postikortteja, joten postcrossing on minulle ehkä omin harrastus ikinä. Täytyykin tästä käydä kaivelemassa, vieläkö minulla olisi jotain käyttämättömiä postikortteja varastoissa, että voisin elvyttää rakkaan harrastuksen.

WeHeartIt.com

Kirjaisaa syksyä kaikille!

Arthur Golden: Geishan Muistelmat

Arthur Golden; Geishan Muistelmat
Alkuteos: Memoirs of a Geisha
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho WSOY 1997 / Loisto ????
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Sivuja: 590

"Kun astuimme ulos, minun oli pakko pysähtyä hetkeksi ihailemaan auringonlaskua, joka värjäsi etäisten kukkuloiden takaisen taivaan ruosteenruskein ja punertavin sävyin, yhtä hehkuvan väriseksi kuin ihanista ihanin kimono oli - tai vielä hehkuvammaksi, sillä upeimmastakaan kimonosta heijastuva valo ei saa kenenkään käsiä hohtamaan oransseina. Mutta nyt laskevan auringon kajossa näytti siltä kuin käteni olisi kastettu sateenkaaren hohteeseen. Nostin ne ylös ja katselin niitä tovin. 
'Mameha-san, katsokaa', minä sanoin, mutta Mameha luuli minun tarkoittavan auringonlaskua ja kääntyi katsomaan sitä välinpitämättömästi. Uchida seisoi eteisessä kuin kivettyneenä ja haroi harmaata hiuskuontaloaan keskittyneen näköisesti. Mutta eihän auringonlaskua katsonut, vaan minua.

Jos olette joskus nähneet Uchida Kosaburon kuuluisan tussipiirustuksen, joka esitää kimonoasuista nuorta naista tämän seistessä paikoillaan haltioituneena, silmät loistaen...no, Uchida väitti alusta asti, että oli saanut idean teokseensa siitä mitä näki sinä iltapäivänä. Oikeastaan en ole ikinä uskonut sitä."

Chiyo on kalastajaperheen nuorempi tytär, jolla on japanilaiselle varsin erikoiset, siniharmaat silmät.  Perheen äiti on kuoleman sairas ja isäkin vanha, eikä ylimääräistä rahaa ole. Isä päätyykin myymään molemmat tyttärensä, yhdeksän ikäisen Chiyon ja viidentoistavanhan Satsun Kiotoon.

Työt joutuvat erilleen toisistaan, Satsun joutuessa vähemmän kauniina sisaruksena suoraan Kiotolaiseen ilotaloon, kun taas Chiyo erikoisine silmineen päätyy okiyaan, geishataloon. Jo alusta asti Nittan okiyan ainoa työssä käyvä geisha, Hatsumomo, tekee Chiyon elämästä piinaa. Hatsumomo kun näkee nuoren tytön suurena kilpailijana.

Pian Chiyo aloittaakin geishaopintonsa, löytääkseen jälleen sisarensa. Siskoa ei kuitenkaan näy koulussa ja myöhemmin Chiyon saadessa Hatsumomolta tietää, minne sisko on päätynyt tyttö lähtee uhkarohkeasti etsimään Satsua. Yritys onnistuukin, mutta kun sisarukset vihdoin päättävät jättää Kioton taakseen ja karata takaisin pieneen kotikyläänsä, Chiyon käy huonosti. Ja samalla okiya päättää, ettei tytöstä enää kouluteta geishaa, kuka sellaiseen tahtoisi panostaa, joka saattaa koska tahansa karata.

Chiyo raataa niska limassa piian askareissaan, kunnes eräänä päivänä sen hetken tunnetuimmista geishoista ehkä kuuluisin, Suuri Mameha, päättää ottaa Chiyon siipiensä suojaan. Ja melko pian tyttö pääsee jatkamaan geishaopintojaan. Tie geishaksi on pitkä ja kivinen, mutta lopulta Chiyo saa ylleen silkkisen kimonon ja hiuksiinsa kauniin kampauksen. Chiyosta on viimein syntynyt geisha Sayuri.

Sayurin alkutaival geishakokelaana ei ole ruusuinen, vaan Hatsumomo tekee kaikkensa pilatakseen Sayurin maineen. Mutta pian Sayurista tulee yksi menestyneimmistä geishoista, jolla on oma varakas asiakaskuntansa. Mutta sitä ainoaa miestä, jonka Sayuri todellisuudessa haluaa, ei nuori geisha voi saada.

---

Tuntui kovin hankalalta tiivistää juonta tuohon ylemmäs. Olisin tahtonut kirjoittaa lähes jokaisesta juonenkäänteestä, jotta mielikuva tarinasta olisi oikea. Joten pahoittelen, yllä oleva esittelyteksti ei varmastikaan tee kirjalle oikeutta.

Olen jo pitkään ajatellut Geishan muistelmien lukemista, sillä vuosia sitten ihastuin kovasti kirjaan perustuvaan elokuvaan. En kuitenkaan ikinä muistanut teosta kirjastossa pyöriessäni ja nyt, kun se jälleen kerran silmilleni hyppäsi, päätin varata sen samantein kirjastosta. Nyt voin vihdoin sanoa lukeneeni geishan muistelmat.

Kyseessähän on aivan mieletön kirja! Tein pitkästä aikaa jopa erinäisiä muistiinpanoja lukiessani, vain muutamia sanoja sinne tänne pienille post-it lappusille, jotta osaisin tässä arviossani ylistää teosta oikein sanoin. Geishakulttuuri on kiehtonut minua niin kauan kuin muistan, ja olenkin harmitellut sitä, etten osaa löytää siitä enempää tietoa. Tässä asiassa Geishan muistelmat siis tarjosivat oivan ikkunan itämaisen viihdyttämisen taiteeseen.

Tiedän, että monet ajattelevat geishoja prostituoituina (myös tuo oma miehekkeeni, kuten sain huomata yrittäessäni tämän kanssa kirjasta jotain höpötellä), mutta mielestäni kyse ei todellakaan ole siitä. Näen geishan ennemmin juuri taiteilijoina ja viihdyttäjinä. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että geishat eivät tosiaankaan olleet prostituoituja (olihan ilotytöille omat alueensa ja talonsa, kuten tapansa pukea kimono, tai lähinnä obi) vaan ylläpidettyjä naisia. Heidän elämänsä kustansivat rikkaat miehet, ihan samalla tavalla kuin nykyään monet seurapiirinaiset elävät usein vanhemman, rikkaan aviomiehensä (tai vain rakastajansa) varoilla. Ainoa, millä geisha eroaa näistä nykypäivän ylläpidetyistä naisista on se, että heillä oli muitakin asikkaita, joita he viihdyttivät (viihdyttämiseen ei siis kuulunut seksi, kuin niinsanotun dannan kanssa, joka oli juuri se henkilö, joka geishan elämän kustansi, mikäli tämä oli onnistunut dannan itselleen saamaan) ja se, että he myivät neitsyytensä. Ehkä jonkun mielestä tämä sitten tekee geishasta prostituoidun, itse en sitä niin näe.

Mutta takaisin itse teokseen ja tarinaan! Tarinahan on siis täyttä fiktiota, faktoihin perustuen.

Golden on taitava tarinan kertoja, rakastin ihania pieniä vertauskuvia, joiden avulla oli hyvin helppo luoda mielikuvia tapahtuneesta ja tietää, ettei ihan metsään voinut mennä. Ja oi sitä kaikkea kuvailua. Oikein näin silmissäni kauniit kimonot ja Kioton ja Gionin kadut.

Tätä hyvä kirja on parhaimmillaan, tunteita herättävä ja mukaansa tempaiseva. Jos en olisi tiennyt, että tarina on fiktiota, olisin hyvinkin voinut niellä sen todellisena elämäkertana.

Jopa ennen kirjan loppua, sodan ollessa käynnissä ja säännöstelyn ollessa tiukimmillaan, jopa hieman ennen geishaseutujen sulkemista, tuli lukiessa kumman surullinen tunne. En ole tähänkään mennessä löytänyt sitä oikeaa sanaa kuvaamaan kyseistä tunnetta, joka minut siinä sohvalla valtasi. Jotenkin tuntui, että kaikki oli lopussa, että se oli geishakulttuurin kuolema. Mutta kyllähän se sodan jälkeen vielä elpyi, enkä ihan ole selvillä, miksi tämä kyseinen tunne oikein tuli.

Mutta enemmittä puheitta, tästä tuli yksi ehdottomista suosikeistani ja vähän tekisi mieleni hakata päätä seinään ihan vain siksi, että olen jättänyt lukemisen näin myöhäiseksi. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eikö?

★★★★★

Sara Gruen: Vettä Elefanteille

Sara Gruen; Vettä Elefanteille 
Alkuteos: Water for Elephants
Kustantaja: Bazar 2009
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 363

" 'Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaan kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat.' "

Jacob Jankowski on yhdeksänkymmenen, tai yhdeksänkymmenenkolmen, ja inhoaa raihnaisuuttaan ja oloaan vanhainkodissa, anteeksi, palvelutalossa, jossa ei saa edes pureskeltavaa ruokaa. Palvelutalon ikkunan taakse aletaan kuitenkin pystyttää sirkusta ja Jacobin mielen valtaa innostunut odotus; sunnuntaina vierailulle tulevat sukulaiset vievät vanhuksen varmasti katsomaan esitystä. Sirkustelttaa ikkunasta katsellessaan alkavat myös Jacobin muistot nuoruutensa 1930 luvulta vyöryä kirkkaina mieleen.

Nuori Jacob Jankowski opiskelee viimeisiään Cornellin yliopistossa, tullakseen eläinlääkäriksi ja ryhtyäkseen töihin isänsä vastaanotolla. Mutta aivan loppumetreillä Jacobin vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa ja nuoren miehen maailma rämähtää kerralla ylösalaisin. Vanhempien kuolema ajaa Jacobin lähelle romahdusta ja loppukokeet jäävät välistä, kun Jacob ryntää luokasta, eikä enää palaa.

Kuljettuaan aikansa päämäärättömästi Jacob päätyy sattumalta sirkusjunan kyytiin. Saatuaan pian pestin sirkuksen eläinlääkärinä, alkaa varsinainen seikkailu sirkuksen loisteliaassa maailmassa. Niinkin loisteliaassa, että palkat jäävät maksamatta ja hierarkia on tiukkaakin tiukempi. Onneton Jacob ystävystyy maneesimestarin ja tämän vaimon kanssa. Kolmikko työskentelee vsäymättä sirkuksen uuden vetonaulan parissa; Al-setä on ostanut norsun. Joka vaikuttaisi olevan tyhmä kuin saapas. Kunnes Jacob tajuaa, mistä on kyse ja maneesimestari voi alkaa harjoittaa julmuuksiensa sijaan elefantilla uutta päänumeroa.

Jacob onnistuu rakastumaan sirkuksen päätähteen ja maneesimestarin nuoreen vaimoon. Vika tikki, sillä maneesimestarin pääkopassa on jotain vinksallaan ja pahasti, yhtenä hetkenä mitä miellyttävin ja hurmaavin herrasmies, toisena päästään vialla oleva sonni. Ja pian maneesimestari alkaakin epäillä, että hänen vaimonsa ja eläinlääkärin välille on syttynyt jotain, jotain minkä vuoksi maneesimestari on valmis tappamaan. Ja mikäli maneesimestarin ja päätähden avioliittoa ei saada korjata, on tirehtööri, Al-setä valmis uhraamaan useammankin kuin yhden ihmisen.

Ja nykypäivässä vanha Jacob tahtoo päästä takaisin sirkukseen, sukulaisten kanssa taikka ilman.

---

Olin jostain syystä vähän arastellut tarttua Vettä Elefanteille -teokseen jo pitemmän aikaa. Ehkäpä syynä oli elokuvan saamat arviot. Mutta pitäisihän minun tietää, että kirjaa ei pitäisi ikinä arvostella sen elokuvan perusteella. Elokuvaakaan kun en ole nähnyt.

Mutta kun kaivelin kirjastossa uutta lukemista ja jälleen tämä teos osui käteeni, en sitä enää raaskinut takaisin hyllyyn laittaa. Ja onneksi!

Vettä elefanteille on aivan mahtava. Gruenilla on hurmaava kirjoitustyyli, sekoitus sitä edellisessä kirjassa kaipaamaani pehmeyttä ja juuri sopivasti karkeutta; mitään kun ei oltu siloiteltu, muttei mitään oltu raapustettu vain sutaistenkaan.

Jostain syystä olin olettanut, että sirkusmaailman meno ei aikanaan ollut yhtään niin raakaa, millaisena Gruen sen esitteli ja samalla romahdutti mielikuvani entisaikojen sirkusten loistosta. Eläinten kohtelu aiheutti kylmiä väreitä ja puistatuksia; kuinka eläviä olentoja onkaan voitu kohdella niin huonosti, vaikka samalla eläimiä arvostettiin enemmän kuin ihmisiä, jotka eivät olleet esiintyjiä. Niin kauan kuin jostain oli sirkukselle hyötyä, siitä huolehdittiin, esiintyjistä ja eläimistä eritoten, hanttimiehet olivat aina korvattavissa.

Vettä elefanteille oli loppujen lopuksi aika sanattomaksi vetävä teos, joka päästi ihmisen sukeltamaan niin vanhan miehen nuoruuteen, kuin vanhuuden päiviin. En ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan vanhenemiselle, onhan tässä vielä koko pitkä ikä edessä kaksikymppisenä. Mutta Gruenin kuvaus iäkkäästä Jacobista sai minutkin pohtimaan, miten sitä itselle käy, sitten kymmenien vuosien kuluttua.

★★★★☆