Marisha Pessl: Yönäytös

Marisha Pessl; Yönäytös
Alkuteos: Night Film
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Laura Beck
Sivuja: 725

"Hopperin oli määrä nukkua yö ystävänsä sohvalla Delancey Streetillä.
"Tässä", hän sanoi kuljettajalle lasiin napauttaen.
Taksi pysähtyi, Hopper kääntyi minun puoleeni ja ojensi kätensä.
"Jatka merenneitojen etsimistä", hän sanoi käheällä äänellä. Hän painoi päänsä jotten näkisi kyyneliä hänen silmissään. "Jatka taistelua niiden puolesta."
Nykkäsin ja halasin häntä niin lujaa kuin pystyin. Sitten hän suuteli Noraa hellästi otsalle ja nousi autosta. Hän ei mennyt heti sisälle vaan seisoi jalkakäytävällä katselemassa, kun me ajoimme pois, tumma hahmo oranssin katuvalon alla. Nora ja minä katselimme häntä takaikkunasta - liikkuvaa kuvaa, johon meidän piti naulita silmämme varoen räpyttelemästä tai hengittämästä, sillä se muuttuisi hetkessä pelkäksi muistoksi.
Hopper kohotti meille vasenta kättään, vilkutus ja tervehdys. Ja taksi kääntyi kadunkulmasta."

Stanislas Cordova on kulttimaineeseen noussut elokuvaohjaaja, joka on kuitenkin vetäytynyt tyystin julkisuudesta jo 70-luvun loppupuolella. Cordovan kauhuelokuvat ovat niin pelottavia, että niitä on keltäydytty esittämästä julkisesti ja tästä syystä miehen fanit ovatkin hankkineet käsiinsä elokuvien piraattiversioita ja esittävät näitä salassa kellareissaan.

Scott McGrath on tutkiva journalisti, joka on joutunut huonoon valoon Cordovan kostettua miehelle tämän kunniaa loukkaavat lausahdukset televisiossa. Mutta kun Cordovan 24-vuotias tytär Ashley löydetään kuolleena, ei McGrath enää voi pysytellä erossa elokuvaohjaajasta, hän kun ei usko, että Ashleyn kuolema olisi niinkin yksiselitteinen, kuin itsemurha tai onnettomuus.

Avukseen McGrath saa Noran ja Hopperin sattuman kautta, molemmilla kun on omat kytköksensä Ashleyyn. Omalaatuinen kolmikko rämpii läpi ihmismielen pimeimpien sopukoiden yrittäessään saavuttaa totuutta elokuvaohjaajan tyttären kuolemasta, joka on osoittautumassa yhtä uskomattomaksi ja sairaaksi, kuin Cordovan elokuvatkin.

---

Kirjastossa olin vähän kahden vaiheilla, lainatako Yönäytös vai ei, se kun on varsin järkälemäinen yli 700 sivullaan. Mutta kirja vaikutti niin houkuttelevalta, että pakko se oli mukaan ottaa.

Olen jo hetken kaipaillut jotain oikeasti selkäpiitä karmivaa ja jännittävää. Ja jo alusta asti Yönäytös lunasti nämä odotukset. Kirja lupaili karmaisevuutta ja pelkoa juuri sopivassa suhteessa tähän tilanteeseen. Siis paljon. 

Pessl luo taitavasti jännitettä ja jännitystä, maalaten eläväisiä mielikuvia lukijansa silmien eteen. Koko pitkän kirjan, joka ei muuten tunnu sivuakaan liian pitkältä, ajan tunnelma on käsinkosketeltavissa. Lisäksi rakastin tarinan sekaan ripoteltuja liitteitä ja screen shotteja. Ne jaksottivat lukemista ja rakensivat uskottavaa pohjaa Cordovan tarinalle, hieman dokumenttimaisesti. Olisiko Yönäytös ollut yhtä vakuuttava ilman näitä? Ehkei, mutta varmasti se olisi toiminut. Mutta pisteet kirjailijalle tästä ideasta, joka toimii kuin häkä, ainakin minuun! 

Luin Yönäytöstä sydän hakaten jännityksestä, alusta loppuun, jatkuvasti pohtien, mitä nyt paljastuu, voiko tämä olla totta. Kirja ei tosiaankaan ole heikkohermoisille. 

Pessl kuvaa taitavasti ihmismielen pimeimpiä nurkkia, sitä, kuinka yliluonnollisestakin voi tulla totta, jos vain uskoo. Ja skeptikkokin alkaa kääntymään, kun todisteet kertovat, kuinka järkeenkäypää se kaikki on. Mikä tahansa voi olla totta, kun mielen antaa vaeltaa vapaana. 

Ja kuinka pitkälle totuudennälkä ja uteliaisuus viekään, vaikka oma mieli tekisi millaisia temppuja. 

Ja minun on myönnettävä, että kirja on juuri sellainen, millaiseksi kuvittelisin pelottavimman mahdollisen elokuvan olevan. Millainen kuvittelisin Cordovan elokuvien olevan. Pahin pelko tulee aina oman pään sisältä, kun ei enää pystykään luottamaan omaan mieleensä ja sitä yönäytös nimenomaan on. 

Mutta ah ja voih, juuri kun ajattelin, että Pessl lopussa avaa kaiken, niin matto kiskaistaankin vielä kertaalleen jalkojen alta. Yönäytös jää täysin auki, jättäen mielettömän määrän kysymyksiä. Aivan kuten Cordova -elokuvien lopussakin. 

Mutta näin onkin todennäköisesti parempi, sillä takuuvarmasti jäät miettimään kirjaa vielä pitkäksi aikaa sen käsistä laskettuasi. Yönäytös vainoaa ja säikyttelee vielä pitkään jälkikäteenkin. 

Aivan mieletön lukukokemus, kiilaa kirkkaimpaan kärkeen suosikkikirjojeni listalla! 

★★★★★

J.R.R. Tolkien: Hobitti

J.R.R. Tolkien; Hobitti eli sinne ja takaisin
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again
Kustantaja: WSOY 16. painos 2001 (1985)
Suomentaja: Kersti Juva, Panu Pekkanen
Sivuja: 312

""Oikein soma", sanoi Gandalf. "Mutta minulla ei ole aikaa puhaltaa saurenkaita tänä aamuna. Minä etsin jotakuta mukaan seikkailuun jota olen järjestämässä, eikä ketään tahdo löytyä."
"Ei varmaan hevin löydykään täältä meiltäpäin! Me olemme yksinkertaista hiljaista väkeä eivätkä seikkailut ole minua varten. Ikäviä ja epämukavia hankkeita joista on vain häiriötä! Hyvässä lykyssä myöhästyy päivälliseltä. En käsitä mitä kukaan niissä näkee", sanoi herra Reppulimme ja työnsi peukalon olkaimen alle ja puhalsi ilmoille uuden entistä isomman saurenkaan. Sitten hän otti esiin aamun kirjeet ja ryhtyi lukemaan niitä eikä ollut huomaavinaan vanhusta. Hän oli päättänyt, ettei Gandalf ollut sellaista seuraa jota hän kaipasi ja hän toivoi tämän lähtevän. Mutta vanhus ei liikahtanutkaan. Hän istui nojaten sauaansa ja tuijotti hobittia sanomatta mitään, kunnes Bilbo kiusaantui ja häntä alkoi jopa vähän suututtaa.
"Hyvä herra!" hän sanoi iimein. "Täällä ei tarvita mitään seikkailuja, kiitos vain!""

Kolossa maan sisällä asuu huolettomista elonpäivistään nautiskeleva hobitti nimeltä Bilbo Reppuli. Mutta kun velho Gandalf valitsee Bilbon mukaansa retkelle "sinne ja takaisin", edessä onkin lähtö vaarallisille poluille: takaisin pitäisi saada lohikäärme Smaugin ammoin varastama kääpiöiden aarre.
Vaikka vaaroja matkalla riittää, haasteiden keskellä pienestä ja pelokkaasta mutta tavattoman sinnikkäästä hobitista kasvaa todellinen sankari.

---

Minusta on tullut huono kirjoittamaan tiivistelmiä, tai sitten olen vain laiskistunut. Ylläoleva tiivistelmä on siis kopioitu wsoy:n sivuilta.

Mutta siitä sen enempiä löpisemättä, palataan aiheeseen, siis Tolkienin Hobittiin.

Yritin nuorempana aloittaa siskon omistaman Taru Sormusten Herrasta yhteisniteen ja se tyssäsi varmaan ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen. En enää kuolemaksenikaan muista, aloitinko tyhmänä kaiken keskeltä vai miten tämä meni. Jokatapauksessa, ei vain uponnut. 

Mutta näinhän kävi jo Harry Pottereillekin ja rakastuin niihin vähän kasvettuani. Joten, eiköhän olisi aika antaa myös Tolkienille uusi mahdollisuus. Hobitti tuli ensin ja oli muutenkin vähemmän kunnianhimoinen tavoite näin alkuun. 

Kaipasin kevyttä luettavaa, jotain muuta ainaisten mysteerien jatkoksi, ja totesin, että nyt sitten mennään eikä meinata. Hobitti oli pyörinyt jo jokusen aikaa kirjahyllyssä siskolta lainassa ja se nyt tuntui olevan ainoa, mikä kutkutti mieltä. Vaikka pääsääntöisesti olen pitänyt Hobitin elokuvasovituksista, mutta vähän arastelin silti, sillä en niinkään perusta niistä ainaisista taistelukohtauksista ja verestä ja suolenpätkistä ja irtopäistä (tästä syystä en ole pahemmin pitänyt Taru Sormusten Herrasta -elokuvista ja totta puhuakseni Hobitin viimeinen elokuvasovituskin on vielä näkemättä). 

Onneksi kuitenkin tartuin kirjaan! Ilokseni totesin, ettei Tolkien mässäillyt väkivallalla taikka sota ja taistelukohtauksilla. Kyse oli ihan tosissaan sadusta. Satukirjallisuuden klassikon arvon on Hobitti ihan ansaitusti saanut, sillä tämähän on ihan täydellinen. Täydellinen satu! Ihana satu, jossa on juuri sopivasti toimintaa, ripaus sitä väkivaltaa ja kummallisia, hassunkurisia sattumia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät vanhemmankin lukijan mielenkiintoa yllä ihan viimeisille sivuille asti.  

Teksti oli runsasta ja rönsyilevää, mutta silti niin helppolukuista kieltä. Vähän kummastelin, kuinka Hobitin alku oli niiiiin hidasta lukemista. En sano, että kyseessä olisi siis ollut tahmeaa etenemistä, vaan olin aivan varma, että olin lukenut jo vaikka kuinka paljon ja huomasinkin, että vasta pari sivua oli mennyt. Lieköhän johtunut väsystä tai jostain, mutta puolivälin paikkeilla tahti kuitenkin palasi normaaleihin uomiinsa ja loppuosa olikin hujauksessa ohi. 

Hidasta tai ei, niin nautin jokaisesta Hobitin kanssa vietetystä hetkestä. Ja päädyin hankkimaan Sormusten Herran tarun trilogian saman tien. Nyt kirjojen postiin kolahtamista odotellessa, juoksin kirjastoon, mistä sattui Sormuksen Ritarit hyllyssä kököttämään, lainaamaan sen, että pääsisin heti aloittamaan. 

Tolkienin kieli hurmasi minut vasta nyt, mutta niin monet enennen minua. Jos olet meitä harvinaisia Matti Myöhäisiä, niin kipaise kirjastoon tai lainaa kaverilta, tilaa netistä tai löydä antikvariaatista ja sukella Tolkienin maailmaan, sillä välillä tekee meille (krhm... :D) aikuisillekin hyvää painaa jarru pohjaan ja antaa sadun viedä. 

★★★★★

Jennie Bentley: Fatal Fixer-Upper

Jennie Bentley; Fatal Fixer-Upper
Kustantaja: Berkley Books
Sivuja: 239 (e-kirja)

"For a second I was too shocked and astonished to react, and then I threw myself at the door. 'Shit!' It isn't a word I use often, but the sircumstances seemed to demand it. I added a few more choice curses as I hammered my fists against the reinforced steel. Nothing happened; not that I had expected it to. 'Hello?' I tried. 'What's going on?'

There was no answer. I had no idea whether he could hear me or whether he'd left after shutting me in. I certainly couldn't hear him. Was he standing just outside the door, listening to me freak out, or already calmly going about his business? 'Shit!' I said again. It seemed to sum up the situation nicely, even if my voice was shaking..."

Avery saa tuntemattomalta tädiltään kirjeen, tosin varsin myöhässä alkuperäisestä lähetyspäivästä. Avery päättää kirjeen innoittamana lähteä tapaamaan Inga-tätiään Maineen. Perillä selviää, että Inga-täti on juuri menehtynyt ja Avery tapaa tädin vanhahkon lakimiehen. Asiassa ei tunnu olevan mitään hämärää, vaikka lakimies löytääkin Ingan muutetun testamentin, jonka mukaan Avery perii tädin koko omaisuuden, myös talon, joka on kyllä varsin huonossa kunnossa.

Hämmentyneenä Avery palaa New Yorkiin vain löytääkseen poikaystävänsä (ja pomonsa) sängystä toisen naisen kanssa. Hetken huumassa Avery jättää kaiken taakseen muuttaakseen Maineen, Waterfieldin pikkukaupunkiin, remontoidakseen Inga-tädin vanhan talon, voidakseen myydä sen paremmalla summalla.

Avery saa pian ystäviä pienestä kaupungista, mutta ilmeisesti myös tuntemattoman vihollisen. Joku yrittää pelotella naisen lähtemään kaupungista ja luopumaan Inga-tädin talosta ja muusta arvokkaasta omaisuudesta. Sama tuntematon vihjaa myös, että Inga-täti ei olisi kuollutkaan tapaturmaisesti, vaan että kyseessä olisi murha.

Kuka tahtoo Averystä eroon niin kovasti, että on valmis toistamaan murhan ja kuinka läheisen yliopiston kadonnut professori liittyy tähän koko sotkuun?

***

Fatal Fixer-Upper oli loistava! Ihan täydellinen cozy-mystery. Tämä oli se tarina, joka minut sai rakastumaan tähän genreen.

Avery on mitä ihanin hahmo, niin aidon oloinen. Avery ei ole jumalaisen kaunis, eikä muutenkaan täydellinen, naisessa on virheensä. Pidin Averyn hahmosta siis valtavasti. 

Muutenkin Bentleyn hahmot ovat loistavia, esimerkkeinä ihanan ärsyttävä ja lähes hermoja raastavan täydellinen Melissa ja mitä herkullisin Derek. Hahmokaartissa oli helppo pysyä perässä, vaikka tarinan edetessä uusia henkilöitä ilmaantuikin mukaan. Kaikki kuitenkin päätyi pyörimään jo alussa esiteltyjen henkilöiden kesken. 

Pidin siitä, kuinka Bentley tiputteli sekä hienovaraisia, että vähemmän hienovaraisia vihjeitä pitkin tarinaa. Fatal Fixer-Upper on ihan täydellinen "whodunit" -tarina, sillä vähä vähältä paljastuu lisää. 

Loppuratkaisu on yllättävä, mutta sai kuitenkin huudahtamaan "Hah! Tiesin, että siinä on oltava jotain vikaa!"

Bentleyn teksti on otteessaan pitävää ja niin hauskaa luettavaa, että naurahtelin ääneen ja juuri sopivasti jännitystä. Johan sanoin, että tämä oli täydellinen cozy-mystery. Vaikka tämä arvio jääkin aavistuksen lyhyeksi ylistystekstiksi, niin älkää antako sen häiritä vaan tarttukaa tähän, jos osaatte riittävästi englantia. Minut se jätti himoitsemaan lisää ja olenkin jo lukenut kaksi seuraavaa sarjan osaa. Kyseessä on siis Do-it-yourself mystery -sarja. 

Harmittelen vain, että cozy.mystery genre on niin huonosti edustettuna täällä kotisuomessa. Millä näitä saataisiin lisää kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyille ja jopa käännettyä omalle kielellemme?
Päädyin meinaan tilaamaan sarjan loput osat Book Depository -nettikaupasta. Lisää mukavia mysteerejä Suomeen kiitos!

★★★★★

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sund; Unissakulkija
Alkuteos: Hungerelden
Kustantaja: Otava 2014
Suomentaja: Kari Koski
Sivuja: 395

"Hän tuntee häpeää siitä että on isänsä tytär, mutta samalla hänessä itää jotain minkä takia häntä ei huvitakaan opettaa tyttöä uimaan.
Hän katselee laihaa hahmoa, joks dridoo hymyillrn altaan reunalla yllään aivan liian iso yöpaita. Hänen oma yöpaitansa, johon on painettu väreillä Sigtunan koulun tunnus.
Äkkiä hänen tekee pahaa katsella tyttöä, joka on pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja joka on menossa veteen altaan matalassa päässä. Victoria yrittää katsoa mitä isä tytössä näkee. Hän on kaunis ja turmeltumaton, hän on nuorempi eikä luultavasti väitä vastaan niin kuin Victoria on alkanut tehdä.
Helvettiäkö sinä kuvittelet voivasi viedä minun paikkani? hän ajattelee.
"Tule tänne." Victoria yrittää kuulostaa ystävälliseltä mutta kuulee, että äänensävy on nyt pikemminkin käskevä.
Muistikuva ilmestyy hänen mieleensä. Pieni poika jota hän rakasti mutta joka petti hänet ja sitten hukkui. Niin yksinkertaisesti se voisi käydä, hän ajattelee.
"Kaadu eteenpäin veteen, niin minä pitelen sinua alhaalta."
Victoria käy tytön viereen, joka aluksi epäröi. "No niin, älä ole pelkuri. Minä otan sinut vastaan."
Äkkiä tyttö liukuu veteen.
Hän tuntuu kevyeltä kuin pikkulapsi Victorian sylissä.
Tyttä liikuttaa käsiään ja jalkojaan ohjeiden mukaan, mutta kun Victoria antaa hänen kellua itse, hän lakkaa heti uimasta ja rupeaa sen sijaan sätkyttelemään. Victoriaa se ärsyttää joka kerta, mutta hän hillitsee itsensä ja ohjaa tyttöä hitaasti mutta varmasti syvempään veteen.
Tässä hänen jalkansa eivät ota pohjaan, ajattelee Victoria, joka pysyy pinnalla polkemalla vettä.
Hän irrottaa otteensa."

Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsenmurhien tutkimuksia. Työn keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko, johon liittyy sairaita ritualistisia piirteitä. Samaan aikaan psykoterapeutti Sofia Zetterlund yrittää pitää sirpaloituvaa mieltään koossa.

***

 Olin jo kertaalleen kirjoittanut arvostelun Unissakulkijasta, mutta Elisalla tuli ongelmia nettiyhteyksien kanssa ja julkaiseminen ei onnistunut. Eikä näköjään luonnoksen tallennuskaan, joten jouduin alottamaan alusta. Töissä on ollut hulinaa, ja joulu vietettiin siskon perheen tykönä Rovaniemellä (kuvia joulumaastani löytyy instagramista)

Pidin unissakulkijan alusta valtavasti. Miksikö? No koska edellisen kirjan tapahtumia ei kerrattu. Yleensä sarjoilla se on hyvä asia, mikäli niitä lukee ilmestymistahdissa. Mutta näin kun hankit koko trilogian kerralla ja pystyt siirtymään saumattomasti osasta toiseen, niin kertaus olisi turhauttanut minua. 

Tokihan Varistyttö-trilogia on yksi tarina, joka on jaettu kolmiin kansiin, ettei esikoisteoksesta olisi tullut liian pitkä ja osat on julkaistu ainakin meillä Suomessa varsin tiheässä tahdissa, joten kertaus olisi ollut ehkä jopa täysin turhaa. Nojoo, who cares. 

Onnekseni nappasin kirjamessuilta kaikki kolme osaa, sillä ensimmäisen osan luettuani, oli aivan pakko siirtyä pimeydessä seuraavaan osaan ja jatkaa matkaa. Unissakulkija kun nosti jälleen vain lisää kysymyksiä. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä, kun toiselle tehdään pahaa ja uhri vihaa tekijää ja pelkää tätä, mutta kun joku toinen joutuukin pahantekijän kohteeksi, on ensimmäinen uhri mustasukkainen. Kuinka ihminen voi vihata ja silti olla niin riippuvainen, riippuvainen siitä pahasta olosta, josta tahtoo päästä eroon. Unissakulkija herätti muitakin isoja kysymyksiä, joita jäi väkisinkin pohtimaan ja vatvomaan pitemmäksikin aikaa, koska ne jäävät mielenpäälle pyörimään ahdistavina. Silti näihin ei vain saada vastausta. 

Unissakulkija pureutuu siihen, mitä väkivalta ja seksuaalinen väkivalta tekee lapselle ja kuinka pitkälle se vaikuttaa vielä aikuisenakin. Kuinka lapsena koetusta vääryydestä ei tule ikinä pääsemään irti, ei aidosti. Tämäkin osa pääsee siis syvälle ihon alle, kuten edellinenkin, tällä kertaa vain vielä syvemmälle. 

Ja mainittakoon kirjailijakaksikon kunniaksi se, että he ovat varsin taitavie vetämään maton lukijansa jalkojen alta. He antavat ymmärtää, että tämä on ratkaisu, tämä on tekijä ja näin homma menee. Mutta taas lähteekin se matto alta ja koko "whodunit" -pohdinta on aloitettava alusta, kun kirjailijat ovat ohjanneet lukijaansa täysin väärille raiteille. 

★★★★★

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund; Varistyttö
Alkuteos: Kråkflickan
Kustantaja: Otava 2014
Suomentaja: Kari Koski
Sivuja: 415

"pöytä olohuoneessa oli täynnä menneen viikon sanomalehtiä. Hän oli odottanut edes pikku-uutista kadonneesta lapsesta, mutta itse asiassa hän oli luullut että se olisi lööpeissä. 
Lapsen joka katoaa savuna ilmaan pitäisi kai olla suuri uutinen?
Jotain sellaista jolla myytäisiin iltapäivälehtien numeroita vähintään viikon ajan.
Niin oli aina ollut.
Mutta hän ei ollut löytänyt mitään mistä kävisi ilmi, että poikaa kaivattiin. Radion etsintäkuulutuksissa ei mainittu mitään, ja hänelle valkeni, että poika oli täydellisempi kuin hän olisi osannut toivoakaan.
Jollei kukaan etsinyt poikaa, se merkitsi sitä, että tämä turvautuisi häneen niin kauan kuin hän tyydyttäisi tämän perustarpeet, ja sen hän tiesi tekevänsä. 
Hän enemmän kuin tyydyttäisi ne.
Hän jalostaisi tämän toiveet siten, että ne vastaisivat täysin hänen omiaan ja heistä kahdesta tulisi yksi. Hänestä tulisi uuden olennon älykäs pää ja pojasta lihakset. 
Juuri nyt, kun poika makasi tokkurassa patjalla, hän oli pelkkä alkio. Mutta kun poika oppisi ajattelemaan hänen laillaan, heile olisi vain yksi totuus.
Kun hän olisi opettanut pojalle, miltä tuntui olla samaan aikaan skä uhri, että tekijä, tämä ymmärtäisi."

Metroaseman läheltä löytyy kuollut poika, joka on joutunut raa'an väkivallan uhriksi. Pian löytyy toinenkin nuoren pojan ruumis.Psykoterapeutti Sofia Zetterlund saa potilaakseen Sierra Leonen lapsisotilaan, jolla vaikuttaa olevan moni persoonahäiriö samoin kuin Sofian toisella potilaalla, lapsena hyväksikäytön uhriksi joutuneella Victoria Bergmanilla. Kun poikien sarjamurhia tutkiva rikoskomisario Jeanette Kihlberg pyytää apua Sofialta, naisten välille muodostuu hämmentävän väkevä yhteys. Väkivallan ja traumojen kohtalokkaista ketjuista punoutuu tarina, joka addiktoi lukijansa heti ensi sivuilta. (Teksti: Adlibris.com)

---

Tuntui yhtäkkiä ylitsepääsemättömän vaikealta osata tiivistää Varistytön tarina, joten päädyin pitkällisen kirjoittamisen ja poispyyhkimisen jälkeen kopioimaan Adlibris -verkkokirjakaupan kuvauksen kirjasta. 

Kun kirjamessuilta koko trilogian kotiutin, olin pohtinut tekeväni arvostelun kaikista kolmesta sarjan osasta kerralla, mutta kun pääsin lukemaan näitä, huomasin, että erinäisiä ajatuksia singahteli jokatoisella sivulla, ja yhdestä arvostelusta tulisi liian pitkä ja sekava. Tässä siis arvostelut jokaisesta Varistyttö -trilogian osasta yksitellen.

Odotukseni olivat korkealla, ehkä jopa pelottavan korkealla; odotinko ehkä liikaa, pystyisikö mikään kirja lunastamaan sellaisia odotuksia, mitä Varistyttöä kohtaan oli kasaantunut? En ollut lukenut yhtään huonoa arviota. 

Eikä minun onneksi tarvinnut pettyä. Varistyttö luettiin 24 tunnin sisällä aloitetuani ensimmäisen sivun. Taukoja pidin vain aivan pakollisissa väleissä, kuten kaupassakäynti ja ruoanlaitto yms.
Ensimmäinen huomioni oli se, kuinka tarina soljuu eteenpäin hyvässä tahdissa, eikä mitään vain dumpattu niskaan, kuin saavillista jäävettä. 

Jo alusta asti koin puistatuksia. Vaikka tietääkin, että itse tarina on fiktiota, mutta sen tapahtumat kuitenkin omalla tavallaan totta, ei voi kuin ihmetellä kuinka joku saattaa tehdä toiselle ihmisele, vieläpä lapselle, jotain tällaista. Ja pahinhan ei todellakaan ole tässä. 

Kuinka paha ihminen voi oikeastaan olla? Kuinka paha viattomasta ihmisestä voi tulla, jos joutuu jo lapsena kokemaan niin mieletöntä vääryyttä? Onko se pahuutta, jos se on seurausta jostain, mitä ei ole itse voinut estää, mitä ei ole osannut estää? Jos se on seurausta jostain oikeasti pahasa, niin onko kyse silloin todella pahuudesta, vai siitä, että sielu on rikki, ja oikea ja väärä ovat sulautuneet toisiinsa, eikä rajaa enää erota?  

Nämä olivat ne kysymykset, mitkä Varistyttö jätti kaikumaan pääni sisälle. Kirja oli luettava yhdeltä istumalta, se vetäisi niin täysin mukaansa, että sen käsistä laskeminen oli työlästä, välillä tuntui, että mies sai tosissaan repiä opuksen käsistäni saadakseen minut tekemään ruokaa. Mutta kun kirjailijakaksikko vetää maton alta kerran toisensa jälkeen ja kirjoittaa niin elävää ja puistattavaa tekstiä, ei sitä voi vain laskea viereen pöydälle ja unohtaa, mitä on juuri lukenut. 

Ja jos rehellisiä ollaan, on jo kansikuva varsin hyytävä. En pystynyt nukkumaan kirja yöpöydällä oikein päin laskettuna, vaan jouduin kääntämään sen ylösalaisin. Sen verran hyvin tämä tarina jäi päähäni pyörimään. Onneksi kaikki osat olivat käden ulottuvilla, niin, etten joutunut kärvistelemään seuraavaa osaa odotellessa.

★★★★★

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watson; Kun suljen silmäni
Alkuteos: Before I Go to Sleep
Kustantaja: Bazar 2012
Suomentaja: Laura Beck
Sivuja: 385

"Mutta sitten aloin kuvitella mitä tapahtuisi, jos törmäisin romaaniini jossakin kaapissa tai jonkun korkean hyllyn takaosassa. Mitä muuta kirja sanoisi minulle kuin Katso miten kauas olet pudonnut. Katso mihin pystyit ennen kuin jäisellä tiellä ajanut auto vei sen kaiken sinulta ja jätti sinut hyödytöntäkin hyödyttömämmäksi.
Se ei olisi iloinen hetki. Näin itseni tulemassa hysteeriseksi - paljon pahemmin kuin iltapäivällä, jolloin oli tajunnut asian asteittain - kirkumassa ja itkemässä. Vaikutus voisi olla musertava.
Ei ollut ihme, että Ben halusi salata sen minulta. Näen hänet nyt silmissäni, etsimässä käsiinsä kaikki kirjan kappaleet, polttamassa ne takakuistin metallisessa grillissä, miettimässä mitä minulle sanoisi. Millaiseksi kuvaisi menneisyyteni, jotta tilanteeni olisi siedettävä. Mitä uskottelisi minulle loppuelämäni ajan.
Mutta se on nyt ohitse. Minä tiedän totuuden. Oman totuuteni, jota ei ole kerrottu minulle vaan jonka olen itse muistanut. Ja nyt se on kirjoitettu muistiin, ikuistettu joka tapauksessa pysyvästi tähän päiväkirjaan vaikkakaan ei aivoihini. 
Tiedän että kirja jota nyt kirjoitan - toinen kirjani, ajattelen ylpeänä - voi olla vaarallinen siinä kuin tarpeellinenkin. Se ei ole fiktiota. Se paljastaa ehkä asioita, jotka olisi paras jättää pimentoon. Salaisuuksia, joiden ei ehkä pitäisi päästä päivänvaloon.
Mutta silti kynäni liukuu sivun poikki."


Christine on joutunut nuorena aikuisena onnettomuuteen, jonka seurauksena naisen muisti on pyyhkiytynyt lähes kokonaan. Nyt, noin 20 vuotta myöhemmin, Chistine herää aamu toisensa perään vieraan miehen vierestä, joka väittää olevansa tämän aviomies. Christine tuntee, aamusta riippuen, olevansa joko lapsi tai vasta nuori, kylpyhuoneen peilistä katsoo kuitenkin lähes 50-vuotias, elämää kokenut keski-ikäinen nainen.

Koska joka ilta kun Christine nukahtaa, tämän aivot pyyhkivät kuluneen päivän muistojäljet pois, alkaa nainen pitää, lääkärinsä ehdotuksesta, päiväkirjaa päivän tapahtumista. Kaikki ne hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset lääkärin kanssa ja satunnaiset muistojen välähdykset menneestä.


Joka aamu Christine kertaa kirjoittamaansa läpi, yhdistelläkseen palasia elämästään. Miksei hänellä ja Benillä ole lasta? Miksi Ben salailee asioita? Mihin Claire, Christinen paras ystävä, on kadonnut? Mikä tämä karmea onnettomuus on, joka pyyhki naisen menneisyyden?
Päiväkirja alkaa kasata Christinen menneisyyttä palapalalta, mutta jostain syystä totuus vaikuttaa pelottavalta.

---

Tästä rasti kirjabingoon, kohdalle "kannen perusteella valittu". Bongasin tämänkin vaihteeksi aleista ja kansi kiinnitti heti huomioni. Jotenkin se vain loi heti hieman arvoituksellisen tunnelman, enkä edes kovin pitkään pohtinut, nappaanko mukaan. Kansi vei minut heti mukanaan.


Mutta voi hyvää päivää taas millainen helmi näiden kansien välist oikein paljastui! Ahmin tämän ihan parissa päivässä (voi kun ei olisi töitä ja voisi vain lukea lukea ja lukea!). Jouduin jopa toteamaan, etten voi pitää tätä laukkukirjana ja lukea työmatkoilla bussissa, sillä jos työpaikkani pysäkki ei olisi linjan päätepysäkki, olisin varsin suvereenisti huristellut ohi ja myöhästynyt töistä lahjakkaasti, niin tämän lumoissa olin.


Teksti on ihanan sujuvaa ja vaikkei ehkä näennäisesti toimintaa ole alkusivuilla mitenkään ylettömästi, ei yksikään sivu ole tylsä. Ja vaikka aihe onkin melko rankka, en itse ainakaan pystyisi edes kuvitella eläväni elämää, jonka joudun aloittamaan ja rakentamaan joka ikinen aamu alusta, ei Watsonin tekstiä ole raskasta tai ahdistavaa lukea. Christine saa kaikki sympatiani, ehdottomasti, mutta se, kuinka nainen tahtoo rakentaa itselleen menneisyyden pienistä palasista, lähes tyhjästä repäisten, on niin koukuttavaa, että amnesian ahdistavuus jää juuri sopivasti taka-alalle.


Ja kuinka ihana olikaan lukea Christinen päiväkirjamerkintöjä! Ne on niin taidokkaasti kirjoitettu, ei tunnu, että lukisi päiväkirjaa. Mikä voisi toki tehdä hommasta epäuskottavaa, mutta koska päiväkirjaa kirjoitaa kirjailija, there's no second guessing. On vain jotenkin todella helppo kuvitella tuo keski-ikäinen nainen kirjoittamassa kuumeisesti ylös kaikkea, mutta koska on menneisyydessään ollut romaanikirjailija, saa tekstin laulamaan kauniilla kuvailulla ja osittaisella pikkutarkkuudella.


Juoni tiheni varsin sakeaksi mitä lähmmäs viimeisiä sivuja päästiin, enkä tohtinut laskea kirjaa käsistäni tehdäkeni edes lyhkäisintäkään muistiinpanoa, minun oli saatava tietää, miksi Ben käyttäytyy niin kummallisesti, mitä Benille on tapahtunut vuosien aikana. Mutta voi miksi sinä menit ja lopetit kirjan näin?! Olisin niiiiiin tahtonut tietää, mitä seuraavana aamuna tapahtui.


Ehdottomsti viiden tähden arvoinen helmi!

★★★★★

Veronica Roth: Divergent Trilogy

Veronica Roth; Divergent / Insurgent / Allegiant
Kustantaja: Katherine Tegen Books (Harper Collins Publishers) Suomessa Otava
Sivuja: 487 /525 / 526

Kuva lainattu täältä.

"We stand on a platform ten feet above the ground. Around us is an open cavern. "Can't believe it," a voice says from behind him. It belongs to a dark-haired girl with three silver rings through hr right eyebrow. She smirks at me. "A Stiff, the first to jump? Unheard of."
"There's a reason why she left them, Lauren," he sats. His voice is deep, and it rumbles. "What's your name?"
"Um..." I don't know why I hesitate. But 'Beatrice' just doesn't sound right anymore.
"Think about it," he says, a faint smile curling his lips.
"You don't get to pick again."
A new place, a new name. I can be remade here.
"Tris," I say firmly.
"Tris," Lauren repeats, grinning. "Make the announcement, Four."
The boy - four - looks over his shoulder and shouts, "First jumper - Tris!"
A crowd materializes from the darkness as my eyes adjust. They cheer and pump their fists, and then another person drops into the  net. Her screams follow her down. Christina. Everyone laughs, but they follow their laughter with more cheering. Four sets his hand on my back and says, "Welcome to Dauntless." "

Chicago on jaettu viiteen eri "osastoon", joista kukin huolehtii luonteenomaisia, elintärkeitä tehtäviä kaupungin ja sen ihmisten elämän ylläpidosta. On tullut Beatricen valintaseremonian aika, aika päättää, jääkö hän syntymäosastoonsa, vai vaihtaako. Yksi päätös määrittää yksilön koko tulevaisuuden. Ennen seremoniaa järjestetään kuitenkin testit, jotka ohjaavat kuusitoistavuotiaita päätöksessään; testi kertoo, mihin osastoon henkilö valintojensa perusteella kuuluu. Trisin testin tulos ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, eikä se tiedä hyvää.

Tris tekee valintansa ja päättää vaihtaa osastoa. Tris tahtoo olla osa Dauntlessia, osastoa, jota hän on pienestä pitäen ihannoinut, koska jokainen osaston jäsen näyttää Trisin silmin vapaalta ja rohkealta. Totuus ei kuitenkaan ole niin ruusuinen. Edessä on rankka koulutusjakso, eivätkä kaikki kokelaat edes tule selviämään täysivaltaisiksi jäseniksi.

Samalla alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja rakkaudesta.

---

Olen vähän sellainen, että välttelen lähes kaikkea, mitä hypetetään kovasti. Ja Divergent oli juuri sellainen, josta kohuttiin pitkin maailmaa, enkä jotenkin taas jaksanut innostua. Elokuvan traileri vaikutti kuitenkin sellaiselta, että pätkän voisi käydä katsomassa. Ja hyvä että käytiinkin. Sillä leffa itsessään (ehkei mikään ihmeellinen, mutta hoiti hommansa) herätti kiinnostukseni näihin kirjoihin.

Aloinpahan sitten miettiä, ostanko ensimmäisen osan suomeksi kalliimmalla, millä saisin kaikki kolme osaa englanniksi. Laskin sen varaan, että alkaa ärsyttää suuresti, jos kirja on hyvä ja joudunkin odottelemaan ikuisuuden toisen osan käännöstä. Siksi siis luin nämä englanniksi ja tämä teksti on toteutettu englannin kielisten versioiden pohjalta.

Ei sillä, en kyllä tiedä olisinki osannut lukea suomenkielistä kirjaa... Kumpi kuulostaa paremmalta; Four vai Neljä? Omaan korvaan tuo Neljä särähti vähän ilkeästi. Joten onneksi päädyin alkuperäiskieleen.

Mutta itse trilogiasta. Aluksi en tosiaan osannut ymmärtää, miksi tätä kirjaa ja trilogiaa niin hehkutettiin. Kun avasin kirjan ja luin ensimmäiset sivut, jäin täysin koukkuun. Ja nyt todellakin ymmärrän, miksi tätä on hypetetty niin paljon.

Tarina tempaa mukaansa heti alusta alkaen, juonenkäänteitä on tiheään, eikä mikään varsinaisesti ole ennalta arvattavaa. Ja suurin osa on jopa, vähintään jollain tasolla, varsin uskottavaa ja mahdollista. Ainoa asia, mikä vähän mietitytti on, että voiko 16-vuotias todella ymmärtää rakkautta ja rakastaa niin syvästi, kuin mitä Trisin ja Fourin välille kehkeytyy.

Äh, mitä tässä turhaan yrittää löytää sanoja, jotka ovat edelleen hukassa. En osaa sanoa mitään rakentavaa koko trilogiasta. Se vei sydämeni, vaikkakaan en reagoinut niin vahvasti Allegiantin loppuun, kuin muutamat muut. Ehkä olin jo osannut varautua oikealla tavalla lopputulokseen, ihmeteltyäni riittämiin sitä hypetystä ties minkä some-kanavien kautta.

Sanon vain, että vaikkei takakansiteksti vakuuttaisi teitä, tai karttelette kaikkea hypetettyä, ottakaa se Divergent tai Outolintu sieltä kirjakaupan tai kirjaston hyllystä ja antakaa sille mahdollisus.
Itsekin päätin, etten enää välttelemällä välttele mitään, mikä on saanut osakseen suurtakin hehkutusta, annan edes mahdollisuuden ja vilkaisen, millaisesta on kysymys (onhan tämä jo toinen kerta, kun saan takoa päätäni seinään, etten tarttunut ns. ajoissa johonkin vain siksi, että sillä on mieletön hype takanaan).

★★★★★

Arthur Golden: Geishan Muistelmat

Arthur Golden; Geishan Muistelmat
Alkuteos: Memoirs of a Geisha
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho WSOY 1997 / Loisto ????
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Sivuja: 590

"Kun astuimme ulos, minun oli pakko pysähtyä hetkeksi ihailemaan auringonlaskua, joka värjäsi etäisten kukkuloiden takaisen taivaan ruosteenruskein ja punertavin sävyin, yhtä hehkuvan väriseksi kuin ihanista ihanin kimono oli - tai vielä hehkuvammaksi, sillä upeimmastakaan kimonosta heijastuva valo ei saa kenenkään käsiä hohtamaan oransseina. Mutta nyt laskevan auringon kajossa näytti siltä kuin käteni olisi kastettu sateenkaaren hohteeseen. Nostin ne ylös ja katselin niitä tovin. 
'Mameha-san, katsokaa', minä sanoin, mutta Mameha luuli minun tarkoittavan auringonlaskua ja kääntyi katsomaan sitä välinpitämättömästi. Uchida seisoi eteisessä kuin kivettyneenä ja haroi harmaata hiuskuontaloaan keskittyneen näköisesti. Mutta eihän auringonlaskua katsonut, vaan minua.

Jos olette joskus nähneet Uchida Kosaburon kuuluisan tussipiirustuksen, joka esitää kimonoasuista nuorta naista tämän seistessä paikoillaan haltioituneena, silmät loistaen...no, Uchida väitti alusta asti, että oli saanut idean teokseensa siitä mitä näki sinä iltapäivänä. Oikeastaan en ole ikinä uskonut sitä."

Chiyo on kalastajaperheen nuorempi tytär, jolla on japanilaiselle varsin erikoiset, siniharmaat silmät.  Perheen äiti on kuoleman sairas ja isäkin vanha, eikä ylimääräistä rahaa ole. Isä päätyykin myymään molemmat tyttärensä, yhdeksän ikäisen Chiyon ja viidentoistavanhan Satsun Kiotoon.

Työt joutuvat erilleen toisistaan, Satsun joutuessa vähemmän kauniina sisaruksena suoraan Kiotolaiseen ilotaloon, kun taas Chiyo erikoisine silmineen päätyy okiyaan, geishataloon. Jo alusta asti Nittan okiyan ainoa työssä käyvä geisha, Hatsumomo, tekee Chiyon elämästä piinaa. Hatsumomo kun näkee nuoren tytön suurena kilpailijana.

Pian Chiyo aloittaakin geishaopintonsa, löytääkseen jälleen sisarensa. Siskoa ei kuitenkaan näy koulussa ja myöhemmin Chiyon saadessa Hatsumomolta tietää, minne sisko on päätynyt tyttö lähtee uhkarohkeasti etsimään Satsua. Yritys onnistuukin, mutta kun sisarukset vihdoin päättävät jättää Kioton taakseen ja karata takaisin pieneen kotikyläänsä, Chiyon käy huonosti. Ja samalla okiya päättää, ettei tytöstä enää kouluteta geishaa, kuka sellaiseen tahtoisi panostaa, joka saattaa koska tahansa karata.

Chiyo raataa niska limassa piian askareissaan, kunnes eräänä päivänä sen hetken tunnetuimmista geishoista ehkä kuuluisin, Suuri Mameha, päättää ottaa Chiyon siipiensä suojaan. Ja melko pian tyttö pääsee jatkamaan geishaopintojaan. Tie geishaksi on pitkä ja kivinen, mutta lopulta Chiyo saa ylleen silkkisen kimonon ja hiuksiinsa kauniin kampauksen. Chiyosta on viimein syntynyt geisha Sayuri.

Sayurin alkutaival geishakokelaana ei ole ruusuinen, vaan Hatsumomo tekee kaikkensa pilatakseen Sayurin maineen. Mutta pian Sayurista tulee yksi menestyneimmistä geishoista, jolla on oma varakas asiakaskuntansa. Mutta sitä ainoaa miestä, jonka Sayuri todellisuudessa haluaa, ei nuori geisha voi saada.

---

Tuntui kovin hankalalta tiivistää juonta tuohon ylemmäs. Olisin tahtonut kirjoittaa lähes jokaisesta juonenkäänteestä, jotta mielikuva tarinasta olisi oikea. Joten pahoittelen, yllä oleva esittelyteksti ei varmastikaan tee kirjalle oikeutta.

Olen jo pitkään ajatellut Geishan muistelmien lukemista, sillä vuosia sitten ihastuin kovasti kirjaan perustuvaan elokuvaan. En kuitenkaan ikinä muistanut teosta kirjastossa pyöriessäni ja nyt, kun se jälleen kerran silmilleni hyppäsi, päätin varata sen samantein kirjastosta. Nyt voin vihdoin sanoa lukeneeni geishan muistelmat.

Kyseessähän on aivan mieletön kirja! Tein pitkästä aikaa jopa erinäisiä muistiinpanoja lukiessani, vain muutamia sanoja sinne tänne pienille post-it lappusille, jotta osaisin tässä arviossani ylistää teosta oikein sanoin. Geishakulttuuri on kiehtonut minua niin kauan kuin muistan, ja olenkin harmitellut sitä, etten osaa löytää siitä enempää tietoa. Tässä asiassa Geishan muistelmat siis tarjosivat oivan ikkunan itämaisen viihdyttämisen taiteeseen.

Tiedän, että monet ajattelevat geishoja prostituoituina (myös tuo oma miehekkeeni, kuten sain huomata yrittäessäni tämän kanssa kirjasta jotain höpötellä), mutta mielestäni kyse ei todellakaan ole siitä. Näen geishan ennemmin juuri taiteilijoina ja viihdyttäjinä. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että geishat eivät tosiaankaan olleet prostituoituja (olihan ilotytöille omat alueensa ja talonsa, kuten tapansa pukea kimono, tai lähinnä obi) vaan ylläpidettyjä naisia. Heidän elämänsä kustansivat rikkaat miehet, ihan samalla tavalla kuin nykyään monet seurapiirinaiset elävät usein vanhemman, rikkaan aviomiehensä (tai vain rakastajansa) varoilla. Ainoa, millä geisha eroaa näistä nykypäivän ylläpidetyistä naisista on se, että heillä oli muitakin asikkaita, joita he viihdyttivät (viihdyttämiseen ei siis kuulunut seksi, kuin niinsanotun dannan kanssa, joka oli juuri se henkilö, joka geishan elämän kustansi, mikäli tämä oli onnistunut dannan itselleen saamaan) ja se, että he myivät neitsyytensä. Ehkä jonkun mielestä tämä sitten tekee geishasta prostituoidun, itse en sitä niin näe.

Mutta takaisin itse teokseen ja tarinaan! Tarinahan on siis täyttä fiktiota, faktoihin perustuen.

Golden on taitava tarinan kertoja, rakastin ihania pieniä vertauskuvia, joiden avulla oli hyvin helppo luoda mielikuvia tapahtuneesta ja tietää, ettei ihan metsään voinut mennä. Ja oi sitä kaikkea kuvailua. Oikein näin silmissäni kauniit kimonot ja Kioton ja Gionin kadut.

Tätä hyvä kirja on parhaimmillaan, tunteita herättävä ja mukaansa tempaiseva. Jos en olisi tiennyt, että tarina on fiktiota, olisin hyvinkin voinut niellä sen todellisena elämäkertana.

Jopa ennen kirjan loppua, sodan ollessa käynnissä ja säännöstelyn ollessa tiukimmillaan, jopa hieman ennen geishaseutujen sulkemista, tuli lukiessa kumman surullinen tunne. En ole tähänkään mennessä löytänyt sitä oikeaa sanaa kuvaamaan kyseistä tunnetta, joka minut siinä sohvalla valtasi. Jotenkin tuntui, että kaikki oli lopussa, että se oli geishakulttuurin kuolema. Mutta kyllähän se sodan jälkeen vielä elpyi, enkä ihan ole selvillä, miksi tämä kyseinen tunne oikein tuli.

Mutta enemmittä puheitta, tästä tuli yksi ehdottomista suosikeistani ja vähän tekisi mieleni hakata päätä seinään ihan vain siksi, että olen jättänyt lukemisen näin myöhäiseksi. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eikö?

★★★★★

J. K. Rowling: Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset

J. K. Rowling; Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset 
Alkuteos: Harry Potter and the Deathly Hallows
Kustantaja: Tammi 2008
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja:828

"Kunpa hän olisikin saanut kuolla sinä kesäpäivänä, jolloin hän lähti viimeisen kerran Likusteritie nelosesta, silloin kun jalo feeniksinsulkasauva pelasti hänet! Kunpa hän olisikin saanut kuolla niin kuin Hedwig, niin nopeasti, ettei olisi ehtinyt tietää kuoleman tulevan! Tai kunpa hän olisi sanut heittäytyä taikasauvan eteen pelastaakseen jonkun rakkaansa... hän kadehti nyt vanhempiensa kuolemaa. Tämä kylmäverinen marssi omaan tuhon vaatisi toisenlaista rohkeutta. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja yritti hillitä niitä, vaikkei kukaan häntä nähnytkään; seinien muotokuvakehykset olivat typötyhjiä."

Aika on koittanut ja Voldemort on saanut jälleen taikamaailman hallintaansa. Ihmisiä katoaa ja tuttuja kuolee. Pystyykö Harry hoitamaan loppuun tehtävän, jonka Dumbledore on tälle antanut? Pystyykö poika-joka-elää, täyttämään kohtalonsa?

Alkaa pitkä jahti ympäri Britannian, kun Harry, Ron ja Hermione lähtevät metsästämään Voldemortin viimeisiä hirnyrkkejä, jotta ennustus voidaan saattaa toteen. Ystävykset joutuvat koville, kun eivät voi paljastaa tekemisiään kenellekään, eivät edes rakkailleen, Dumbledore halusi heidän hoitavan homman salassa.

Joten sillä välin, kun Feeniksin kilta yrittää epätoivoisesti taistella Voldemortin hirmuvaltaa vastaan, kun Tylypahkan velhokoulua johtaa Severus Kalkaros ja pimeän lordin uskolliset kuolonsyöjät, kolmikko juoksee ympäri maata, pyrkien löytämään viimeiset keinot tuhota Voldemort lopullisesti. Lisäksi pitäisi keksiä keino, millä tuhota hirnyrkit niiden löydyttyä, niistä ensimmäinen kun onnistuu ajamaan kolmikon erilleen, aiheuteuttuaan jatkuvaa eripuraa ja väärinkäsityksiä. Ron lähtee omille teilleen, mutta Harry ja Hermione päättävät jatkaa loputonta jahtiaan. Kaksikko päätyy Harryn syntymäkodin maille, Godrickin notkoon, vain joutuakseen hengenvaaraan, josta selvitäkseen Harryn sauvan on rikkouduttava.

Raskaan vuoden loppupuolella tulee aika palata Tylypahkaan. On aika taistella ja todeta, ketkä ovat ne urheimmat, aidot ystävät. Voivatko näkymättömyysviitta ja piilossa pysytellyt elpymyskivi pelastaa Harryn, kun Voldemortilla on seljasauva, kuoleman varjelusten kiistattomin todiste?

---

Kuoleman Varjelukset on koko seitsenosaisen Potter sarjan synkin kirja. Jo ensimmäisillä sivuilla aistii selkeää synkkyyttä, synkkyyttä, joka ei hälvene tekstin yltä vaan roikkuu niskassa koko tarinan viimeisen osan läpi. Vaikka on Rowling onnistunut muutaman huumoripisarankin sekoittamaan joukkoon, saaden lukijan naurahtamaan kaiken synkkyyden keskellä kerran jos toisenkin.

Ja myönnettäköön, että toisinaan oli vielä näinkin monennella lukukerralla hankala pidätellä silmiin nousevia kyyneleitä. Siksi, että loppunsa kohtasivat niin rakkaat kirjan hahmot, ettei ennen viimeistä osaa tajunnutkaan, kuinka näihin hahmoihin ehti kiintyä niinkin lyhyessä ajassa, vaikka kyseessä on täysin fiktiiviset hahmot. Suurimmat kyyneleet olivat valua jo aivan ensimetreillä ja tietysti sitten suuren Tylypahkan taistelun tuoksinnassa.

Vihdoin Rowling paljastaa salaisuudet, jotka ovat askarruttaneet lukijaa koko sarjan läpi ja ensimmäisellä lukukerralla ahaa-elämyksiä oli paljonkin. Kuka olisi uskonut Kalkaroksesta?

Jokin tässä teoksessa vetää sanattomaksi. Ehkä sen lopullisuus ja synkkyys vievät ajatukset tyhjyyteen. Sillä tyhjä olo seurasi tämänkin kerran jälkeen. Se oli viimeinen Potter kirja. Ja kuten kaikilla aikaisemmillakin lukukerroilla, jäin kaipaamaan lisää, mitä tulevaisuudessa tapahtuukaan ja mitä sattuu kenellekin. Kuinka Teddy Lupinin käy? Tai Malfoyn? Nämähän onneksi selviävät sitten muuta kautta, mutteivät itse kirjasta. Ja minä kun olisin niin mielelläni lukenut Harryn lasten seikkailuista Tylypahkassa.

Mutta kokonaisuudessaan taas kerran kyseessä on kaunis satu. Satu ystävyydestä ja oikeasta rohkeudesta, oikean ja väärän häilyväisestä rajasta, epäitsekkyydestä. Askel askeleelta synkemmäksi lipuva tarina, jonka kanssa on ollut kunnia varttua ja seurata Harryn, Hermionen ja Ronin kasvua.

Harry Potter on tarina ja satu, jota rakastavat aikuisetkin, sillä tästä tarinasta saa eri ikäisenä niin erilaisia asioita irti, etten varmaan ikinä kyllästy näitä lukemaan aina tietyin väliajoin. Enkä saata uskoa, kuinka pienempänä saatoin jättää ensimmäisen kirjan jo ensimmäisessä luvussa kesken. Ehkä minun piti hieman kasvaa, ennen kuin pystyin sisäistämään tämän upean tarinan. Nykyäänhän se on yksi rakkaimmista. Ja eikös sitä sanota, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se herättää tunteita.

Pistearvio tästä kirjasta, kuin kokonaisuudessaan koko Harry Potter sarjasta on täydet viisi tähteä.

★★★★★

J. K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi

J. K. Rowling; Harry Potter ja Viisasten Kivi  
Alkuteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone
Kustantaja: Tammi 1998
Suomentaja: Jaana Kapari
Sivuja: 335

""Joko tajuatte?! Hermione sanoi, kun Harry ja Ron olivat lukeneet tekstin. "Koira vartioi tietysti Flamelin viisasten kiveä! Flamel on varmaan pyytänyt Dumbledorea pitämään kiven tallessa hänen puolestaan, koska he ovat ystävykset ja koska Flamel tiesi, että joku tavoittelee kiveä, ja siksi kivi siirrettiin Irvetasta tänne!" 
"Kivi, joka tekee kultaa ja estää kuoleman!" Harry sanoi. 
"Ei ihme, että Kalkaros havittelee sitä! Kuka tahansa haluaisi sellaisen kiven!"
"Eikä ihme, ettei Flamelia löytynyt Velhouden viimeaikaisesta kehityksestä", Ron sanoi. "Hän ei ole kovin viimeaikainen, jos hän kerran on 665-vuotias, vai mitä?""

Harry Potter on tavallistakin tavallisempi poika. Vaikka hän toki asuukin tätinsä ja setänsä eteisen portaikon alaisessa komerossa. Elämä Likusteritiellä ei ole varsinaista herkkua, mutta minkäs teet, kun vanhemmat ovat kuolleet, eikä muita sukulaisiakaan enää ole.

Harryn yhdennentoista syntymäpäivän lähestyessä alkaa pojalle osoitettuja kirjeitä putkahtelemaan niin postiluukusta kuin savupiipustakin. Harryn huoltajat ovat kuitenkin vakaasti päättäneet pitää pojan erossa näistä oudoista, kummallisen tarkkaan osoitetuista kirjeistä. Lopulta kirjeitten tulva ajaa Dursleyt epätoivoisina pois omasta kodistaan. Herra Dursley on valmis menemään juuri niin pitkälle kuin on pakko pitääkseen Harryn erossa kirjeistä.

Tarpeeksi kauas ei perhe kuitenkaan pääse, sillä Harryn elämä kokee täyskäännöksen pojan 11 syntymäpäivän aattoiltana. Kirjepaossa piskuisessa mökissä keskellä merta ei vieläkään ole tarpeeksi, sillä paikalle pamahtaa suurin Harryn näkemä mies, joka tuntee Harryn entuudestaan. Hagrid, tuo puolijättiläinen, toimittaa Harryn kirjeen vihdoin perille ja järkyttyy, kun poika ei tiedäkään mitään itsestään tai edesmenneestä perheestään.

Harry on velho ja kutsuttu maan parhaaseen kouluun opiskelemaan taikuutta. 11 vuotiaan pojan on hankala uskoa tällaista, mutta tarkemmin ajateltuna, siinä on järkeä. Miten muuten Harry olisi saanut tukkansa kasvamaan yhdessä yössä lähes kaljusta taas rehottavaksi? Tai miten muuten eläintarhan matelijatalon häkin lasi olisi yhtäkkiä voinut haihtua?

Syyskuun ensimmäisenä mutkien kautta Harry on kuienkin matkalla kohti Tylypahkaa, tuota mieletöntä taikakoulua, jonka rehtoria pidetään yhtenä maailman parhaimmista velhoista. Alkaa uskomaton seikkailu, jonka aikana Harry saa vihdoin oikeita ystäviä ja sukeltaa niin peikkojen kuin yksisarvisten, taikajuomien ja luudalla lentämisen ja huispauksen maailmaan.

Tylypahkassa on kuitenkin vaarallinen salaisuus ja mukaan on sotkeutunut itse Lordi Voldemort, pimeyden velhoisa synkin ja vaarallisin. Harry, Ron ja Hermione alkavat uteliaisuuksissaan selvittää mitä kouluun on kätketty ja joutuvat huomaamattaan niin syvälle, ettei ulospääsyä ole. Harryn on kohdattava Lordi Voldemort, voidakseen pitää velhomaailman turvassa.

---

Jouduin noin pari viikkoa sitten sairaalaan ja jouduin makaamaan niissä moottoroiduissa sairaalasängyissä lähes viikon. Tänä aikana olisi kuvitellut, että saisin luettua paljonkin, mutta vasta ihan viimeisinä päivinä aloin toipumaan niin, että silmät pysyivät auki, eikä väsymys sumentanut näkökenttää. Lukeminen jäi siis aika vähille. Kotiuduttuani mulle oli kehittynyt ihan hassuja fiiliksiä, kuten syksyn kaipuuta (no ei näillä helteillä ollut kovin helppoa toipua) ja vieno joulufiilis. Näiden lisäksi tuntui siltä, että tahdon katsoa/lukea Harry Potteria.
Lauantai iltana sitten miehen ollessa työkaverinsa läksiäisissä istuin itse toiseksi viimeistä sairaslomapäivää kotona ja kaverin kanssa tapitettiin Potter leffasarjan viimeinen osa. Ja siitä se fiilis sitten vain syveni ja pakkohan se oli tarttua uudestaan kirjoihin.

Tuntuisi hölmöltä pitää blogia tauolla koko sen ajan, kun kahlaan seitsenosaisen kirjasarjan alusta loppuun, joten päätin, että laitetaan nyt Potter arvostelujakin sitten kehiin. Tässä siis ensimmäisen osan arviota!

Viisasten kivi on aivan ihana satu! Pienempänä tämän ollessa uusi juttu, en jostain syystä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta näin myöhemmin olen ihan myyty. Rakastan Rowlingin luomaa taikamaailmaa, sen pieniä yksityiskohtia jotka tekevät siitä niin lumoavan.

Kirja on helppoa luettavaa ja Rowlingin kirjoitustyyli on ihanan sujuvaa. Kirjaan on helppo hukkua, sillä tarina itsessään on niin houkutteleva. Ei mikään ihmekään, että tämä oli klassikko jo julkaisuhetkellään. Eikä ole sekään ihme, että myös aikuiset ovat ihastuneet näihin pysyvästi.

Viisasten kivi on hauska ja lumoavan salaperäinen ja Harryn, Hermionen ja Ronin kasvua on ihana seurata. Tuntuu, etten löydä sanoja kuvaamaan tätä kirjaa. Olen kasvanut Potterin kanssa, vaikka oma matkani alkoikin elokuvien kautta, löysin myös kirjat ja rakastuin. On vaikea pukea sanoiksi jotain, mikä tuntuu olevan iso osa omaa kasvutarinaa.

Mutta suosittelen ihan kaikille, niin lapsille, nuorille kuin aikuisille ja vanhuksillekin. Potterit ovat ihanaa fantasiaa, kevyttä lukemista ilman liiallista hömppää ja täynnä rivien välissä piilevää viisautta. Tämä on niitä kirjoja ja kirjasarjoja, jotka tahdon myös hamassa tulevaisuudessa omien lasteni lukevan. Niitä upeita tarinoita, joiden kanssa tahdon omien lasteni varttuvan, ihan niin kuin itse sain.

★★★★★

Jennifer Lee Carrell; Shakespearen Salaisuus

Jennifer Lee Carrel; Shakespearen Salaisuus   
Alkuteos: Interred With Their Bones
Kustantaja: Bazar 2010
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Sivuja: 510 (524)

"Vilkaisin käden osoittamaa riviä, ja äkkiä minun teki pahaa. Se ei ollut vuorosana vaan parenteeri. Ei Hamletista vaan Titus Andronicuksesta, Shakespearen raaimman näytelmän raaimmasta kohdasta. Väkivalta oli niin raakaa, että se repi vatsaan mustan aukon. Niin raakaa ettei edes Shakespeare ollut yrittänyt pukea sitä runomuotoon: Keisarinnan pojat, Chrion ja Demetrius, saapuvat tuoden raiskattua Laviniaa, jolta molemmat kädet ja kieli on katkaistu. 
"Mitä nimellä on merkitystä?" vainoojani oli kähissyt. "Ehkä sinunkin nimesi pitäisi vaihtaa." 
Laviniaksiko?
"Kate", sanoi miesääni olkani takana. Kirkaisin, ja käsi painui suulleni."

Kate Stanley on amerikkalainen Shakespeareen erikoistunut kirjallisuuden tutkija, joka on sittemmin siirtynyt akateemisesta maailmasta teatterin pariin ja päätynyt Lontoon Globeen ohjaamaan Shakespearen Hamlet -näytelmää.

Kesken harjoitusten vain vähän ennen ensi-iltaa Katen tutkijakollega ja mentori pamahtaa näyttävästi paikalle Hamletin isän haamuna. Rosalind "Roz" Howard on lievästi sanottuna omalaatuinen tapaus, eikä Katelle ole yhteisistä vuosista jäänyt kovinkaan houkutteleva muistikuva. Roz on kuitenkin päättänyt saada Katen mukaansa. Harvardin Shakespeare asiantuntija kertoo Katelle löytäneensä jotain, muttei suostu paljastamaan mitä. Tämä vaatii Katea ottamaan vastaan pienen kultaiseen käärityn lahjan, seuraamaan ja menemään sinne, minne kyseinen lahja ohjaajamme johdattaa.

Ennen kuin Kate saa enempää selvyyttä, mistä on kyse, syttyy Globe palamaan. Kuten satoja vuosia sitten, tismalleen samana päivänä.
Tulipalon aiheuttaman hälinän vihdoin laannuttua teatterin lavalta löydetään ruumis, Rozin ruumis. Rajun tulipalon suojissa on tehty murha, joka on kuin suoraan Hamletista, Hamletin isän murha.

Kate ei osaa päättää, tehdäkö kuten professori Howard on kehottanut ja lähteäkö seuraamaan tietä, jonka lahja viitoittaisi. Mutta kotiinpaluumatkallaan Kate saa huomata, että joku on päässyt jo hänen kannoilleen. Joku, Rozin murhaajako, on ehätänyt jo Katen asunnolle, mikä ajaa naisen päätökseen vihdoin avata Rozin antama lahja ja lähteä seuraamaan sitä.

Roz on jättänyt jälkeensä arvoituksellisen palapelin, jota Kate alkaa ratkomaan. Mutta Kate ei ole yksin, vaan murhaaja pysyy aivan naisen kintereillä ja pian ruumiita alkaa tippua. Jokainen murha on kuin kopio Shakespearen näytelmistä.
Kuka ei tahdo Katen löytävän sitä, mitä Rosalind Howard oli ollut löytämäisillään, Shakespearen kauan sitten jäljettömiin kadonnutta näytelmää? Ja mikä salaisuus voi olla niin suuri ja tärkeä, että joku on valmis tappamaan sen suojelemiseksi?

---

Rakastuin.
Tarvitseeko tästä enempää kertoakaan? Carrell on kutonut enemmän kuin herkullisen mysteerin Shakespearen ympärille. En jälleen voi sanoa tuntevani kyseisen herran tuotoksia Romeo ja Julia -näytelmää enempää, Hamletkin on vain etäisesti tuttu, nämäkin lähinnä elokuvista. En vain innostu ylipäänsä näytelmien lukemisesta, saati sitten, jos ne on runomittaan kirjoitettu.

Mutta Carrel sai minut hukkumaan tarinaan heti alusta alkaen. Shakespearen salaisuus on vähän saman tyyppinen kuin vuodenvaihteessa lukemani Enkelioppi, molemmat ovat sitä ihanaa ja huumaavaa mysteerin selvittelyä johtolanka johtolangalta.

Shakespearen salaisuus pitää jännitystä yllä koko tarinan ajan, päästäen vain hetkeksi lukijansa siitä vapaaksi takaumilla, jotka päästävät meidät hieman syvemmälle salaisuuteen, jota Kate Stanley yrittää lähes epätoivoisesti henkensä kaupalla purkaa. Carrel kirjoittaa niin mukaansa tempaavasti, että lähes huomaamattaan mieli alkaa tekemään omia johtopäätöksiä ja yhdistelemään vihjeitä, niin näytelmän, Shakespearen todellisen henkilöllisyyden, kuin murhaajankin suhteen.

Ja juuri kun kuvittelet keksineesi, kuka murhaaja on, saat sille vahvistusta. Mutta vain hetkeksi, jotta Carrel voi sittenkin kääntää asian vielä päälaelleen. Ensiksi kirjailija antaa sinulle sen niin sanotun itsestäänselvän vastauksen, mutta tekeekin äkkikäännöksen, eikä tyydykään siihen helpoimpaan ratkaisuun.

Shakespearen salaisuudesta en löydä mitään pahaa sanottavaa, sillä juoni pysyi mielenkiintoisena ja käänteitä sattui niin suuntaan kuin toiseenkin juuri täydellisesti. Ainoa ongelma, minkä kirja jättää jälkeensä on tietenkin se, että mistäs nyt löydät yhtä herkullisen kultakimpaleen luettavaksi.

En enää edes muista mitä kautta tähän kirjaan törmäsin, mutta minun oli vain pakko varata se kirjastosta, sillä niin houkuttelevalta sen esittelyteksti kuulosti. Enkä todellakaan pettynyt.

Tällaista lisää, kiitos!

★★★★★

Joanne Harris; Persikoiden Aikaan

Joanne Harris; Persikoiden aikaan   
Alkuteos: Peaches for Monsieur le Curé
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Satu Leveelahti
Sivuja: 407

"Sitä en tosin osaa sanoa, olenko tämän vuoksi ihmisenä yhtään parempi. Mutta olen vuosien mittaan oppinut, että kannattaa ennemmin taipua kuin murtua. Vianne Rocher opetti tämän minulle, ja vaikka hänen ja hänen tyttärensä poistuminen Lansquenetista sai minut onnellisemmaksi kuin kenenkään muun lähtö koskaan, tiedän, että jäin hänelle kiitollisuudenvelkaan. Tiedän sen varsin hyvin.
Ja siksi pystyn melkein kuvittelemaan, että tämän juhlan myötä ja muutoksen haiskahtaessa savun tavoin ilmassa Vianne Rocher palaa Lansquenetiin. Olisi nimittäin niin hänen tapaistaan ilmestyä kylään sodan kynnyksellä. Sillä sota aivan varmasti on tulossa, ja se tuoksuu samalta kuin puhkeamassa oleva myrsky. 

Me tulimme karnevaalituulen myötä. Kahdeksan ja puoli pitkää vuotta sitten tuulen mukana, joka tuntui lupaavan niin paljon; hulvattoman tuulen, joka lennätteli konfetteja ja tuoksui savulle ja tien varressa paistetuille räiskäleille. Räiskälekoju on siellä edelleen, samoin väki kadun varrella ja kukkasin koristeltu lava."


Vianne saa kirjeen haudan takaa, jossa vanha, edesmennyt, ja rakas ystävä pikkukaupunki Lansquenetista, josta Vianne on lähtenyt yli kahdeksan vuotta sitten, kertoo, että kaupunki tarvitsee apua. Ja suklaata. Mietittyään Vianne päättää lähteä käymään vanhassa kotikaupungissaan, vaikka Roux ei asiasta innostukaan, vaan jää ennemmin Pariisiin.

Saapuessaan mikään ei näytä muuttuneen, mutta mitä pitempään Vianne Lansquenetissa viipyy, sitä räikeämmin muutokset tuovat itsensä esille. Tannesin rannalle on noussut minareetti, sillan toiselle puolelle on kasvanut muslimiyhteisö. Pappi Renaud ei käytä enää papin takkia.

Vianne asettuu Armanden vanhaan taloon, persikkapuun juurelle, Les Maraudsiin, joka nykyään on asutettu Maghrebilaisilla, muualta tulleilla. Pian käy selväksi, että hiljainen sota muhii pinnan alla. Mausteiden ja kifin tuoksu leijuu ilmassa, kun Vianne yrittää ratkoa, kuka hänen apuaan Lansquenetissa tarvitsee; Renaud? Vai kenties hunnutettu nainen?

Viannen on puhdistettava ilma, mutta kenestä pahansuopuus on lähtöisin, pystyykö tuuli puhaltamaan epäluottamuksen vanhojen kyläläisten ja muslimiyhteisön väliltä menneisyyteen? Ja mitä käy Viannelle ja Rouxille, Rouxille, joka niin vastahakoisesti ajautuu kuitenkin takaisin kylään.

---

Persikoiden aikaan on aivan yhtä ihana, kuin edeltäjänsä Pieni Suklaapuoti ja Karamellikengät. Kun kuulin, että Harrisilta on tullut uusi Vianne Rocher, en voinut sivuuttaa kuulemaani, vaan oli pakko varata kyseinen opus kirjastosta heti. Vihdoin se tosiaan saapui ja hetkessä tämä lukunautinto tuli ahmittuakin.

Harris purkaa kulttuurieroja niin herkullisen suloisella tavalla, että tuntuu, kuin itsekin ymmärtäisi vähän enemmän muslimikulttuuria. En ikinä ole arvostellut muslimeja, heidän tapojaan tai mitään muutakaan, mutta olen ihmetellyt. Harris kuitenkin nostaa meistä jokaisen samalle tasolle, herkullisten ruokien ja huumaavien tuoksujen ympäröimiksi. Persikoiden aikaan oli upea kuvaus epäluuloista ja kulttuurieroista, jotka voivat kuitenkin sulautua yhteen.

Tarkoitus on vielä hankkia kaikki Viannet kotikirjahyllyyn, mutta toistaiseksi joudun tyytymään vain kirjaston antiin. Jokatapauksessa, rakastuin jälleen. Rakastuin niin, etten meinaa keksiä mitään sanottavaakaan. Rakastuin Harrisin pitkin kirjaa ripottelemaan pieneen taikuuteen, herkullisiin tuoksuihin ja kauniisiin mielikuviin, joita kirjailija maalailee läpi tarinan. Vaikka hieman jäin kaipaamaan ripausta lisää suklaata, edellisten kirjojen malliin.

En taida ihan toivoa, että kirja jäisi Harrisin viimeiseksi Vianne Rocheriksi, sillä jään aina janoamaan lisää. Mutta toisaalta, Persikoiden aikaan olisi täydellinen lopetus tälle sarjalle, sillä loppu oli niin odottamaton. Mutta kun loppu jätti lopun hieman auki, niin hölmöltä kuin tämä lause kuulostaakaan. Tahdon lukea lisää, enkä luopua Viannen taikuudesta vielä.

Sitäpaitsi, katsokaa tuota kantta. Niin lämpimän kesäinen ja herkullinen. Yksinkertaisesti ihan täydellinen houkuttelemaan lähes syntiseen nautintoon. Voi kun olisi vain ollut kesä!

★★★★★

Vera Vala; Kuolema Sypressin Varjossa

Gummerus

Vera Vala; Kuolema Sypressin Varjossa     
Kustantaja: Gummerus 2012
Sivuja: 359

"- Kuka tahansa osaa kertoa, että Lily Montgomery aiheutti lähinnä pahaa mieltä ja porua Tolfassa. Minä varoitin Teresaa jo hänen kertoessaan uudesta ystävästään Lontoossa, mutta eiväthän nykynuoret kuuntele viisaampiaan. 
Mariagrazia naurahti. Teresa katsoi totisena eteensä. 
- Olit kertomassa meille jotain Lilyn onnettomuudesta, Arianna yritti vielä kerran, mutta tilaisuus oli jo mennyt ohi. 
- Minähän sanoin, että suljin silmäni. 
Teresa puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Arianna huokaisi. Hän ei voinut pakottaa Teresaa puhumaan. Joko tämä kertoisi asian vapaaehtoisesti, tai pitäis salaisuuden itsellään koko loppuelämänsä. 
- Minä en käsitä, contessa, miksi te vaivaudutte tutkimaan Lilyn kaltaisen naikkosen murhaa, Mariagrazia sanoi."

Ei kovin kauan sitten leskeksi jäänyt Arianna de Bellis asuu ihanassa Roomassa ja työskentelee yksityisetsivänä, toisena osakkaana serkkunsa firmassa. Arianna saakin työtarjouksen pienstä Tolfan kylästä, missä myös sijaitsee naisen viikonloppuasunto. Tolfan vierailuista on kulunut jo aikaa, mutta vielä Arianna saa kaiveltua muististaan mistä työtarjouksen tekijä on tuttu.

Tolfassa on surmattu nuori amerikkalaisnainen, kuvan kaunis Lily Montgomery, joka on saapumisestaan asti pistänyt miesten päät pyörälle. Monen mielestä turhankin monen, kyläläiset eivät ole missään välissä toivottaneet Lilyä tervetulleeksi ja yllättävän monella tuntuisi olevan motiivi kaunottaren murhaan, kenellä kateus, kenellä mustasukkaisuus, kenellä kosto.

Arianna alkaa rauhassa purkaa vyyhteä, vaikka paikalliset viranomaiset eivät kovin suopeasti asiaan suhtaudukaan. Mutta edetessään tutkimuksissa Arianna saa huomata, että murhaaja on jo keksinyt uuden kohteen; Contessa de Bellisin itsensä.

---

Törmäsin kirjaan aikaisemmin eräässä kirjablogissa ja katselin, että onpas kirjalla kaunis kansi. Mutta koska kyse oli dekkarista, en lähtenyt sitä mistään aluksi metsästämään. Jostain syystä kuitenkin minulle on viimeaikoina tullut mysteerinnälkä (syytettäköön puolta miljoonaa rikossarjaa, jota olen päätynyt kiinteästi televisiosta seuraamaan) ja törmäsin uudelleen Valan kirjaan. Kriiseilin muutenkin sen suhteen, mitä lukea seuraavaksi, mikään aloittamani kirja kun ei tuntunut pitävän mielenkiintoa riittävästi yllä. Onnekseni kuitenkin sain huomata, että Kuolema Sypressin Varjossa oli lähikirjastoni bestseller osastolla ja äkkiä sen kävin kotiuttamassa.

Kuolema Sypressin Varjossa on ensimmäinen osa Arianna de Bellis tutkii -sarjaa, joka sijoittuu aina yhtä ihanaan Italiaan. Varsinkin kirjallisuudessa olen varsinainen Italia-fani, rakastan kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat Italiaan. (Sääli siis, etten ihan hirmuisesti Donna Leonin tuotannosta perusta, ainakaan vielä.) Lisäksi kirjassa on aivan älyttömän upea kansi, niin kaunis.

Ahmin Valan kirjan kahdelta istumalta, kirja oli niin helppoa ja mukaansa tempaavaa luettavaa, ettei opusta tahtonut laskea käsistä hetkeksikään. Vaikka juoni itsessään oli ehkä tyypillinen dekkari, niin silti kirja piti otteessaan. Se, kuinka Vala ripotteli johtolankoja monesta epäillystä sai lukijana minut itsekin pohtimaan, olisikohan tämä tai tämä sittenkin murhaaja.

Lisäksi Vala kehittelee jotain suurempaa niin sanottujen päätapahtumien ohella; mitä Ariannan menneisyydessä onkaan tapahtunut, se jää nähtäväksi. Myös rakkaustarina antaa odottaa seuraavaan osaan. Mutta sen verran houkutteleva ja nautinnollinen tämä ensimmäinen osa oli, että pakko se on seuraavatkin saada käsiini.

Jos totta puhutaan, luen hyvin harvoin suomalaisten kirjailijoiden tuotantoa. Nuorempana olen kyllä kahlannut vaikka mitä näistä läpi, mutta nykyään monet suomalaiset kirjat ovat tyyliltään jotenkin todella kankeita korviini. Kuolema Sypressin Varjossa oli ilokseni kaikkea muuta kuin kankea, teksti oli todella luontevaa ja jopa dialogi toimi erinomaisesti. Tällä kertaa ei siis mikään töksähdellyt, eikä lukunautintoa häirinnyt mikään.

Siis mikään muu kuin se, ettei seuraavaa osaa ole vielä tullut!
En malta odottaa, että seuraava osa sarjaa ilmestyy. Kuolema Sypressin Varjossa ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet, vaikkei tämä maailmaa järisyttävä ollutkaan, mutta silti niin täydellisen nautittavaa luettavaa. Juuri sopivan jännittävää tällaiselle pelkurillekin iltalukemisiksi.

Taidankin hankkia tämän omaankin hyllyyn ja kerätä samantien koko sarjan, kuulostaa enemmän kuin hyvältä idealta.

★★★★★

Danielle Trussoni; Enkelioppi

Danielle Trussoni; Enkelioppi
Alkuteos: Angelology
Kustantaja: Tammi 2011
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Sivuja: 500


" "Miksi juuri nyt?" Tohtori Lévi-Franche kysyi madaltaen ääntään. "Olemme etsineet käsiimme ja pitäneet turvasäilössä vähäisempiä taivaallisia instrumentteja, mutta kaikkein vaarallisimman olemme jättäneet piiloonsa. Miksi emme odottaisi, kunnes sodan vaara on ohi?"
Tohtori Seraphina sanoi: "Natsit ovat siirtäneet joukkoja kaikkialle tuolla alueella. He ihailevat antiikkia, varsinkin sellaista jolla on mytologista merkitystä heidän jäsjestelmälleen, ja nefilit käyttävät tilaisuutta hyväkseen hankkiakseen itselleen voimakkaan aseen."

...Verlaine tiesi, että otuksilla oli siivet piilossa mustien viittojensa alla, ja hän tiesi myös, millaista tuhoa ne saisivat aikaan levittämällä ne. Mutta tavallisten ihmisten silmissä otukset olivat tuskin muuta kuin joukko kummallisesti pukeutuneita miehiä suorittamassa jotain outoa rituaalia jäällä. Gibborit noudattivat Grigorin käskyjä ja kerääntyivät hänen ympärilleen luistinradan keskelle, muodostaen läpitunkemattoman muurin Grigorin ja enkelitutkijoiden väliin. Gibboreiden koreografia olisi vienyt Verlainen koko huomion, ellei hän olisi tiennyt Evangelinen seisovat tuon synkeän joukkion saartamana."

Nuori nunna, sisar Evangeline on asunut Pyhän Rosan luostasirra, New Yorkin Miltonissa aivan pikkutytöstä pitäen. Evangeline pitää elämästään katkeamattoman rukouksen luostarissa, eikä kaipaakaan muuta. Mutta kun nuori taidehistorioitsija Verlaine ottaa yhteyttä luostariin, jonka postista Evangeline vastaa, herää nuoren naisen mielenkiinto. Mitä kirjeitä mahtaa Verlaine tarkoittaa? Evangeline päättää ottaa selvää asiasta ja pikkuhiljaa naisen silmien edessä alkaa aueta uskomaton salaisuuksien vyyhti, jonka keskustassa on Evangeline itse.

Celestine, eräs luostarin vanhimmista sisarista ymmärtää, että on tullut aika kertoa Evangelinelle tämän perinnostä, kohtalosta; enkeliopista. Celestine valottaa tapahtumia Evangelinelle kertoan elämästään ennen luostariin tuloa, elämästään sota-ajan Pariisissa ja opinnoistaan enkelitieteen saralla, kuin seikkailustaan Bulgarian Rodophe -vuorten Paholaisen Kurkussa, sekä lahjakkaasta ystävästään ja kilpailijastaan, Gabriella Lévi-Franchesta, joka on kaiken päälle Evangelinen isoäiti.

Enkelitutkijat ovat kautta aikain tienneet elävänsä langenneiden enkelten ja ihmisten jälkeläisten, nefileiden seassa. Nefilit ovat upeita, mutta kylmiä ja julmia olentoja, jotka janoavat itselleen aina vain enemmän valtaa ihmisrodusta ja koko maailmasta. Ennen niin voimakkaat nefilit ovat kuitenkin alkaneet sairastua, eikä syytä ole tähänkään mennessä löytynyt.
Grigorin nefili-perheen esikoinen, Percival, on saanut osakseen tuon tuskaisen taudin ja on jo pitkään etsinyt parannuskeinoa. Tuo parannuskeino, jonka nyt tiedetään olevan olemassa, on saanut Evangelinen äidin menettämään henkensä. Vaikka Angelan tutkimukset ovatkin vielä piilossa, niiden tiedetään olevan olemassa ja niitä Grigorit etsivät, kuten asetta, jota tarvitaan parannukseen.

Enkelitutkijat ovat Celestinen ja Gabrellan nuoruudessa onnistuneet kyseisen aseen piilottamaan, mutta sen olinpaikka ei ole oikeastaan kenenkään tiedossa. Evangeline joutuu mukaan aseen etsintöihin, jotta ihmiskunta voitaisiin pelastaa nefileiltä; enkelitutkijoiden on löydettävä ase ennen, kuin nefilit löytävät sen. Epätasainen taistelu enkelitutkijoiden ja nefileiden välillä on alkamassa, panoksena ei ole sen kummempaa kuin koko ihmiskunnan tulevaisuus.

---

Arvoin kirjastossa tämän kirjan kohdalla hetken aikaa. Nappasin opuksen hyllystä, luin takakansitekstin ja mietin, että äh, ei vaikuta sittenkään mitenkään turhan kiinnostavalta. Yritin laittaa kirjan takaisin hyllyyn, mutta ennen kuin se sujahti takaisin omaan väliinsä, jouduin pysähtymään; mutta mitä jos se sittenkin olisi hyvä? Samaa huopaamista ja soutamista jatkui hetken, enkä vain pystynyt kirjaa takaisin hyllyyn enää laittamaan, joten mukaan sen oli lähdettävä.

Ja hyvä että lähti! Kirja oli jollain tapaa aivan huikea. Siinä on jotain, mitä ei pysty suoraan lukemaan, vaan se hiipii salakavalasti silmien eteen rivienvälistä. Enkelioppi ei ehkä sinällään ole mikään mahtava teos, mutta siinä on jotain todella koukuttavaa, eikä sitä ollut helppo laskea käsistään, kun kerran aloitti lukemisen.

Trussoni kirjoittaa ihanan elävästi ja mukaansa tempaavasti ja tarkasti. Mikään tapahtuma, henkilö tai olento ei jäänyt tyhjän päälle vaan kaikki loksahti paikoilleen kuin palapelin palaset. Lisäksi kirja eteni sopivassa tahdissa paljastaen vähä vähältä mistä oli kyse ja mitä oli tulevan. Pieni jännityksen poikanen säilyi koko kirjan alusta loppuun, eikä missään välissä teksti käynyt tylsäksi. Kirja on täynnä kiehtovia tapahtumapaikkoja, henkilöitä ja olentoja, jotka kaikki voisi hyvinkin kuvitella tähän päivään, vaikka ne ovatkin niin selvästi fiktiota.

Runsaasti myyttejä, upeaa fantasiaa ja Da Vinci -koodimaista aarteen etsintää. Tätä oli nautinto lukea. En malttaisi odottaa jatko-osaa! Angelopolis julkaistaan tämän vuoden alkupuolella englanniksi, mutta suomenkielisen teoksen ulos tulemiseen menee todennäköisesti vielä pitkään. Voikin olla, että nappaan Angelopolisin hyllystä ihan suoraan englanniksi, sen verran koukuttava tämä oli. Enkeliopista on myös tekeillä elokuva, joka on pakko kädä väijymässä, kun se joskus julkaistaan.

★★★★★

Carlos Ruiz Zafón; Tuulen Varjo

Kuva: Bookplus,fi

Carlos Ruiz Zafón; Tuulen Varjo
Alkuteos: La Sombra del Viento
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Tarja Härkönen
Sivuja: 647

"Menin parvekkeelle ja nojasin kaiteeseen, kunnes näin Puerta del Ángelin katulyhdyistä lankeavan utuisen valonhohteen. Jokin liikkumaton hahmo seisoi katukiveyksellä varjon suojassa. Savukkeen hehkuvan pään ambranruskea välke heijastui hänen silmiinsä. Hän oli pukeutunut mustiin, toinen käsi oli syvällä taskussa, toinen piti savuketta, joka kutoi sinistä savuverkkoa hänen profiilinsa ympärille. Hän tarkkaili minua hiljaa kasvot katulampun valon ulottumattomissa. Hän pysyi siinä lähes minuutin poltellen ajatuksiinsa vajonneena ja minua katsellen. Sitten hän katedraalin kellojen soidessa keskiyön merkiksi nyökäytti päätään, ja olin vaistoavinani hymyn hänen huulillaan, vaikken sitä nähnytkään. Halusin vastata tervehdykseen, mutta olin kuin halvaantunut. Hahmo kääntyi ja näin hänen loittonevan lievästi ontuen. Minä tahansa muuna iltana olisin tuskin kiinnittänyt huomiota muukalaiseen, mutta nyt tunsin kylmän hien otsallani ja hengitykseni salpaantui heti, kun hän oli kadonnut usvaan. Olin lukenut täsmälleen samanlaisen kohtauksen Tuulen varjosta.
... Kohtauksessa, jota olin juuri ollut todistamassa, muukalainen olisi voinut olla kuka tahansa kulkija, nimetön ja kasvoton hahmo yössä. Caraxin romaanissa tuo muukalainen oli paholainen."

Isä johdattaa kymmenvuotiaan poikansa Barcelonan aamuyön hämärässä kohti paikkaa, joka pojan on pidettävä salassa, kaikilta. Poika ei saa kertoa paikasta kenellekään.
Mystinen pyhäkkö muuttaa pojan, Danielin, elämän kohtalokkaasti. Daniel on astunut Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Jokainen, joka käy hautausmaalle, saa ottaa kirjan mukaansa, sillä ehdoin, että kyseinen nide ei enää päädy unohduksiin.
Pölyn ja paperin keskeltä Daniel löytää kirjan, joka on kuin olisi odottanut poikaa hyllyssä. Odottanut, että Daniel kävisi sen hakemassa. Tuulen Varjo, kirjoittanut Julián Carax. Kirja ei ole kovin tunnettu, mutta imaisee Danielin paljon syvemmälle, kuin kukaan osaisi odottaa.

Daniel seuraa läpi vuosikymmenen kirjailijaa, jonka loppu on edelleen täysin epäselvä, yksi asia on kuitenkin varma; Carax on kuollut, ehkä jopa murhattu. Daniel sotkeutuu mystiseen Julián Caraxiin korviaan myöten ja saa pian huomata, että hänen oma elämänsä alkaa pelottavasti seurailla samaa kaavaa, kuin Tuulen Varjon kirjailijan elämä. Sama ystävyyden, petoksen, rakkauden ja väkivallan verkko alkaa kietoutua myös Danielin ympärille.

---

Rakastuin Tuulen Varjoon heti ensimmäisissä luvuissa. Zafónin kirjoitustyyli on ihanan raikas tuulahdus tarinoitten maailmassa. Tyyli on jopa hieman runollinen. Niin paljon kuvailua, että omassa pienessä päässä tulee väkisinkin muodostettua mielikuvia miltä paikat, ihmiset ja tapahtumat näyttävät. Kuvailu sulautuu tekstiin niin vaivattomasti, niin saumattomasti; se on osa tarinaa, eikä vain lisäpituutta. Harvoin olen törmännyt yhtä kauniiseen, samalla vaivattomaan ja sulavaan kuvailuun, kuin Tuulen Varjon sivuilla.

Zafón onnistuu myös ideallaan. Kirja kirjojen maailmasta kirjojen ystäville. Uusi idea, jonka Ruiz Zafón saa toimimaan, ja kovaa. Kertojana kirjailija on myös upea, sillä hetkeksikään ei mielenkiinto kirjaa lukiessani herpaantunut. Kirjailija kutoo tätä monimutkaista verkkoa, ja johdattelee lukijaansa yksi lanka kerrallaan kohti keskustaa, missä kaikki sadat ja tuhannet ohuen ohuet langat yhdistyvät luoden lumoavan, lähes taianomaisen lopputuloksen.
Toki täytyy myöntää, että tekstissä vilahteli sanoja, joita en ihan ymmärtänyt, mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että minun tulee sivistää itseäni ja opetella nämäkin uudet sanat.

Mutta palataan vielä Ruiz Zafónin kerrontaan. Kirjailija säilyttää läpi koko kirjan tämän tunnelman, joka on hieman pelottava, uhkaavakin. Tätä tunnelmaa ei ole luotu suorasukaisesti, yksinkertaisilla sanoilla, vaan se tulee taustalta, tekstin takaa, rivien välistä. Välttämättä tuota pelottavaa, jännittynyttä ja hieman uhkaavaa tunnetta ei suoraan ole kohtauksessa tai Ruiz Zafónin sanavalinnoissa, mutta silti se on siellä, välillä väistyen hieman kauemmas taka-alalle, välillä puskien suoraan silmien eteen.

Tätä on loistava, viiden tähden kirja. Tätä taitoa, mielenkiintoa, kuvailua ja ideaa. Ruiz Zafón yhdistää Tuulen Varjossa niin monta asiaa, jotka tekevät lähes yksinään jo kirjasta mahtavan, mutta kun ne tosiaan yhdistää kaikki, saa sen täydellisen kirjan. Kuten kriitikotkin ovat jo sanoneet, kiehtova Tuulen Varjo on lähes kaikkea, mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina.
Ja minäkin, joka en kovasti esimerkiksi kauhukirjallisuutta lue, hieman vähemmän puoleisesti myös jännitystä, niin tämä kirja osui ja upposi, syvälle ja muodostui yhdeksi ehdottomista lempikirjoistani. Tuulen Varjo muistuttaa jälleen siitä, miten taitava kirjailija voi viedä lukijansa täysin mukanaan. Tuulen Varjo muistuttaa minua siitä, miksi rakastan lukemista.

Lisäksi täytyy vielä ehdottomasti mainita kirjan kaunis kansi, joka antaa jo upeasti kuvaa kirjan tunnelmasta.  

Nyt täytyy mahdollisimman pian etsiä käsiini Carlos Ruiz Zafónin kaksi muuta, Tuulen Varjoon yhdistyvää kirjaa. Vaikka kirjat voidaankin lukea missä järjestyksessä tahansa, auttaa järjestyksessä lukeminen, sillä jokainen syventää tätä Tuulen Varjon aloittamaa, Unohdettujen kirjojen hautausmaan tarinaa. Kuinka syvälle tästä vielä voidaan mennä?
En jaksa odottaa pääseväni lukemaan Enkelipelin, minkä jälkeen vielä Taivasten vangin ja kulkemaan taas Barcelonan katuja.

★★★★★