Sara Gruen: Apinatalo

Sara Gruen; Apinatalo 
Alkuteos: Ape House
Kustantaja: Bazar 2011
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivuja: 330

"Ding dong, ääniefekti kajahti. Television ääressä lekottelevat apinat yllättyivät selvästi. Ne eivät olleet tilanneet mitään. Kun ne kääntyivät katsomaan ovelle, niiden omaan televisioruutuun ilmestyi yksi Faulksin valtavan suositun Lemmekkäät leidit -sarjan alkujaksoista.
'Herra johtaja', markkinointijohtaja sanoi. Silmänympärykset olivat harmaanvioletit. Hän kuten kaikki muutkin huoneessa olijat tiesi, mitä oli tulossa. He olivat tunti sitten nähneet saman suorana lähetyksenä."

Isabel Duncan on tutkija, joka työskentelee suurten ihmisapinoiden kielilaboratoriossa. Projektissa tutkitaan bonobo-apinoiden kielellistä ja kognitiivista käyttäytymistä. Philadelphia Inquirer lehden toimittajat lähetetään kielilaboratorioon Kansasiin tekemään juttusarjan ensimmäistä osaa Isabelin tutkimista bonoboista.

Vain tunteja toimittajien vierailun päätyttyä ja heidän palattua takaisin Philadelphiaan, tapahtuu tutkimuskeskuksessa räjähdys. Räjähdyksen seurauksena Isabelin ulkonäkö ruhjoutuu rajusti, mutta onneksi keskuksessa ei ole muita räjähdyshetkellä. Bonobot tosin pääsevät vapaaksi ja Isabelin on seurattava uutisten välityksellä sairaalasta, kuinka hänelle perheeksi muodostuneitten apinoiden käy.

Apinat katoavat Isabelin tutkasta joksikin aikaa ja nainen pyrkii kaikin keinoin selvittämään niiden olinpaikaa, peläten, että yliopisto on myynyt bonobot jollekin tutkimuslaboratoriolle, joka käyttää koe-eläiminä kädellisiä.
Piakkoin kuitenkin selviää, minne bonobot ovat oikeasti joutuneet. Media alkaa mainostaa ennennäkemätöntä tosi-tv sarjaa, Apinataloa, jonka päätähtinä ovatkin Isabelin bonobot, ja vain bonobot. Sarja liimaa katsojat television ääreen äimistelemään, kuinka bonobot tilaavat tietokoneella itselleen ruokaa, huonekaluja ja viihdykkeitä ja kuinka paljon apinatalossa onkaan seksiä.

Olot apinatalossa eivät kuitenkaan ole bonoboille suotuisat, sillä niiden ruokavalio alkaa koostua pelkästä roskaruoasta, eikä hygieniasta ole tietoakaan. Näiden syiden varjolla Isabel aloittaa taistelunsa bonobojen vapauttamiseksi, vain saadakseen selville, että Peter, Isabelin sulhanen ja kielilaboratorion johtava tutkija on koko touhussa jollain järkyttävällä tavalla mukana, on ollut alusta asti, vaikka  yksi bonoboista on viimeisillään raskaanakin.

Isabel tarttuu taistoon tunnettujen kädellistutkijoitten ja suojelijoitten suopealla avustuksella, mutta toteaa, ettei se enää riitä. Näin ollen nainen päättää tarttua puhelimeen ja soittaa yhdelle keskuksessa käynelle reportterille, josta bonobot olivat kovasti pitäneet, saattaakseen julki Peterin taustat ja tekemiset, saadakseen bonobot vapaaksi.

---

Aloitin yllä olevan tekstin kirjoittamisen aamulla, ennen iltavuoroon lähtöä ja nyt vasta, töitten jälkeen, pääsen tätä taas jatkamaan. Aamulla kun ei aika riittänytkään.

Luin tosiaan äskettäin Sara Gruenin Vettä Elefanteille ja tykästyin kovasti ja kun huomasin Apinatalon kirjaston hyllyssä, se lähti samantein mukaan. Ja tykästyin jälleen valtavasti.

Gruenin kirjoitustyyli on lähes lumonnut minut. Niin sujuvaa ja vaivatonta tekstiä. Juuri sopivasti pientä huumoria, niin että tekstin arvokkuus säilyy. Joten turha minun on itse tekstiä tässä alkaa ruotimaan.

Idea apinoitten big brother -ohjelmasta sai minut lähes pyörittelemään silmiäni. Eihän kukaan niin hullu voisi olla. Kyseinen ajatus juontaa yksinomaan tietämättömyyteeni. Itselleni apinatalo oli omalla tavallaan opettavainen teos. En ollut ikinä kuullutkaan bonoboista, saati osannut kuvitella, että kyllä ne ihmisapinat vain ovat älyllisesti kuin dna:ltaankin kovin kaltaisiamme. Ja kiitos kirjailijan loppusanojen olen entistä hämmästyneempi, sillä monet kirjan tapahtumista ovat täyttä totta, hieman muokattuna tietenkin.

Miten osaisinkaan kertoa lukukokemuksestani...
Kokeillaan vaikka näin.
Olin lukenut kirjaa sellaisella intensiteetillä, etten edes tajunnut ohittaneeni sen puoliväliä. Eikä itse tosi-tv ohjelma ollut vielä edes alkanut. Ensin ajateltuna tuli tunne, että miten tämä tarinan alku on voinut kestää näin kauan, silti tuntumatta siltä, että alku on pitkä. Jälkikäteen ajatellessani huomaan, että Gruen ripotteli tapahtumia hienovaraisesti, eikä kirja nyt puoleen väliinsä asti mitään alkua ole. Puolivälistä eteenpäin alkoikin sitten tapahtua ja kunnolla, juonenkäänteitä tuli huimaavaa vauhtia, enkä voinut uskoa kuinka hyvin ne kuitenkin oli punottu toisiinsa, ja silti tuntui, että leuka olisi voinut tipahtaa pariinkin otteeseen lattiaan yllätyksestä. 

Ja voi kuinka hellyttäviä ne bonobot olivatkaan. Enkä tarkoita että hali-hali hellyttäviä, vaan jollain kompleksimmalla tavalla. Jokainen apina kun oli selkeästi aivan oma persoonansa.

Tarinassa oli, loppupuolella, vain yksi kohtaus joka tuntui menevän hieman yli ymmärrykseni, mutta sitäkin kesti ehkäpä yhden kappaleen verran kun taas pääsin hommaan kiinni. Saatan pistää hetkellisen ymmärtämättömyyteni väsymyksen piikkiin, kirjaa kun en viitsinyt kolmeltakaan yöllä laskea käsistäni kun oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä.

Kaikenkaikkiaan Apinatalo oli varsin antoisa lukukokemus, jota suosittelen kaikille Vettä elefanteille kirjasta pitäneille. Vaikka moni tämän varmasti onkin jo lukenut.

★★★★☆

Syyskuun kuulumisia

Huomaako kenties, että on tullut syksy? Ja että työrytmi on pysynyt suhteellisen samana ilman mitään kovia rupeamia? Neljä kirjaa syyskuun aikana on huomattava parannus viimeaikojen luku- ja postaustahtiini. On siis syytä olla ylpeä. Lisäksi, kun en edes ole mikään kovin nopea lukija.

Tätä piristystä voidaan ehkä selittää sillä, että sain vihdoin ostettua itselleni kunnollisen nojatuolin. Olen haaveillut omasta kotikirjastosta tai edes lukunurkasta niin kauan, kuin muistan ja nyt kun meillä vihdoin on tarpeeksi suuri asunto, sain sen nurkan itselleni järjestettyä. Vein vanhoja nuorten kirjasarjoja suoraan muuton yhteydessä kellariin, niitä kun ei tule enää itse luettua ja näin ollen sain kirjahyllyyn lisätilaa. Ja nyt sitten vihdoin ja viimein sain täydellisen nojatuolin. Se on suuri, pehmeä ja ihanan upottava. Voisin viettää siinä aikaa loputtomasti, niin mukava se on. Ja lukeminen siinä on entistäkin suurempi nautinto. Joten, jos joku päätyy tämän syksyn ja talven aikana minua etsimään, on tuo ihanainen nojatuolini todennäköisin paikka (työpaikan lisäksi siis) mistä minut löytää.

Kävin eilen kirjastossakin. Ihan varmuuden vuoksi täyttämässä varastot seuraavaa viikkoa varten. Minulla olisi tuolla nuo pari omaakin, jotka odottavat lukmista, mutta kun ensi viikolla on vapaita ainoastaan viikonloppuna ja silloin suunnaksi otetaan vanhempieni mökki, niin kirjastoon ei pääse, mikäli luettava loppuu kesken. Äidinkin kirjavarastot kun ovat täällä eteläsuomessa, ennemmin kuin mökillä, minne sitten teokset napataan mukaan luettavaksi, niin sieltäkään ei saisi kirjan loppuessa apua. Mutta nyt on taas neljä uutta teosta odottamassa lukemistaan. Onneksi syksy vasta alkoi.

Nyt on ihanasti aikaa nauttia pimenevistä illoista, kynttilöistä, pehmoisista vilteistä, upottavista tuoleista ja hyvistä kirjoista. Ja palata vanhan rakkaan harrastuksen pariin, nimittäin postcrossing on taas viimeaikoina kovasti houkutellut. Rakastan postikortteja, joten postcrossing on minulle ehkä omin harrastus ikinä. Täytyykin tästä käydä kaivelemassa, vieläkö minulla olisi jotain käyttämättömiä postikortteja varastoissa, että voisin elvyttää rakkaan harrastuksen.

WeHeartIt.com

Kirjaisaa syksyä kaikille!

Arthur Golden: Geishan Muistelmat

Arthur Golden; Geishan Muistelmat
Alkuteos: Memoirs of a Geisha
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho WSOY 1997 / Loisto ????
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Sivuja: 590

"Kun astuimme ulos, minun oli pakko pysähtyä hetkeksi ihailemaan auringonlaskua, joka värjäsi etäisten kukkuloiden takaisen taivaan ruosteenruskein ja punertavin sävyin, yhtä hehkuvan väriseksi kuin ihanista ihanin kimono oli - tai vielä hehkuvammaksi, sillä upeimmastakaan kimonosta heijastuva valo ei saa kenenkään käsiä hohtamaan oransseina. Mutta nyt laskevan auringon kajossa näytti siltä kuin käteni olisi kastettu sateenkaaren hohteeseen. Nostin ne ylös ja katselin niitä tovin. 
'Mameha-san, katsokaa', minä sanoin, mutta Mameha luuli minun tarkoittavan auringonlaskua ja kääntyi katsomaan sitä välinpitämättömästi. Uchida seisoi eteisessä kuin kivettyneenä ja haroi harmaata hiuskuontaloaan keskittyneen näköisesti. Mutta eihän auringonlaskua katsonut, vaan minua.

Jos olette joskus nähneet Uchida Kosaburon kuuluisan tussipiirustuksen, joka esitää kimonoasuista nuorta naista tämän seistessä paikoillaan haltioituneena, silmät loistaen...no, Uchida väitti alusta asti, että oli saanut idean teokseensa siitä mitä näki sinä iltapäivänä. Oikeastaan en ole ikinä uskonut sitä."

Chiyo on kalastajaperheen nuorempi tytär, jolla on japanilaiselle varsin erikoiset, siniharmaat silmät.  Perheen äiti on kuoleman sairas ja isäkin vanha, eikä ylimääräistä rahaa ole. Isä päätyykin myymään molemmat tyttärensä, yhdeksän ikäisen Chiyon ja viidentoistavanhan Satsun Kiotoon.

Työt joutuvat erilleen toisistaan, Satsun joutuessa vähemmän kauniina sisaruksena suoraan Kiotolaiseen ilotaloon, kun taas Chiyo erikoisine silmineen päätyy okiyaan, geishataloon. Jo alusta asti Nittan okiyan ainoa työssä käyvä geisha, Hatsumomo, tekee Chiyon elämästä piinaa. Hatsumomo kun näkee nuoren tytön suurena kilpailijana.

Pian Chiyo aloittaakin geishaopintonsa, löytääkseen jälleen sisarensa. Siskoa ei kuitenkaan näy koulussa ja myöhemmin Chiyon saadessa Hatsumomolta tietää, minne sisko on päätynyt tyttö lähtee uhkarohkeasti etsimään Satsua. Yritys onnistuukin, mutta kun sisarukset vihdoin päättävät jättää Kioton taakseen ja karata takaisin pieneen kotikyläänsä, Chiyon käy huonosti. Ja samalla okiya päättää, ettei tytöstä enää kouluteta geishaa, kuka sellaiseen tahtoisi panostaa, joka saattaa koska tahansa karata.

Chiyo raataa niska limassa piian askareissaan, kunnes eräänä päivänä sen hetken tunnetuimmista geishoista ehkä kuuluisin, Suuri Mameha, päättää ottaa Chiyon siipiensä suojaan. Ja melko pian tyttö pääsee jatkamaan geishaopintojaan. Tie geishaksi on pitkä ja kivinen, mutta lopulta Chiyo saa ylleen silkkisen kimonon ja hiuksiinsa kauniin kampauksen. Chiyosta on viimein syntynyt geisha Sayuri.

Sayurin alkutaival geishakokelaana ei ole ruusuinen, vaan Hatsumomo tekee kaikkensa pilatakseen Sayurin maineen. Mutta pian Sayurista tulee yksi menestyneimmistä geishoista, jolla on oma varakas asiakaskuntansa. Mutta sitä ainoaa miestä, jonka Sayuri todellisuudessa haluaa, ei nuori geisha voi saada.

---

Tuntui kovin hankalalta tiivistää juonta tuohon ylemmäs. Olisin tahtonut kirjoittaa lähes jokaisesta juonenkäänteestä, jotta mielikuva tarinasta olisi oikea. Joten pahoittelen, yllä oleva esittelyteksti ei varmastikaan tee kirjalle oikeutta.

Olen jo pitkään ajatellut Geishan muistelmien lukemista, sillä vuosia sitten ihastuin kovasti kirjaan perustuvaan elokuvaan. En kuitenkaan ikinä muistanut teosta kirjastossa pyöriessäni ja nyt, kun se jälleen kerran silmilleni hyppäsi, päätin varata sen samantein kirjastosta. Nyt voin vihdoin sanoa lukeneeni geishan muistelmat.

Kyseessähän on aivan mieletön kirja! Tein pitkästä aikaa jopa erinäisiä muistiinpanoja lukiessani, vain muutamia sanoja sinne tänne pienille post-it lappusille, jotta osaisin tässä arviossani ylistää teosta oikein sanoin. Geishakulttuuri on kiehtonut minua niin kauan kuin muistan, ja olenkin harmitellut sitä, etten osaa löytää siitä enempää tietoa. Tässä asiassa Geishan muistelmat siis tarjosivat oivan ikkunan itämaisen viihdyttämisen taiteeseen.

Tiedän, että monet ajattelevat geishoja prostituoituina (myös tuo oma miehekkeeni, kuten sain huomata yrittäessäni tämän kanssa kirjasta jotain höpötellä), mutta mielestäni kyse ei todellakaan ole siitä. Näen geishan ennemmin juuri taiteilijoina ja viihdyttäjinä. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että geishat eivät tosiaankaan olleet prostituoituja (olihan ilotytöille omat alueensa ja talonsa, kuten tapansa pukea kimono, tai lähinnä obi) vaan ylläpidettyjä naisia. Heidän elämänsä kustansivat rikkaat miehet, ihan samalla tavalla kuin nykyään monet seurapiirinaiset elävät usein vanhemman, rikkaan aviomiehensä (tai vain rakastajansa) varoilla. Ainoa, millä geisha eroaa näistä nykypäivän ylläpidetyistä naisista on se, että heillä oli muitakin asikkaita, joita he viihdyttivät (viihdyttämiseen ei siis kuulunut seksi, kuin niinsanotun dannan kanssa, joka oli juuri se henkilö, joka geishan elämän kustansi, mikäli tämä oli onnistunut dannan itselleen saamaan) ja se, että he myivät neitsyytensä. Ehkä jonkun mielestä tämä sitten tekee geishasta prostituoidun, itse en sitä niin näe.

Mutta takaisin itse teokseen ja tarinaan! Tarinahan on siis täyttä fiktiota, faktoihin perustuen.

Golden on taitava tarinan kertoja, rakastin ihania pieniä vertauskuvia, joiden avulla oli hyvin helppo luoda mielikuvia tapahtuneesta ja tietää, ettei ihan metsään voinut mennä. Ja oi sitä kaikkea kuvailua. Oikein näin silmissäni kauniit kimonot ja Kioton ja Gionin kadut.

Tätä hyvä kirja on parhaimmillaan, tunteita herättävä ja mukaansa tempaiseva. Jos en olisi tiennyt, että tarina on fiktiota, olisin hyvinkin voinut niellä sen todellisena elämäkertana.

Jopa ennen kirjan loppua, sodan ollessa käynnissä ja säännöstelyn ollessa tiukimmillaan, jopa hieman ennen geishaseutujen sulkemista, tuli lukiessa kumman surullinen tunne. En ole tähänkään mennessä löytänyt sitä oikeaa sanaa kuvaamaan kyseistä tunnetta, joka minut siinä sohvalla valtasi. Jotenkin tuntui, että kaikki oli lopussa, että se oli geishakulttuurin kuolema. Mutta kyllähän se sodan jälkeen vielä elpyi, enkä ihan ole selvillä, miksi tämä kyseinen tunne oikein tuli.

Mutta enemmittä puheitta, tästä tuli yksi ehdottomista suosikeistani ja vähän tekisi mieleni hakata päätä seinään ihan vain siksi, että olen jättänyt lukemisen näin myöhäiseksi. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eikö?

★★★★★

Sara Gruen: Vettä Elefanteille

Sara Gruen; Vettä Elefanteille 
Alkuteos: Water for Elephants
Kustantaja: Bazar 2009
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 363

" 'Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaan kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat.' "

Jacob Jankowski on yhdeksänkymmenen, tai yhdeksänkymmenenkolmen, ja inhoaa raihnaisuuttaan ja oloaan vanhainkodissa, anteeksi, palvelutalossa, jossa ei saa edes pureskeltavaa ruokaa. Palvelutalon ikkunan taakse aletaan kuitenkin pystyttää sirkusta ja Jacobin mielen valtaa innostunut odotus; sunnuntaina vierailulle tulevat sukulaiset vievät vanhuksen varmasti katsomaan esitystä. Sirkustelttaa ikkunasta katsellessaan alkavat myös Jacobin muistot nuoruutensa 1930 luvulta vyöryä kirkkaina mieleen.

Nuori Jacob Jankowski opiskelee viimeisiään Cornellin yliopistossa, tullakseen eläinlääkäriksi ja ryhtyäkseen töihin isänsä vastaanotolla. Mutta aivan loppumetreillä Jacobin vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa ja nuoren miehen maailma rämähtää kerralla ylösalaisin. Vanhempien kuolema ajaa Jacobin lähelle romahdusta ja loppukokeet jäävät välistä, kun Jacob ryntää luokasta, eikä enää palaa.

Kuljettuaan aikansa päämäärättömästi Jacob päätyy sattumalta sirkusjunan kyytiin. Saatuaan pian pestin sirkuksen eläinlääkärinä, alkaa varsinainen seikkailu sirkuksen loisteliaassa maailmassa. Niinkin loisteliaassa, että palkat jäävät maksamatta ja hierarkia on tiukkaakin tiukempi. Onneton Jacob ystävystyy maneesimestarin ja tämän vaimon kanssa. Kolmikko työskentelee vsäymättä sirkuksen uuden vetonaulan parissa; Al-setä on ostanut norsun. Joka vaikuttaisi olevan tyhmä kuin saapas. Kunnes Jacob tajuaa, mistä on kyse ja maneesimestari voi alkaa harjoittaa julmuuksiensa sijaan elefantilla uutta päänumeroa.

Jacob onnistuu rakastumaan sirkuksen päätähteen ja maneesimestarin nuoreen vaimoon. Vika tikki, sillä maneesimestarin pääkopassa on jotain vinksallaan ja pahasti, yhtenä hetkenä mitä miellyttävin ja hurmaavin herrasmies, toisena päästään vialla oleva sonni. Ja pian maneesimestari alkaakin epäillä, että hänen vaimonsa ja eläinlääkärin välille on syttynyt jotain, jotain minkä vuoksi maneesimestari on valmis tappamaan. Ja mikäli maneesimestarin ja päätähden avioliittoa ei saada korjata, on tirehtööri, Al-setä valmis uhraamaan useammankin kuin yhden ihmisen.

Ja nykypäivässä vanha Jacob tahtoo päästä takaisin sirkukseen, sukulaisten kanssa taikka ilman.

---

Olin jostain syystä vähän arastellut tarttua Vettä Elefanteille -teokseen jo pitemmän aikaa. Ehkäpä syynä oli elokuvan saamat arviot. Mutta pitäisihän minun tietää, että kirjaa ei pitäisi ikinä arvostella sen elokuvan perusteella. Elokuvaakaan kun en ole nähnyt.

Mutta kun kaivelin kirjastossa uutta lukemista ja jälleen tämä teos osui käteeni, en sitä enää raaskinut takaisin hyllyyn laittaa. Ja onneksi!

Vettä elefanteille on aivan mahtava. Gruenilla on hurmaava kirjoitustyyli, sekoitus sitä edellisessä kirjassa kaipaamaani pehmeyttä ja juuri sopivasti karkeutta; mitään kun ei oltu siloiteltu, muttei mitään oltu raapustettu vain sutaistenkaan.

Jostain syystä olin olettanut, että sirkusmaailman meno ei aikanaan ollut yhtään niin raakaa, millaisena Gruen sen esitteli ja samalla romahdutti mielikuvani entisaikojen sirkusten loistosta. Eläinten kohtelu aiheutti kylmiä väreitä ja puistatuksia; kuinka eläviä olentoja onkaan voitu kohdella niin huonosti, vaikka samalla eläimiä arvostettiin enemmän kuin ihmisiä, jotka eivät olleet esiintyjiä. Niin kauan kuin jostain oli sirkukselle hyötyä, siitä huolehdittiin, esiintyjistä ja eläimistä eritoten, hanttimiehet olivat aina korvattavissa.

Vettä elefanteille oli loppujen lopuksi aika sanattomaksi vetävä teos, joka päästi ihmisen sukeltamaan niin vanhan miehen nuoruuteen, kuin vanhuuden päiviin. En ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan vanhenemiselle, onhan tässä vielä koko pitkä ikä edessä kaksikymppisenä. Mutta Gruenin kuvaus iäkkäästä Jacobista sai minutkin pohtimaan, miten sitä itselle käy, sitten kymmenien vuosien kuluttua.

★★★★☆

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Philip Kerr; Liekit Berliinissä 
Alkuteos: The March Violets
Kustantaja: Atena 2012
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen
Sivuja:280

" 'Niin. Ja vielä enemmän Himmler paheksuu sitä, että joku panee kylmäksi hänen alaisensa, joka tutkii korruptiota. Niinpä Kripon päällikko nimitti pari päivää sitten erikoisryhmän tutkimaan tapausta. Aika vakuuttava porukka: Gohrmann, Schild, Jost ja Dietz. Jos alat pelehtiä heidän kanssaan, olet mennyttä kuin synagogan ikkuna.'
'Onko heillä johtolankoja?'
'Olen kuullut vain, että he etsivät jotain naista. Ilmeisesti Pfarrilla on voinut olla rakastajatar. Nimeä en ikävä kyllä tiedä. Kaiken lisäksi nainen on kadonnut.'
'Tiedätkö mitä', minä sanoin. 'Katoaminen on nykyään oikea muotivillitys. Kaikki harrastavat sitä.'
'Kuulemma. Toivottavasti sinä et ole muodin perään.'
'Minäkö? Olen tässä kaupungissa varmaan ainoa, jolla ei ole univormua. Väittäisin siis, että olen erittäin epämuodikas.' "

Eletään 1930 lukua, ja pyöritään Natsi-saksan pääkaupungissa Berliinissä. Bernie Gunther on entinen poliisi, nykyiseltä ammatiltaan yksityisetsivä.  Pääosin Gunther keskittyy etsimään, ja löytämään, kadonneita ihmisiä ja siinä jos missä riittää työnsarkaa, 1936 Kolmannessa valtakunnassa kun monet haihtuvat kuin tuhkana tuuleen.

Gunther saa pian entisen sihteerinsä häitten jälkeen toimeksiannon eräältä maan vaikutusvaltaisimmista ja rikkaimmista ihmisistä, jonka tytär on miehineen murhattu ja ryöstetty, mittaamattoman arvokkaat timanttikäädyt halutaan takaisin. Jäljittäessään käätyjä Gunther saa muitakin toimeksiantoja, joiden johtolangat tuntuvat kietoutuvan tiukasti toistensa ympärille, mutta missään ei silti tunnu olevan järkeä. Kaksikin uutta sihteeriä dipataan liemessä, mutta vain toinen pystyy selviämään kyseenalaisimmistakin tapahtumaketjuista. Timanttikäätyjen ja henkilöiden metsästys kuljettaa Guntheria niin Berliinin olympialaisiin, kuin natsi johtajien palatseihinkin. Kun timanttien tapaus on juuri ratkennut, vaatii Gestapo omaa osaansa Guntherin työpanoksesta. Päähenkilömme tie johtaa lopulta yhdelle tunnetuimmista natsi-saksan keskitysleireistä; Dachauhun.

---

Valitsin kirjan kirjaston hyllystä puhtaasti nimen perusteella. Rakastan Berliiniä ja toivonkin usein, että löytäisin useampia mielenkiintoisia teoksia, joiden näyttämönä toimisi rakas Berliini. Kansikuvaki oli omiaan lisäämään kiinnostustani, eikä takakansi tekstikään ollut yhtään hullumpi, joten tässä sitä nyt ollaan.

Oli ihana lukea paikoista, joissa on itsekin kävellyt ja mieleen nousi väkisinkin muistikuvia Berliinistä sellaisena, kuin olen sen itse kokenut. Kerr ei kirjassa harrasta kuvailua juuri nimeksikään, joten omat mielikuvani sotkivat himan kokemusta, sillä kaikki tuntui olevan hieman sinnepäin, jos tiedätte mitä tarkoitan. Välillä tuntui, että kaikki sama olisi voinut tapahtua nykyberliinin kaduilla, kunnes kuvaan ilmestyivät univormupukuiset SS-miehet ja Gestapo.

Mikäli tarina olisi sijoittunut jonnekin muualle, olisin saattanut laskea sen kädestäni ja jättää kesken. En siis kovinkaan pitänyt Kerrin kirjoitustyylistä, jos rehellisiä ollaan. Kerrillä on selkeästi oma ääni, mutta omaan makuuni se on liian kova ja karkea. On todellakin tehty selväksi, että päähenkilö on mies, miehinen mies. Henkilökohtaisesti kun pidän hieman pehmeämmästä ja sensuellimmasta tyylistä kirjoituksessa. Ja sitä kuvailua jäin todellakin kaipaamaan; karkeahkot kuvaukset muutaman naishahmon vartaloista kun eivät ihan kylliksi ruokkineet mielikuvitustani. Mutta koska kirja ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä, päätin antaa sille mahdollisuuden; voisin ainakin nauttia omista muistikuvistani.

Pelkäsin kuitenkin, etten saisi tästä kirjasta pahemmin irti hyvää sanottavaa, tai edes kummoisia ajatuksia. Kunnes päästiin tarinan loppupäähän, jonka ansiosta teoksen pistemäärä nousee roimasti.
Yllättävin käänne koko kirjassa oli tosiaan yksityisetsivämme lähettäminen Dachaun keskitysleirille. Tämä yksinään riitti kääntämään itseltäni puuttuneen tunteen synkäksi ja jopa ahdistavaksi. Kerr ei loppujen lopuksi kuvannut kovinkaan paljon keskitysleirien kauheuksia, mutta herätti omat muistikuvani jälleen eläväisesti eloon.

Olen vieraillut Weimarin kaupungin liepeillä sijaitsevassa Buchenwaldin keskitysleirissä useampi vuosi takaperin. Myös Buchenwald mainitaan tässä teoksessa, mutta ohimennen. Liekit Berliinissä vei minut väkisinkin muistelemaan käyntiäni museossa, joka Buchenwaldin keskitysleiri tänäpäivänä on. Muistan siellä esillä olleet kuvat ja esineet, muistan krematorion ja laajan kentän, jossa yläleirin parakit ennen sijaitsivat. Muistan myös sen kylmän ja ahdistavan tunteen, kun luin seinään kiinnitetystä muistolaatasta, kuinka (yritin tässä selvittää miehen nimeä ja varsinaista "titteliä", mutta en löytänyt, kyseessä on kuitenkin henkilö, joka on ollut joko johtoasemassa, tai esikuvana jollekin vastarintaliikkeelle tms. Pitääkin etsiä jostain ne mukaani nappaamat esitteet, josko muisti virkistyisi, vähän meinaa hävettä nyt.) mies on ammuttu juuri sillä astinkivellä, jolla itse seisoin.

Kaikki tuo tulvi väkisinkin mieleeni. Vaikka Buchenwald ei ollutkaan niinsanottu tuhoamisleiri, toisin kuin esimerkiksi Dachau, kuoli siellä ihmisä arviolta 56545. Buchenwaldin keskitysleiri ja Buchenwald Memorial aivan leirin kupeessa olivat yhdellä sanalla sanottuna kamala kokemus, mutta olen todella kiitollinen, että silloiset isäntäni (ystävän luona kun olin vierailemassa tuolloin) veivät minut tutustumaan kyseiseen museoon. Ja vaikka kokemus kuinka kamala olikin, niin tahdon edelleen päästä vierailemaan toisellakin keskitysleirillä, ehkäpä Dachaussa tai sitten kenties kuuluisimmmassa Auschwitzissa. 

Liekit Berliinissä -teokseen palatakseni vielä tosiaan täytyy sanoa, että vaikka alku ja keskiosa olivatkin vähän heppoisia omien mieltymysteni mukaan, nosti keskitysleirille päätyminen pisteitä hurjasti. Jollain tapaa olen siis kuitenkin tyytyväinen, ettei Kerr harrastanut ylimääräistä kuvailua, sillä en tiedä, kuinka hyvin olisin pystynyt nukkumaan, mikäli olisin päätynyt sukeltamaan vielä syvemmälle tuohon järkyttävään maailmaan, jonka olemassaolosta ei ole kulunut kuitenkaan niin kauhean kauan. 

Jäin vähän vielä kaipailemaan lisä selvitystä kuitenkin Guntherin toisen sihteerin kohtalosta ja jollain tapaa kirjan päätös tuntui tapahtuvan kuin sumussa. Jokin lopetuksessa jäi vaivaamaan, sillä mielikuva jäi hyvin utuiseksi; mitä tässä nyt sitten todella tapahtuikaan. 

Liekit Berliinissä on kolmiosaisen Berlin Noir -sarjan avausteos. Ja vaikka tästä osasta en ehkä kokonaisuudessaan niin hirveästi perustanutkaan, jollain tapaa toinen osa Kalpea rikollinen hieman houkuttelisi. Ehkä se on se rakkaus tätä kaupunkia kohtaan, joka palaa niin suurella roihulla, ettei haittaa, vaikka kirjoitustyyli aiheuttaisi kovastikin nenännyrpistelyä?

★★★☆☆

J. K. Rowling: Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset

J. K. Rowling; Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset 
Alkuteos: Harry Potter and the Deathly Hallows
Kustantaja: Tammi 2008
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja:828

"Kunpa hän olisikin saanut kuolla sinä kesäpäivänä, jolloin hän lähti viimeisen kerran Likusteritie nelosesta, silloin kun jalo feeniksinsulkasauva pelasti hänet! Kunpa hän olisikin saanut kuolla niin kuin Hedwig, niin nopeasti, ettei olisi ehtinyt tietää kuoleman tulevan! Tai kunpa hän olisi sanut heittäytyä taikasauvan eteen pelastaakseen jonkun rakkaansa... hän kadehti nyt vanhempiensa kuolemaa. Tämä kylmäverinen marssi omaan tuhon vaatisi toisenlaista rohkeutta. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja yritti hillitä niitä, vaikkei kukaan häntä nähnytkään; seinien muotokuvakehykset olivat typötyhjiä."

Aika on koittanut ja Voldemort on saanut jälleen taikamaailman hallintaansa. Ihmisiä katoaa ja tuttuja kuolee. Pystyykö Harry hoitamaan loppuun tehtävän, jonka Dumbledore on tälle antanut? Pystyykö poika-joka-elää, täyttämään kohtalonsa?

Alkaa pitkä jahti ympäri Britannian, kun Harry, Ron ja Hermione lähtevät metsästämään Voldemortin viimeisiä hirnyrkkejä, jotta ennustus voidaan saattaa toteen. Ystävykset joutuvat koville, kun eivät voi paljastaa tekemisiään kenellekään, eivät edes rakkailleen, Dumbledore halusi heidän hoitavan homman salassa.

Joten sillä välin, kun Feeniksin kilta yrittää epätoivoisesti taistella Voldemortin hirmuvaltaa vastaan, kun Tylypahkan velhokoulua johtaa Severus Kalkaros ja pimeän lordin uskolliset kuolonsyöjät, kolmikko juoksee ympäri maata, pyrkien löytämään viimeiset keinot tuhota Voldemort lopullisesti. Lisäksi pitäisi keksiä keino, millä tuhota hirnyrkit niiden löydyttyä, niistä ensimmäinen kun onnistuu ajamaan kolmikon erilleen, aiheuteuttuaan jatkuvaa eripuraa ja väärinkäsityksiä. Ron lähtee omille teilleen, mutta Harry ja Hermione päättävät jatkaa loputonta jahtiaan. Kaksikko päätyy Harryn syntymäkodin maille, Godrickin notkoon, vain joutuakseen hengenvaaraan, josta selvitäkseen Harryn sauvan on rikkouduttava.

Raskaan vuoden loppupuolella tulee aika palata Tylypahkaan. On aika taistella ja todeta, ketkä ovat ne urheimmat, aidot ystävät. Voivatko näkymättömyysviitta ja piilossa pysytellyt elpymyskivi pelastaa Harryn, kun Voldemortilla on seljasauva, kuoleman varjelusten kiistattomin todiste?

---

Kuoleman Varjelukset on koko seitsenosaisen Potter sarjan synkin kirja. Jo ensimmäisillä sivuilla aistii selkeää synkkyyttä, synkkyyttä, joka ei hälvene tekstin yltä vaan roikkuu niskassa koko tarinan viimeisen osan läpi. Vaikka on Rowling onnistunut muutaman huumoripisarankin sekoittamaan joukkoon, saaden lukijan naurahtamaan kaiken synkkyyden keskellä kerran jos toisenkin.

Ja myönnettäköön, että toisinaan oli vielä näinkin monennella lukukerralla hankala pidätellä silmiin nousevia kyyneleitä. Siksi, että loppunsa kohtasivat niin rakkaat kirjan hahmot, ettei ennen viimeistä osaa tajunnutkaan, kuinka näihin hahmoihin ehti kiintyä niinkin lyhyessä ajassa, vaikka kyseessä on täysin fiktiiviset hahmot. Suurimmat kyyneleet olivat valua jo aivan ensimetreillä ja tietysti sitten suuren Tylypahkan taistelun tuoksinnassa.

Vihdoin Rowling paljastaa salaisuudet, jotka ovat askarruttaneet lukijaa koko sarjan läpi ja ensimmäisellä lukukerralla ahaa-elämyksiä oli paljonkin. Kuka olisi uskonut Kalkaroksesta?

Jokin tässä teoksessa vetää sanattomaksi. Ehkä sen lopullisuus ja synkkyys vievät ajatukset tyhjyyteen. Sillä tyhjä olo seurasi tämänkin kerran jälkeen. Se oli viimeinen Potter kirja. Ja kuten kaikilla aikaisemmillakin lukukerroilla, jäin kaipaamaan lisää, mitä tulevaisuudessa tapahtuukaan ja mitä sattuu kenellekin. Kuinka Teddy Lupinin käy? Tai Malfoyn? Nämähän onneksi selviävät sitten muuta kautta, mutteivät itse kirjasta. Ja minä kun olisin niin mielelläni lukenut Harryn lasten seikkailuista Tylypahkassa.

Mutta kokonaisuudessaan taas kerran kyseessä on kaunis satu. Satu ystävyydestä ja oikeasta rohkeudesta, oikean ja väärän häilyväisestä rajasta, epäitsekkyydestä. Askel askeleelta synkemmäksi lipuva tarina, jonka kanssa on ollut kunnia varttua ja seurata Harryn, Hermionen ja Ronin kasvua.

Harry Potter on tarina ja satu, jota rakastavat aikuisetkin, sillä tästä tarinasta saa eri ikäisenä niin erilaisia asioita irti, etten varmaan ikinä kyllästy näitä lukemaan aina tietyin väliajoin. Enkä saata uskoa, kuinka pienempänä saatoin jättää ensimmäisen kirjan jo ensimmäisessä luvussa kesken. Ehkä minun piti hieman kasvaa, ennen kuin pystyin sisäistämään tämän upean tarinan. Nykyäänhän se on yksi rakkaimmista. Ja eikös sitä sanota, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se herättää tunteita.

Pistearvio tästä kirjasta, kuin kokonaisuudessaan koko Harry Potter sarjasta on täydet viisi tähteä.

★★★★★

Syksy 2013

Ja niin on pian takana syyskuun ensimmäinen viikko ja Potter maratonini lähenee uhkaavasti loppuaan.

Olen tällä hetkellä sarjan viimeisen osan puolivälissä, sen lukemiseen tuskin kovin kauan enää kuluu ja teen lupaamani arvostelun viimeisestä osasta, samalla tietysti kommenttia koko sarjasta.

Käväisinkin tänään siis kirjastossa ja kirjakaupassa, ihan vain sitä ajatellen, etten iltavuoroiltani ennen keskiviikkoa pääsisi uutta lukemista hakemaan. Sivupalkista näkeekin, mitä mukaan tarttui ja mitä on siis tälle syksylle luvassa. Suuria odotuksia ainakin muutaman teoksen kohdalla minulla jo onkin.

Rakastan syksyä, ihanaa viileätä ilmaa ja värikkäitä lehtiä. Lisäksi syksy on yksi lempivuodenaikojani lukemisen suhteen, vielä kun on tarpeeksi lämmin, että paksun viltin kanssa tarkenee lukea ulkona ja sadepäivinä on ihana käpertyä lukemaan ja kuuntelemaan sateen ropinaa.

Päätin vihdoin päivittää blogin ulkoasua vuodenaikaan sopivammaksi. Vaikka päivät ovatkin vielä lämpimiä, (mikä tekee pukeutumisen taas todella ärsyttäväksi, kun menet lähes hellelukemissa töihin, mutta palailet kun lämpötila on tippunut jo kymmenen asteen kieppeille) päätin juhlistaa syksyä uudella bannerilla ja linkkien värityksellä. Pieniä muutoksia kertomaan syksyn odotuksesta.

Tällaisia kuulumisia siis tällä kertaa. Uskoisin julkaisevani Kuoleman Varjelusten arvion jossain välissä ensiviikolla, kun vapaapäivä on pitkästä aikaa siunaantunut muutama ylimääräinenkin ja aikaa pitäisi siis jäädä rentoutumiselle ja bloginkin päivittelylle.

Nyt illanjatkoja, suuntaan petiin hetkeksi kirjan kanssa rauhoittumaan, että huomenna pääsee taas virkeänä töihin.