Giorgio Faletti: Viimeinen katse

Giorgio Faletti; Viimeinen Katse
Alkuteos: Niente di vero tranne gli occhi
Kustantaja: Bazar 2010
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivuja: 479

"Pimeässä ja odotuksessa on sama sävy.
Maureen painautui pimeään kuin upottavaan nojatuoliin. Hän oli kokenut pimeää oman osansa ja ylikin, niin paljon, että ymmärsi pelätä sitä. Hän oli oppinut liiankin hyvin ja omalla kustannuksellaan, ettei näköaisti aina ole niinkään fyysinen kuin henkinen ominaisuus. Kadulla kulkevan auton lyhdyt piirsivät äkkiä seinälle valoneliön, joka liukui pitkin seinää vikkelästi, vaivihkaisen uteliaana kuin jotakin kuvitteellista pistettä etsien. Huoneen vankilan jälkeen valo tavoitti ikkunan tarjoaman tien vapauteen ja palasi ulos, kiitäen valon heittäneen, ohikiitävän auton lyhdyn perään. Verhojen esiripun, ikkunalasien, seinien tuolla puolen, tuhansien valojen ja neonputkien kellertävässä hämärässä aukesi tuo käsittämätön hulluus jota New Yorkiksi kutsutaan, kaupunki jota kaikki sanovat inhoavansa, mutta jota he yhtä kaikki kulkevat itsepäisesti ristiin rastiin, ainoana ääneenlausumattomana päämääränään tajuta, kuinka vähän vastarakkautta he siltä saavat."

New Yorkissa liikkuu sarjamurhaaja, jonka uhreja yhdistää vain yksi tekijä; he ovat varakkaitten perheitten hyväosaisia aikuisia lapsia. Ensimmäinen uhri on itse pormestarin poika ja tästä syystä pormestari Marsalis vaatii jo poliisivoimista itsensä irtisanoutuneen veljensä osallistuvan tutkimuksiin. Vastahakoisesti Jordan Marsalis suostuu auttamaan sarjamurhaajan etsinnöissä, vaikka oli juuri aikonut vihdoin karistaa New Yorkin katupölyn lahkeistaan.

Alku aina hankala, eikä poliisi tunnu löytävän johtolankoja mistään.

Samaan aikaan Roomassa, Italian poliisin komisario Maureen Martini joutuu järkyttävän kosoiskun uhriksi, jonka lopputuloksena nainen menettää näkönsä.
Onneksi New Yorkissa on kuitenkin lääkäri, joka uskoo pystyvänsä palauttamaan naisen näkökyvyn siirtämällä tämän silmiin uudet verkkokalvot. Eikä aikaakaan, kun komisario Martinin varakas isä lennättää tyttärensä äitinsä, kuuluisan lakinaisen, luo New Yorkiin leikkaukseen.

Leikkaus onnistuu yil odotusten, mutta jotain tuntuu menneen vikaan. Maureen kun saa toisinaan kohtauksia, jotka eivät ole hänen elämästään. Ja pian Maureen tajuaa, että nuo järkyttävät näyt jotka ovat palaneet hänen uusille verkkokalvoilleen ovat yhteydessä kaupungissa riehuvaan sarjamurhaajaan.

Ilman Maureenin kohtauksia, ei poliisi olisi päässyt tutkimuksissaan eteenpäin, vaikka aluksi Maureen epäröikin kertoa kohtauksistaan. Kuka häntä nyt uskoisi? Pitäisivät häntä vain hulluna. Mutta Jordan Marsalis päättää uskoa naista, minkä ansiosta juttu alkaa hiljalleen avautua.

Samalla kun Jordan selvittää veljenpoikansa murhaa, kamppailee tämä omien tunteittensa kanssa. Lysa on mielettömän kaunis ja Jordan tuntee vetoa naista kohtaan, joka on kuin kohtalon oikusta päättänyt vuokrata Jordanin asunnon, josta tämän piti lähteä juuri, kun uutiset veljenpojan murhasta saavuttivat hänet. Mutta Lysalla onkin oma lusikkansa tässä keitoksessa.

---

Kaipasin jotain... värisyttävämpää rikoskirjallisuuden tuotosta, kun lähdin kirjastossa käymään. Guido Brunettit ovat viihdyttäviä, mutta tahdoin, että lukiessa vaara olisi selvästi kouriintuntuvampaa ja tempaisisi lukijansa kokonaan mukaansa. Siksipä viimeinen katse houkutteli kovasti, luettuani takakansitekstin, missä mainittiin sarjamurhaaja. Eihän se voisi olla muuta, kuin juuri sopivan värisyttävää, kamalaa ja kylmää, eikö? 

Falettin kuvailu on koko kirjan läpi vahvaa ja monipuolista. Käytetty kielikin on rikasta, mutta yllättävän karkeaa. Sopien siis käytettäväksi niissä varsin groteskeissa alastonkohtauksissa, joita kirjassa on useampikin. Faletti on sen verran taitava hommassaan, että välillä teki tosissaan mieli kääntää pää pois, niin groteskeja osa kohtauksista oli. 

Kirjan alkuosa tempaisi minut saman tien mukaansa, mutta keskivaiheille päästyäni alkoivat fiilikseni muuttua hieman ristiriitaisiksi, onko tämä nyt hyvä vai huono. Keskiosa kirjasta oli minulle rankkaa läpikahlausta ja varsin hidasta sellaista. Missään välissä ei kuitenkaan tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken ja uusinkin lainani tästä syystä, että tahdoin lukea kirjan loppuun. Onneksi en jättänytkään, sillä loppua kohden kirja taas imaisi minut tyystin mukaansa. 

Kritiikkinä mainittakoon nyt se, että ainakin minulle, joka luin tätä yleensä vain raskaitten päivien päätteeksi illalla sängyssä ennen nukkumaanmenoa, kävivät loppupuolella lauserakenteet vähän turhan hakaliksi väsyneelle lukijalle. Löysin itseni vähän väliä tavailemasta lausetta ja pohtimassa sen intonaatioita ja pilkkuja, joita ei siellä ollut. Olenkin aina tykännyt enemmän englannin kielen pilkkusäännöistä, (pilkku tehokeinona) kuin suomen kielen (minkä pilkkusääntöjä en vieläkään kunnolla hallitse, vaan kuten äidinkien opettajani aikoinaan sanoi, käytän pilkkua kuin englannin kielessä). 

Pienen pettymyksenkin koin juonenkäänteitten kohdalta, koskien juurikin tätä pahamaineista sarjamurhaajaa. Kirja ei ollutkaan sitä mitä odotin. Mutta tarkemmin en sano, sillä joutuisin varoittamaan juonipajastuksista ja kehoittamaan hyppimään yli, jos ette tahdo tietä niitä. 

Kaikkiaan kirja oli hyvä. Ei loistava, mutta ei huonokaan. Hyvä, kuvaa täydellisesti sitä, mitä Viimeinen Katse minulle oli. Ajoittain hidasta ja ajoittain niin mukaansa tempaavaa. Vaikka kansitaide ei kyllä tällä kertaa ihan minun makuuni ollutkaan. Yleensä kun tuppaan kansia kehumaan, niin mainittakoon nyt kerrankin, että tämä ei houkutellut kannellaan, vaan takakansitekstillään.

★★★☆☆

Donna Leon: Kuolema tekee tiliä

Kuva.

Donna Leon; Kuolema tekee tiliä
Alkuteos: Death and Judgment
Kustantaja: Otava 2000
Suomentaja: Kristiina Rikman
Sivuja: 301 (pokkari 2012)

" "Tavallisesti varttitunnin. Vakiasiakkaat saavat josku olla pidempään. Mutta jollen minä palaa pian hän rupeaa kyselemään ja panee minut kertomaan miksi meillä meni niin pitkään."
Brunetti ymmärsi Maran puheesta, että tämän oli vastattava kaikkiin kysymyksiin, joita parittaja esitti. Hän pohti hetken itsekseen kannattaisiko miehelle paljastaa, että poliisi oli kyselly hänen asioistaan. Hän katsoi naisen painuksissa olevaa päätä ja mietti minkä ikäinen tämä mahtoi olla. Kahdenkymmenenviiden? Kahdenkymmenen?
"Hyvä on", hän sanoi ja nousi.
Nainen liikahti hämästyneenä ja katsoi häntä. "Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Siinä kaikki."
"Entä pikapano?"
"Mikä?" Brunetti kysyi yllättyneenä.
"Pikapano. Sitä meiltä tavallisesti vaaditaan, kun poliisi on esittänyt kysymyksiään." Hänen äänensä oli neutraali, ei tuomitseva, väsynyt."

Venetsialaiskomisario Guido Brunetti tutustuu kansainvälisen tyttökaupan karmaisevaan arkeen Syyskuun loppu heittää ensilumen Pohjois-Italian vuorille ja suistaa rekan jyrkkään rinteeseen. Perävaunusta löytyy puistattava lasti. Juna tuo Santa Lucian asemalle tunnetun venetsialaisen asianajajan - päähän ammuttuna. Voivatko nämä tragediat liittyä toisiinsa? Komisario Brunetti toteaa pian, että monen mahtimiehen elämä kuhisee puistattavia salaisuuksia. Rähjäisestä baarista löytynyttä johtolankaa keriessään Brunetti joutuu ottamaan yhteyttä tuttuihin poliiseihin ympäri maailmaa. Ja ennen kuin murhat saadaan loppumaan, myös komisarion oma perhe kokee järkytyksen.
Teksti lainattu täältä.

---

Edellinen Leonin teos, Verikivet, oli harmikseni minulle pettymys. Olin odottanut paljon, koska Italia ja Venetsia. Ja näistä samoista syistä tartuin Donna Leonin teoksiin uudemman kerran ja päätin antaa kehutulle kirjailijalle uuden mahdollisuuden. Ja siksi, että Suomalaisesta kirjakaupasta sai 3 pokkaria 15 eurolla ja minulla sattui olemaan käytettävissäni juurikin 15 euroa viimevuodelta kertyneitä bonuksia. Valitsin siis pinosta kolme Leonin kirjaa, jotka vaikuttivat varsin lupaavilta. Italia vain vetoaa miljöönä aina, minkäs sille teet. 

Tällä kertaa janosin pitkän fantasiaputken jälkeen kunnon murhamysteeriä. Tästäkin syystä Brunettin tutkimukset sattuivat hyvään väliin. Kuolema tekee tiliä käsittelee varsin synkkää aihetta, seksikauppaa. Ja muutamissakin kohdissa kirjaa pysähdyin melko pöyristyneenä miettimään, kuinka tämmöinen on mahdollista, kuinka joku voi tosissaan nauttia jostain niin brutaalista ja sanalla sanoen sairaasta. Vaikka tämä toki on täyttä fiktiota, mutta silti tiedän, että jotain vastaavaa, ellei juurikin tätä, on vähintäänkin tapahtunut joskus aiemmin, ellei tapahdu jossakin (kehittyneemmässä, helpommassa ja sairaammassa) muodossa edelleen. Puistattavaa. 

Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se ihan tosissaan saa miettimään tämän maailman sairautta.

Ilokseni tosiaan sain huomata, että Kuolema tekee tiliä ylläpiti mielenkiintoni alusta loppuun ja kirja olikin ihan päivässä parissa luettu. Pettymys tämä ei siis missään nimessä ollut ja onneksi taivuin antamaan toisen mahdollisuuden! Ei tämä nyt varsinaisesti tajunnan räjäyttävä lukukokemus ollut, mutta juuri sitä mitä tarvitsinkin.

Huomautuksen sana on kuitenkin sanottava. Ei, ei itse tarinasta tai kirjoituksesta. Vaan tämän painoksen käännöksen laadusta. Siis en ole vielä aikaisemmin törmännyt kirjaan, joka olisi kuhissut näin tiuhaan kirjoitusvirheitä! Eikö näitä oikolueta ollenkaan? Ihan totta. Karmivaa lukea kansien väliin painettua (nidotun laitoksen kuudes painos!) tekstiä, joka on näinkin laajassa levikissä, joka vilisee virheitä. Lukukokemus siinä kärsii.

Kyllä. Kirjoitusvirheet ovat varsin inhimillisiä, enkä itsekään kirjoita ilman niitä, varsinkaan jos en keskity kunnolla. Mutta silti. 

Loppusanasiksi vielä, että Kuolema tekee tiliä kirjan siivittämänä siirryin heti seuraavaan Brunettiin, jonka olin napannut mukaani, Ylimyksen kuolemaan. Tästä en kuitenkaan julkaise arviota, sillä se olisi samantyylinen kuin tämä, vaikka kirjan aihe on toki ihan erilainen. Ylimyksen kuoleman luettuani siirryin vielä viimeisimpään ostamaani Leonin teokseen Ystävä sä lapsien, mutta kirjan keskivaiheilla aloin janoamaan lisää toimintaa ja vaaran tuntua, joten tämä jäi toistaiseksi kesken. Palaan tähän kyllä varmasti vielä myöhemmin, kunhan saan brutaaliuden tarpeen täytettyä. 

Mistä tietää, että on viimeaikoina lukenut paljon murhamysteerejä? Siitä, kun kyseiset mysteerit tulevat jo uniisikin.

★★★☆☆

Danielle Trussoni: Enkelikaupunki

Danielle Trussoni; Enkelikaupunki
Alkuteos: Angelopolis
Kustantaja: Tammi 2014
Suomentaja: Turun yliopiston suomentajaseminaari, FT Hilkka Pekkanen, Mea Aaltonen, Aino Koivisto, Anna Laine, Marjo Mustonen, Juho Nurminen, Anne Savioja
Sivuja: 266

"Seuratessaan Valko pimeyden läpi Vera näki kalliolla lojuvan luurankomaisen hahmon, jonka kalpeat käsivarret olivat ristissä rinnalla. Seraphina Valkon valokuvat kuolleesta Vartijasta olivat saaneet Veran haukkomaan henkeään, kun hän oli nähnyt ne ensimmäistä kertaa vuotta aikaisemmin Pariisissa, ja nyt hän näki tämän enkelin omin silmin. Ihosta sai sellaisen vaikutelman, että olento oli elossa, ja sen kullankeltaiset hiukset laskeutuivat korkkiruuvikiharoina olkapäille. Kun he seisoivat ihailemassa enkelin ruumiin ylimaallista kauneutta, Verasta tuntui, että hän kulki polkua, joka oli määrätty hänen osakseen jo kauan ennen hänen syntymäänsä."

Enkelioppi saa vihdoin jatkoa. Verlaine kohtaa vuosien takaisen rakastettunsa Evangelinen, joka ei olekaan kuka tahansa kuolevainen, vaan ihmisen ja korkeimpien enkeleiden jälkeläinen.
Kadotetuaan Evangelinen vuosia sitten, Verlaine päätti omistaa elämänsä nefileiden, ihmisten ja Vartijoiden jälkeläisten tuhoamiselle. Suurimmalla osalla meistä kuolevaisista ei ole aavistustakaan seassamme elävistä enkeleistä, jotka havittelevat maailmanvaltaa.

Verlainen suunnitelmat muuttuvat kohtaamisen myötä ja tämä lähtee mentorinsa kanssa seuraamaan kadonneen Faberge -munan sisältä löytynyttä arvoitusta Venäjälle ja Bulgariaan, voidakseen pelastaa Evangelinen, jonka nefilit ovat vanginneet Pariisista. Verlainen matka vie Pietariin ja syvimpään Siperiaan, kun venäläinen enkelitutkija Vera lähtee oppi-isänsä luo Bulgariaan auttaakseen Verlainea Faberge -munan arvoituksen kanssa.

Takaa-ajo on päättyä useammin kuin kerran Verlainen kuolemaan, joko enkelin hyökkäyksestä taikka Siperian pikajunan ulkopuolella roikuttamisesta, mutta mies ei voi luovuttaa, ennen kuin Evangeline on taas turvassa ja tällä on taas mahdollisuus valita elämä ihmisenä.

---

Vihdoinkin Enkelioppi (katso arvostelu tästä) saa jatkoa! Tätä on odotettu jo hyvä tovi ja kun epähuomiossa bongasin Enkelikaupungin suomalaisen kuukauden tarjouksesta, en voinut vastustaa sen ostamista. Mukaan lähti tietysti samalla kertaa pokkariversio Enkeliopista, jonka luin kirjaston kirjana aikanaan. 

Odotukset olivat siis erittäin korkealla jo edellisen osan vuoksi, vähän pelotti, pystyisikö näin ohut (alle 300 sivua!!!) opus täyttämään kaikki odotukset. Myönnettäköön, että Enkeliopin lukemisesta kun on kulunut jo jonkin aikaa, niin muutama juonellinen kiemura oli päässyt unohtumaan ja vähän turhan paljon sai kaivella muistin perukoita Enkelikaupunkia lukiessa. Oma moka, kun en ensimmäistä osaa muistutukseksi lukenut ensin. 

Mutta koska kirjan yhteydessä mainittiin Romanovit, odotukseni nousivat entisestään. Sillä ovathan Romanovit aiheena aina erittäin iso plussa minun kirjoissani, koska Tsaarinajan Venäjä ja Romanovit ovat aina kiehtoneet. Harmikseni tätä aspektia ei oltu hyödynnetty niin laajalti kuin toivoin.

Lukeminen oli tällä kertaa hyvin, hyvin hidasta. Käytin tämän lukemiseen koko syyskuun, mutta yhtenä tekijänä tähän on se, että olen löytänyt neulomisen taas pitkästä aikaa, enkä ole kovin hyvä siinä vieläkään, joten lukeminen ei tule kuuloonkaan samaa aikaa, joten kuuntelen äänikirjoja neuloessani, jolloin lukuaikaakin on ollut vähän vähemmän. 

Pääsyynä hitauteen oli kuitenkin ehkä se, että Enkelikaupunki ei ihan missään välissä lunastanut odotuksiani. Tuntui, että toiminta oli toisinaan liian hätäistä ja asiat tapahtuivat vähän kuin sormia napsauttamalla. Olisin siis kaivannut monisanaisemmin ja perusteellisemmin kuvailtua toimintaa. 

Lisäksi jäi vähän hölmö tunne, että miksi juuri Enkelikaupunki? Enkö vain osannut lukea rivien välistä ja olenko ainoa, vai tuntuuko muistakin, että kirjalle olisi voinut valita ehkä hieman osuvamman nimen? 

Tästäkin huolimatta kirja loppui taas niin, että jäin kaipaamaan lisää. Suorastaan rikollista, jos Evangelinen tarina jätetään kesken näin, suorastaan sodan partaalle. Tahdon lisää! Tarina ja aihe ovat kuitenkin niin kiehtovia, että vaikka muutama asia tökkisikin, niin haluan silti ehdottomasti lukea lisää. Ja siis... voisiko Verlaine jo päättää, tahtooko tämä suojella ja pelastaa Evangelinen vai vihaako naista? Kuinka ärsyttävän häilyväinen voi mieskin olla tunteittensa kanssa! 

Ja annetaan taas kunniamaininta kauniille kansikuvalle. Vaikkakin olisin ehkä kuitenkin halunnut nähdä jonkun toisen Fabergen munan tuossa... Tunnelma kansikuvassa on kuitenkin juuri niin osuva, hyytävän talvinen, juuri sopiva jäiselle Siperialle. Miljööt tapahtumille olivat jälleen kerran mielettömät. Vaikka tässä arviossa olenkin nostanut enemmän lukuelämystäni häirinneitä asioita eiin, niin nautin silti lukemisesta. Kaikki kirjat eivät voi olla täydellisiä, mutta nautin tästäkin ja suosittelen ehdottomasti lukemaan, jos Enkelioppi miellytti. Toivon täällä sormet ristissä jatko-osaa ja pikaisesti.

 

★★★☆☆

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä; Saattaja
Kustantaja: Atena 2011
Sivuja: 308

"Karhun lisäksi rannalla liikkuu muitakin eläimiä. Pienen rinteen vieressä istuu ilves, ja kauempana jolkottelee susi kohti metsää. Ja tuo mustavalkoinen keskellä rantaa, onko se koira? Sen vieressä istuu jokin pieni ja valkoinen, jossa on jotain tuttua... Lilja huudahtaa kissalle tervehdyksen, mutta suusta ei kuulukaa sanoja vaan töräys. Tietysti.
Yhtäkkiä Liljalla on kylmä. Tunnelma muuttuu niin äkkiä, että Liljasta tuntui kuin hän olisi syöksynyt näkymättömän seinän läpi toiseen tilaan. Ilves luikahtaa rinteen taakse ja karhu nousee takajaloilleen koko valtavaan pituuteensa päästäen selkäpiitä vavisuttavan karjaisun. Lilja tuntee, kuinka jokin yrittää vetää häntä puoleensa, jokin alhaalla. Hän katsoo alapuolellaa raivoavaa vetä ja tunte kouraisun vatsassaan. 
Siellä liikkuu jokin. Aivan pinnan alla.
Jokin musta."

Lilja muuttaa takaisin lapsuudenkotiinsa Keski-Suomessa. Heti alussa alkaa tapahtua kummia, kellarin lattialle ilmestyy kerta toisensa jälkeen vesilammikko, ilman mitään näkyvää syytä, valot välkkyvät ja Lilja näkee kummallisia unia. Naapurin rouva löydetään kuolleena ja syylliseksi todetaan kosteusmittausta Liljan kellarissa tehnyt mies. Ja pian Liljan äiti vajoaa koomaan samaisessa kellarissa.

Liljan alkaessa muistaa palasia lapsuudestaan, nainen joutuu kyseenalaistamaan mustavalkoisen maailmansa. Talon tapahtumille ei enää löydy loogisia selityksiä ja, kun Lilja päätyy lenkillään vielä ikivanhan rouvan kaoottiseen taloon, jossa tämä kertoo "siitä", jonka Lilja ei saa antaa viedä eksyneitä, on Liljan hiljalleen pakko alkaa uskoa yliluonnolliseen. Liljan on tartuttava äitinsä jälkeen jättämään tehtävään ja astuttava maailmaan, jonka nainen tuntee vain ikivanhoista taruista.

---

Tämä oli ensimmäinen virallisesti kauhu-genren kirja, jonka ikinä luin. Olen toivoton pelkuri, mutta genre on silti houkutellut aina silloin tällöin. Ja kun näin Adlibriken kesäalessa Saattajan kansikuvan, en enää voinut vastustaa. Sillä kansi on niin yksinkertaisen upea, että eihän tällaista (ja vielä sellaisella hinnalla, vajaa 3e!) voi jättää välistä. 

Ja Saattaja oli selvästi loistovalinta ensikosketuksekseni kauhu-genren kanssa. Sillä eihän tämä ollut yhtään NIIN pelottava kuin pelkäsin. Tähän voi tietysti vaikuttaa osin sekin, että pyrin lukemaan kirjaa päiväsaikaan, minimoidakseni painajaisten mahdollisuuden (näen niitä vähän turhankin herkästi toisinaan) ja näin ollen ympäristö ei tarjonnut sitä tunnelmaa. Ja vaikka lukiessa ei tosiaan kauhu kulkenut selkäpiitä pitkin, niin laskiessani kirjan kädestäni viimeisen sivun jälkeen, keskellä yötä tottakai, miehen ollessa vielä matkoillaan, niin kyllä se pimeä huone vähän inhotti ajatuksena, kiitos varsin vilkkaan mielikuvituksen. 

Ja ei, en kyllä tahdo ihan vähään aikaan käydä rintamamiestalon kellarissa. Onneksi ei todennäköisesti tarvitsekaan. 

Vänskän teksti soljui ihanan kevyesti eteenpäin ja huomasin ahmineeni kirjan kahdella istumalla alusta loppuun. Mutta tästä huolimatta en voi kirjaa kehua niin paljon kuin kannen perusteella tahtoisin. Kyllä, kirja oli hyvä ja mukaansatempaava, mutta kauhua edustaakseen jäi ehkä vähän latteaksi. Tuntui, että se itse kauhu jäi vähän kaiken sen ihmissuhdedraaman alle.

Saattajassa sivutaan tosiaan useampaakin ikävää aihetta, niin anoreksiaa kuin kotiväkivaltaa ja alkoholismia. Mutta se on ehkä jo liikaa yhdelle teokselle, jonka pitäisi olla kauhua, sillä yhteenkään näistä ikävämmistä teemoista ei paneuduttu kuitenkaan ihan tarpeeksi. 

Idea oli mielestäni loistava ja esikoisteokseksi tämä oli oikein mukiinmenevä, mutta vähän olisi vielä parantamisen varaa ehkäpä. Propsit kuitenkin Vänskälle siitä, että punoi tarinansa suomalaisten kansantarujen ympärille ja toi näin ideaa hieman lähemmäksi meitä lukijoita. 

Ja vaikka tämä ei ehkä ollut se paras ja pelottavin, (joku taisi joskus sanoa, että Stephen Kingin Hohto on pelottavin kirja ikinä... Tuolla hyllyssä sekin nyt odottaa, että uskallan tarttua siihen. Pitääkin raivata pakastimesta tilaa valmiiksi, jos käy liian pelottavaksi.. : D) niin mielenkiinnon Vänskän tuotantoa kohtaan se ainakin herätti. Pitää kaivella jostain niin Musta kuu, kuin Valkoinen aurakin ja mahdollisimman pian. Eihän tuota luettavaa tuolla kirjahyllyssä vielä ole alkuunkaan tarpeeksi.. 

★★★☆☆

Joan Marble: Puutarha Italiassa

Joan Marble; Puutarha Italiassa
Alkuteos: Notes from an Italian Garden
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Jaana Iso-Markku
Sivuja: 349

"Etrurian pohjoisosa jatkoi kulkuaan kohti suurempia tapahtumia - sinne kohosi aikanaan Firenzen ja Sienan kaltaisia kulttuurikeskuksia - mutta meidän Etelä-Etruriamme (jota hämmentävästi kutsutaan myös Pohjois-Lazioksi) ei milloinkaan enää tavoittanut aiempaa loistoaan. Muualla asuvien maanomistajien raskas käsi ja aina läsnä oleva köyhyys jähmettivät alueen pysyvään kurjuuden tilaan, jossa hienot vanhat kastelujärjestelmät hylättiin ja malaria ja musta surma harvensivat väestöä. Seuraava isku tuli 700-luvulla, jolloin lombardit vyöryivät alueelle pohjoisesta ja valloittivat Sutrin ympäriltä suuren osan vanhaa Etruriaa, jonka he lahjoittivat Vatikaanille. Paavi liitti alueen Kirkkovaltioon mutta ei tehnyt juuri mitään sen onnettomien asukkaiden olojen kohentamiseksi, ja niinpä renessanssilla, joka aateloi Firenzen ja Sienan ja Rooman, oli huomattavasti vähemmän vaikutusta eteläisen Etrurian huono-onnisissa kaupungeissa."

Puutarha Italiassa on kirja unelmien toteuttamisesta. Yhdysvaltalainen toimittaja Joan Marble toteutti omansa ja perusti puutarhan Italiaan ja rakennutti sinne oman maaseutuasuntonsa taiteilijamiehensä kanssa. Kirja etenee kuukausi kerrallaan, esitellen puutarhan rakentamisen vaiheet selvitellen myös erinäisten kasvien saapumista Joan Marblen puutarhaan. Saamme tutustua myös erinäiseen kirjoon Rooman lähiseutujen kylien asukkaita, kuin peri Etrurialaiseen elämäntapaan.

---

Puutarha Italiassa on erittäin epätyypillinen kirja minulle luettavaksi, sillä rakastan fiktiota, enkä ole edes kummoinen viherpeukalo. Ja vaikka olisinkin, kammoan kaikkia pölyttäjähyönteisiä (no hyönteisiä ylipäänsä) lähes sairaalloisesti, niin en pystyisi ikinä omaa kukkivaa puutarhaa pystyyn pistämään. Siksi parvekelaatikossammekin on tällä hetkellä jopa muratti ja sivussa kasvaa basilikaa, pesiljaa ja tilliä. Myös laventeli löytyy, mutta se siirtyy sisätiloihin sillä sekunnilla, kun havaitsen ensimmäiset nuput ja tarvittavan pölytyksen hoidan sitten käsin. 

Mutta ehkä juuri tästä syystä Puutarha Italiassa oli ihana löytö. Marble maalailee niin kauniita värikkäitä kuvia kukkivista puutarhoista, että pystyin näkemään ne silmieni edessä ja vaeltelemaan väriloistossa omalla kotisohvalla (Raid -purkin kera, meille kun on muutama ampiainen eksynyt parin päivän sisällä ja olen paniikkikohtauksen partaalla, kun näen sellaisen, ettei sen tappaminen onnistu kuin myrkyttämällä...). Puutarha Italiassa on minulle se kukkiva puutarha, josta en harmikseni voi nauttia jokapäiväisessä elämässäni muuten

Marble kirjoittaa myös ihanan rönsyilevästi, toki aina joltain osin alkuperäistä aihetta sivuten, ja syventää sillä keinoin tarinaa oman puutarhansa luonnista. Eikä kirjassa vain luetella kasveja ja niiden sijainteja Marblen kotipuutarhassa, vaan kirjailija esittelee myös tuttaviensa ja julkisia puutarhoja. 

Varsinainen juonihan tästä puuttuu, mikä tekee tästä sen epätyypillisen valinnan minulle. Olen kyllä ennenkin lukenut muistelmateoksia, mutta harvoin. Olen kyllä niistä aiemmistakin pitänyt mielettömästi (Mm. Nikki Sixxin Heroiini päiväkirjat englanniksi, yksi ehdottomista suosikeistani karuudessaan, ja Mötley Crüen Törkytehdas, tämäkin alkuperäiskielellä englanniksi) ja niin pidin tästäkin. Heroiinipäiväkirjat ja Törkytehdas ovat tottakai ihan eri lajia ja vähän kiilaavat tämän ohi. 

Italialaiseen puutarhaan on kuitenkin ihana upota näin kesällä ja haaveilla kaikesta siitä kukkivasta kauneudesta. 

★★★☆☆

Carlos Ruiz Zafón: The Watcher in the Shadows

Carlos Ruiz Zafón; The Watcher in the Shadows
E-kirja

"The boy nodded, altough he wasn't quite sure what Lazarus was talking about. Finally, Lazarus showed them the way to the door. It was then that, almost by chance, Dorian thought he witnessed something impossible. As they walked past one of the flickering lamps, their bodies cast shadows against the wall. All of them but one: Lazarus's body left no trace of a shadow, as if his presece were only a mirage. 
When Dorian turned round, Lazarus was observing him intently. The boy swallowed hard. The toymaker nipped his cheek in a friendly manner. 
'Don't believe everything you see...' "

Sauvellen perhe on hiljattain menettänyt perheenpäänsä ja ajautunut pienoiseen ahdinkoon rahallisesti. Mutta salaperäinen lelujen valmistaja tarjoaa apuaan, perheen äidin sihteerin työtä vastaan. Perhe saa idyllisen kodin kauniista Normandiasta.

Lelutehtailijan kartano vaikuttaa kuitenkin, varsinkin pimeän tullen, varsin karmivalta. Ja joku, ennemminkin jokin, lymyilee varjoissa. Ja pian tapahtuukin murha, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Varjo on päässyt irti. Varjo, joka ei säästä ketään, joka on pääsemässä edes lähelle Lazarus Jannin, lelutehtailijan sydäntä. Sydän kun ei kuulu enää hänelle itselleen.

---

Tämän "takakansiteksti" oli varsin houkutteleva. Kyseessä siis Carlos Ruiz Zafónin 90-luvun tuotantoa, nuorille lukijoille. Ostin tämän Kobon kirjakaupasta matkalukemiseksi (ja sitähän siitä nimenomaan tuli... luin kirjan lähes yhdeltä istumalta odotellessani tatuointistudiossa miehekkeen tatuoinnin valmistumista tieskuinkamonen tunnin ajan. Omani hakkaaminen kun ei kestänyt kuin vartin. Mutta onneksi loman ainoa sadepäivä osui juuri tähän väliin!). En iedä, onko tätä käännetty suomeksi, joku viisaampi osaa ehkä valistaa minua?

Odotin ehkä hieman pitempää kirjaa, mitä tämä nyt sitten olikaan. Mutta sama tuttu mystinen tunnelma leijui taas lähes jokaisella sivulla.  Ja jos odotin enemmän pituutta, niin odotin kyllä vähän suurempaa seikkailua kirjailijan alkusanojen perusteella. Ehkä olin vain liian vanha ja siitä erilainen, etten ole lukenut nuorena kovinkaan paljon seikkailukirjallisuutta. Nautin kuitenkin yhtäkaikki tästäkin lukukokemuksesta, vaikkei tämäkään yltänyt lähellekään Tuulen Varjon tasoa. Mutta sille tasolle onkin kyllä mielettömän vaikea päästä, edes itse täydellisen kirjan kirjailijan itsensä.

Nuoremmille lukijoille tämä varmasti toimisi paremmin. Vaikka en siis edelleenkään sano, että tämä ei toiminut tai että tämä olisi huono, kun en valehdella tahdo. Rakastan Carlos Ruiz Zafónin mystiikkaa ja painostavaa ilmapiiriä.

★★★☆☆

Katherine Neville: Kahdeksan

Katherine Neville; Kahdeksan
Alkuteos: The Eight
Kustantaja: Bazar 2012
Suomentaja: Seppo Loponen
Sivuja: 667

"Muistatko kun Braunschweigin kaniikki povasi tulevaisuuttamme kämmenistämme?" hän kysyi hiljaa. "Hän löysi sinun kämmenestäsi kolme kruunua."
"Muistan hyvin", toinen vastasi. "Siitä päivästä lähtien en hetkeäkään epäillyt, etten johtaisi aikanaan suurta valtakuntaa. Minä uskon aina mystisiin ennustuksiin, kun ne vastaavat omia toiveitani." Hän hymyili, mutta tällä kertaa abbedissa ei vastannut hymyyn.
"Entä muistatko mitä se kaniikki löysi minun kämmenestäni?" abbedissa sanoi. 
Katariina oli hetken vaiti. "Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä", hän vastasi lopulta. "Juuri siksi olenkin odottanut tuloasi niin kiihkeästi. Et osaa kuvitella hätääni, kun viivyit viipymistäsi..." hän empi hetken. "Onko sinulla ne?" hän sanoi lopulta. 
Abbedissa pisti kätensä abbedissankaapunsa kätköihin, jonne hän oli sitonut ison nahkaisen matkapussin vyötäisilleen. Hän otti esiin raskaan, jalokivilla kuorrutetun kultaveistoksen. Se esitti pitkäviittaista hahmoa istumassa pienessä huvimajassa, jonka verhot oli vedetty sivuun. Hän ojensi esineen Katariinalle, joka piteli sitä kämmenillään epäuskon vallassa, käännellen sitä hitaasti."

Salaperäinen shakkipeli on kautta aikain kiehtonut siitä tietäviä. Toiset uskovat siihen, toiset pitävät sitä pelkkänä legendana. New Yorkissa, vuonna 1972 Katherine Velis saa tietokoneasiantuntijana työkomennuksen Algeriaan hypittyään työnantajansa nenille tahtoessaan toimia eettisesti. Vain vähän ennen Algeriaan lähtöä uuden vuoden aattona Katherine tapaa ennustajan, joka povaa naiselle suurta vaaraa. Alunperin Katherine suhtautuu kevyesti ennustukseen, mutta kun tämän ympärillä tapahtuu kaksi murhaa, alkaa Katherine väkisinkin miettiä, onko niillä jotain tekemistä hänen kanssaan, siltä kn kovasti vaikuttaa, vielä, kun eräs Katherinen tutuista pyytää tätä etsimään Algeriassa ikivanhoja shakkipelin osia, alkaa Katherinen elämässä tapahtua. 

Katherinen saavuttua Algeriaan, on tämä jostain syystä heti salaisen poliisin silmätikkuna, mutta onnekseen naisella on puolellaan isoja kihoja öljymaailmasta, jonka avuksi hänet on Algeriaan komennettukin. Katherine päätyy ajamaan läpi polttavan kuuman aavikon, etsimään vanhan konsulin vaimon ja sukeltamaan shakkinappulat mukanaan mereen ja ehtii nainen rakastuakin etsiessään shakkinappuloita. Hiljalleen alkaa vain paljastua, että shakkinappuloissa on jotain erityistä ja todella vaarallista, ennen kaikkea jotain hyvin todellista ja jostain syystä Katherine Velis on sen keskiössä, mukana pelissä, tahtomattaankin.

Samalla pääsemme Ranskaan, vuoteen 1790, jolloin Katherinen jahtaama shakkipeli lähti liikkelle, päätyen lopulta Algeriaan. Montglanen nunnaluostariin on piilotettu salaperäinen shakkipeli, jota pidettiin jo ennen Ranskan vallankumousta legendana. Mutta juuri vallankumous saa nunnat liikkeelle, neuvokas abbedissa jakaa luostariinsa piilotetun shakkipelin osiin, luovuttaen sen nunnilleen ja ohjaten heidät hajaantumaan ja piilottamaan osat ympäri maailmaa, jottei pelin todellista voimaa pääse käyttämään yksikään vallanhimoinen väärin. 
Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu toivotulla tavalla ja lopulta nuori Mireille, pelkkä noviisi, päätyy matkustamaan halki Euroopan, sieltä Afrikkaan halki aavikon, voidakseen piilottaa käsiinsä saamansa shakkinappulat. Tästä vasta alkaa Mireillen osuus pelissä, joka jatkuu vuosisatoja.

---

Pahoittelen hieman ehkä vajavaisenpuoleista tiivistelmää kirjasta. Tämän arvostelun kirjoittaminen on viivästynyt jo lähemmäs parilla kuukaudella, tästä johtuen ei tarina ole täysin kirkkaana mielessä, kun olen muitakin teoksia tämän jälkeen lukenut. Mutta asiaan. 

Kiinnostuin kirjasta epähuomiossa. Kahdeksanhan on julkaistu suomeksi jo vuonna 1989 nimellä Musta Kuningatar, mutta kiinnitin tähän huomiota vasta Suomalaisen Kirjakaupan pokkarihyllystä viime vuonna, pelkästään houkuttelevan kannen perusteella. Vaikkakin kansikuva oli juuri sellainen, mitä en tahdo pitää yöpöydälläni, koska olen varma, että tuollainen pelottavasti häälyvä nunnan hahmo etsiytyisi jotenkin painajaisiksi uniini.
Takakansitekstien luettuani en vain voinut enää pistää teosta takaisin hyllyyn, koska olin juurikin siinä mielentilassa, että kaipasin seikkailua ja sitä Kahdeksan minulle lupasi, jopa huusi. Ajattelin, että ehkäpä tämä olisi vähän samaa tyyliä kuin Enkelioppi, johon rakastuin varsin kovasti. 

No, väärässä olin. Kahdeksan sisälsi huomattavasti enemmän numerosymboliikkaa ja kaikenmaailman matemaattisia koodeja ja härdellejä, joita tämä pää ei ihan ymmärrä. Joten jäin omalla tavallaan paitsi isosta osaa kirjaa, joka oli oman pään sisällä päättelyä. Mutta lukukokemuksena tämä oli silti varsin viihdyttävä. Hidasta lukeminen kyllä oli, juurikin näiden matemaattisten viittausten vuoksi. On toisinaan raskasta lukea tekstiä, jota ei täysin ymmärrä. Onneksi Neville kuitenkin avaa näitä koodeja juonessa edetessään, ettei täysi ymmärtämättömyys vaikuttanut liiaksi. 

Lisäksi täytyy kehua sitä, kuinka perusteellisesti Neville on tarinansa pohjustanut. Juoni on kehitelty todella hyvin ja kaikella on tarkat taustat ja shakin historia oli yllättävän mielenkiintoista. Kirjoitustyylikin oli varsin sujuvaa - jos siis niitä matemaattisia koodeja ei oteta lukuun. :D 

Mutta voi miten ärsyttävästi tämä kirja päättyykään! Niin kesken, niin kesken. Olisin halunnut tietää mitä tapahtuu, miten peli tästä eteenpäin pyörii. Ja kritiikkinä.. köhköh.. siis ihmettelynä mainittakoon, että miksi oi miksi kirjailija on käyttänyt päähenkilöllään omaa etunimeään?!

Päätöksestä huolimatta tahtoisin kaivaa jostain käsiini Katherine Nevillen toisenkin teoksen, nimellä Tuli, jota tämän pokkarinkin takakannen sisus mainostaa. 

★★★☆☆

Marsha Mehran: Lumoavien Mausteiden Kahvila

Marsha Mehran; Lumoavien mausteiden kahvila 
Alkuteos: Pomegranate Soup
Kustantaja: Helmi 2006
Suomentaja: Henna Kaarakainen
Sivuja: 302

 "Gush-e flia, eli elefantinkorvia, kuten muitakin friteerattuja herkkuja, paistetaan rasvassa kunnes ne ovat kullanvärisiä ja niistä tihkuu kaikkea mahdollista kiellettyä. Muodoltaan leivonnaiset muistuttavat suurta rusettia, tai farfallepastaa, mutta makunsa puolesta ne kuuluvat donitsiherkkujen perheeseen. Gush-e filia valmistetaan yleensä juhlahetkiä varten, ja se on yksinkertaisuudessaan herkullisempaa kuin monimutkaisemmat jälkiruoat. Tuona huhtikuun päivänä Marjan oli päättänyt valmistaa elefantinkorvia juhlistaakseen hyvä onnea, jota he olivat saaneet osakseen muutettuaan Ballinacroaghiin lähes kuukausi sitten. Lounasaikoina tilauksia virtasi tasaiseen tahtiin, mutta myös Baharia parin ensimmäisen viikon ajan varjostanut musta pilvi oli hälvenemässä. Kukapa sen tiesi, Marjan pohdiskeli, ehkäpä kaikki kävisi tällä kertaa hyvin"

Kolme iranilaissisarusta pakenevat vallankumousta ja monien mutkien kautta päätyvät Irlantilaiseen pieneen syrjäkylään Ballinacroaghiin. Kaikessa hiljaisuudessa siskokset puurtavat avatakseen kahvilan kauppakadulle ja kun Babylon Café viimein aukeaa, eivät pikkukyläläiset otakaan sitä avosylin vastaan.

Pikkuhiljaa kuitenkin huumaavat persialaiset tuoksut houkuttelevat ensimmäiset, epäluuloiset kyläläiset sisälle ja hitaasti, mutta varmasti Babylon Cafe kasvattaa vakiasiakaskuntaansa, keräten samalla kuitenkin muutaman vihollisenkin, jotka eivät karta keinoja saadakseen ulkomaisen kahvilan sulkemaan ovensa.

---

Lumoavien mausteiden kahvila on ehdottomasti mitä herkullisinta luettavaa. Persialaiset herkut oikein maistaa kielenkärjellään lukiessaan Mehranin kutsuvia kuvauksia niin elefantinkorvista kuin granaattiomenakeitosta. Lisäksi jokaisen luvun alkuun ripotellut reseptit ovat mahtava lisä koko kirjalle, muutama resepti sieltä pitää kopioida vielä itsellekin talteen kokeiltavaksi.

Mutta vaikka kirja onkin mitä herkullisin, niin juonellisesti se ei kaikista rikkain ole. Minun oli hankala tehdä kirjan kuvausta, sillä en koko tämän pariviikkoisen aikana, joka kirjan hiljalleen lukemiseen kului, saanut juonesta oikein mitään irti. Älkää käsittäkö väärin; nautin lukemisesta kyllä. Välillä kun on mukava lukea jotain, minkä juoni on rauhallinen, eikä niin räiskyvä ja juuri tällaiseen nautiskeluun Lumoavien mausteiden kahvila on mitä otollisin valinta.

Kaikenkaikkiaan siis oikein miellyttävää luettavaa, vaikkakin itseäni muutama pikkuseikka häiritsi. Ensinnäkin ne nimet! Kirja vilisi itselleni hankalalukuisia nimiä, esim. Ballinacroagh, jonka tavasin pariinkin otteeseen aluksi ja yritin epätoivoisesti keksiä, miten kysenen nimihirviö kuuluisi oikeaoppisesti lausua (englanti kun ei normaalisti tuota ongelmia), tai sitten Dervla, voi pyhä pahvi kun meinasi väsyneenä mennä ajatukset solmuun tätä lukiessa. No, pikkuseikkahan tämä todella oli.

Toisena mainittakoon herra Thomas McGuire, ja muutama muukin kirjan hahmoista. Niiiin kamalia ihmisä että, hrrrr. Yh. Kamalia, suorastaan hirveitä. Mutta kirjailija on onnistunut luomaan voimakkaita henkilöhahmoja ja herättämään niillä tunteita, eli loppujenlopuksi tämähän on vain hyvä asia.

Ja kolmanneksi juoneen liittyen se, että lähes kirjan loppupuolelle asti Mehran etäisesti vihjaa sisarusten menneisyyteen, kuin siellä olisi tapahtunut jotain suurta ja mullistavaa. Mutta ei, varsinkaan aluksi, niin merkittävästi, että vihjailua jäisi kovinkaan pohtimaan. Vasta aivan loppuvaiheilla alkaa sitten tapahtua ja sisarusten menneisyyskin paljastua. Olisin vain kaivannut ehkä vähän reilumpaa vihjailua ja jonkinnäköisiä vihjeitä mitä on odotettavissa.

Mutta valitukset sikseen ja palataan ajatuksissa niihin huumaaviin perisalaisiin tuoksuihin, jotka leijailevat siskosten samovaarista ja kahvilan ovesta kutsuen kyläläisiä lounaalle.

★★★☆☆

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Philip Kerr; Liekit Berliinissä 
Alkuteos: The March Violets
Kustantaja: Atena 2012
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen
Sivuja:280

" 'Niin. Ja vielä enemmän Himmler paheksuu sitä, että joku panee kylmäksi hänen alaisensa, joka tutkii korruptiota. Niinpä Kripon päällikko nimitti pari päivää sitten erikoisryhmän tutkimaan tapausta. Aika vakuuttava porukka: Gohrmann, Schild, Jost ja Dietz. Jos alat pelehtiä heidän kanssaan, olet mennyttä kuin synagogan ikkuna.'
'Onko heillä johtolankoja?'
'Olen kuullut vain, että he etsivät jotain naista. Ilmeisesti Pfarrilla on voinut olla rakastajatar. Nimeä en ikävä kyllä tiedä. Kaiken lisäksi nainen on kadonnut.'
'Tiedätkö mitä', minä sanoin. 'Katoaminen on nykyään oikea muotivillitys. Kaikki harrastavat sitä.'
'Kuulemma. Toivottavasti sinä et ole muodin perään.'
'Minäkö? Olen tässä kaupungissa varmaan ainoa, jolla ei ole univormua. Väittäisin siis, että olen erittäin epämuodikas.' "

Eletään 1930 lukua, ja pyöritään Natsi-saksan pääkaupungissa Berliinissä. Bernie Gunther on entinen poliisi, nykyiseltä ammatiltaan yksityisetsivä.  Pääosin Gunther keskittyy etsimään, ja löytämään, kadonneita ihmisiä ja siinä jos missä riittää työnsarkaa, 1936 Kolmannessa valtakunnassa kun monet haihtuvat kuin tuhkana tuuleen.

Gunther saa pian entisen sihteerinsä häitten jälkeen toimeksiannon eräältä maan vaikutusvaltaisimmista ja rikkaimmista ihmisistä, jonka tytär on miehineen murhattu ja ryöstetty, mittaamattoman arvokkaat timanttikäädyt halutaan takaisin. Jäljittäessään käätyjä Gunther saa muitakin toimeksiantoja, joiden johtolangat tuntuvat kietoutuvan tiukasti toistensa ympärille, mutta missään ei silti tunnu olevan järkeä. Kaksikin uutta sihteeriä dipataan liemessä, mutta vain toinen pystyy selviämään kyseenalaisimmistakin tapahtumaketjuista. Timanttikäätyjen ja henkilöiden metsästys kuljettaa Guntheria niin Berliinin olympialaisiin, kuin natsi johtajien palatseihinkin. Kun timanttien tapaus on juuri ratkennut, vaatii Gestapo omaa osaansa Guntherin työpanoksesta. Päähenkilömme tie johtaa lopulta yhdelle tunnetuimmista natsi-saksan keskitysleireistä; Dachauhun.

---

Valitsin kirjan kirjaston hyllystä puhtaasti nimen perusteella. Rakastan Berliiniä ja toivonkin usein, että löytäisin useampia mielenkiintoisia teoksia, joiden näyttämönä toimisi rakas Berliini. Kansikuvaki oli omiaan lisäämään kiinnostustani, eikä takakansi tekstikään ollut yhtään hullumpi, joten tässä sitä nyt ollaan.

Oli ihana lukea paikoista, joissa on itsekin kävellyt ja mieleen nousi väkisinkin muistikuvia Berliinistä sellaisena, kuin olen sen itse kokenut. Kerr ei kirjassa harrasta kuvailua juuri nimeksikään, joten omat mielikuvani sotkivat himan kokemusta, sillä kaikki tuntui olevan hieman sinnepäin, jos tiedätte mitä tarkoitan. Välillä tuntui, että kaikki sama olisi voinut tapahtua nykyberliinin kaduilla, kunnes kuvaan ilmestyivät univormupukuiset SS-miehet ja Gestapo.

Mikäli tarina olisi sijoittunut jonnekin muualle, olisin saattanut laskea sen kädestäni ja jättää kesken. En siis kovinkaan pitänyt Kerrin kirjoitustyylistä, jos rehellisiä ollaan. Kerrillä on selkeästi oma ääni, mutta omaan makuuni se on liian kova ja karkea. On todellakin tehty selväksi, että päähenkilö on mies, miehinen mies. Henkilökohtaisesti kun pidän hieman pehmeämmästä ja sensuellimmasta tyylistä kirjoituksessa. Ja sitä kuvailua jäin todellakin kaipaamaan; karkeahkot kuvaukset muutaman naishahmon vartaloista kun eivät ihan kylliksi ruokkineet mielikuvitustani. Mutta koska kirja ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä, päätin antaa sille mahdollisuuden; voisin ainakin nauttia omista muistikuvistani.

Pelkäsin kuitenkin, etten saisi tästä kirjasta pahemmin irti hyvää sanottavaa, tai edes kummoisia ajatuksia. Kunnes päästiin tarinan loppupäähän, jonka ansiosta teoksen pistemäärä nousee roimasti.
Yllättävin käänne koko kirjassa oli tosiaan yksityisetsivämme lähettäminen Dachaun keskitysleirille. Tämä yksinään riitti kääntämään itseltäni puuttuneen tunteen synkäksi ja jopa ahdistavaksi. Kerr ei loppujen lopuksi kuvannut kovinkaan paljon keskitysleirien kauheuksia, mutta herätti omat muistikuvani jälleen eläväisesti eloon.

Olen vieraillut Weimarin kaupungin liepeillä sijaitsevassa Buchenwaldin keskitysleirissä useampi vuosi takaperin. Myös Buchenwald mainitaan tässä teoksessa, mutta ohimennen. Liekit Berliinissä vei minut väkisinkin muistelemaan käyntiäni museossa, joka Buchenwaldin keskitysleiri tänäpäivänä on. Muistan siellä esillä olleet kuvat ja esineet, muistan krematorion ja laajan kentän, jossa yläleirin parakit ennen sijaitsivat. Muistan myös sen kylmän ja ahdistavan tunteen, kun luin seinään kiinnitetystä muistolaatasta, kuinka (yritin tässä selvittää miehen nimeä ja varsinaista "titteliä", mutta en löytänyt, kyseessä on kuitenkin henkilö, joka on ollut joko johtoasemassa, tai esikuvana jollekin vastarintaliikkeelle tms. Pitääkin etsiä jostain ne mukaani nappaamat esitteet, josko muisti virkistyisi, vähän meinaa hävettä nyt.) mies on ammuttu juuri sillä astinkivellä, jolla itse seisoin.

Kaikki tuo tulvi väkisinkin mieleeni. Vaikka Buchenwald ei ollutkaan niinsanottu tuhoamisleiri, toisin kuin esimerkiksi Dachau, kuoli siellä ihmisä arviolta 56545. Buchenwaldin keskitysleiri ja Buchenwald Memorial aivan leirin kupeessa olivat yhdellä sanalla sanottuna kamala kokemus, mutta olen todella kiitollinen, että silloiset isäntäni (ystävän luona kun olin vierailemassa tuolloin) veivät minut tutustumaan kyseiseen museoon. Ja vaikka kokemus kuinka kamala olikin, niin tahdon edelleen päästä vierailemaan toisellakin keskitysleirillä, ehkäpä Dachaussa tai sitten kenties kuuluisimmmassa Auschwitzissa. 

Liekit Berliinissä -teokseen palatakseni vielä tosiaan täytyy sanoa, että vaikka alku ja keskiosa olivatkin vähän heppoisia omien mieltymysteni mukaan, nosti keskitysleirille päätyminen pisteitä hurjasti. Jollain tapaa olen siis kuitenkin tyytyväinen, ettei Kerr harrastanut ylimääräistä kuvailua, sillä en tiedä, kuinka hyvin olisin pystynyt nukkumaan, mikäli olisin päätynyt sukeltamaan vielä syvemmälle tuohon järkyttävään maailmaan, jonka olemassaolosta ei ole kulunut kuitenkaan niin kauhean kauan. 

Jäin vähän vielä kaipailemaan lisä selvitystä kuitenkin Guntherin toisen sihteerin kohtalosta ja jollain tapaa kirjan päätös tuntui tapahtuvan kuin sumussa. Jokin lopetuksessa jäi vaivaamaan, sillä mielikuva jäi hyvin utuiseksi; mitä tässä nyt sitten todella tapahtuikaan. 

Liekit Berliinissä on kolmiosaisen Berlin Noir -sarjan avausteos. Ja vaikka tästä osasta en ehkä kokonaisuudessaan niin hirveästi perustanutkaan, jollain tapaa toinen osa Kalpea rikollinen hieman houkuttelisi. Ehkä se on se rakkaus tätä kaupunkia kohtaan, joka palaa niin suurella roihulla, ettei haittaa, vaikka kirjoitustyyli aiheuttaisi kovastikin nenännyrpistelyä?

★★★☆☆

Kira Poutanen; Rakkautta Borealis

Kira Poutanen; Rakkautta Borealis     
Kustantaja: WSOY 2012
Sivuja: 149


"Muistilista häitä varten:
1. Osta häälehtiä
2. Valitse hääpukujen TOP (1)55
3. Valitse häämarssi (esim. Beyoncén Crazy in Love tai Rihannan Man Down)
4. Valitse häämeikki: kevätmorsiamen pastellisävyt vai Mad Men-tyylinen glamour?
5. Tee vieraslista (korkeintaan 100 170 vierasta)
6. Valitse kirkko ja juhlapaikka
7. Valitse häiden teema: 50-luvun glamour, Barbie ja Ken, William ja Kate vai Keijuhäät?
8. Valitse häiden väritys: vaaleanpunainen, pinkki vai punertava
9. Valitse kakun koristeet: a) muovinen hääpari b) marsipaaninalleja c) prinsessakruunu vai d) joku muu (esim. Sinkkuelämää -sarjan hahmot)?
10. Valitse kakun maku: suklaa, mansikka-marenki vai kinuskiunelma (tai salmiakki!!!)?
11. Valitse kengät: Siniset Jimmy Choot vai mustat Louboutinit?
12. Tee lahjalista: Stockalle, Galeries Lafayettelle, Henkkaan ja Make Up Storeen
13. Varaa häämatka Seychelleille. Tai osta ainakin matkaesite.
14. Keksi, miten saat Ericin kosimaan..."


Vaikka Lara ja Eric ovatkin sopineet, ettei häistä vielä ole puhettakaan, saa kai unelmahäistä tyttö silti haaveilla?
Ranskassa asuva Lara Autio on vakaasti päättänyt saada Ericin kosimaan itseään, mitä pikemmin sen parempi. Tarkkaan laadittua suunnitelmaa neiti päättää lähteä toteuttamaan Suomen Lapissa, missä ranskalainen taiteiljasielu Eric ei vielä ole kertaakaan käynyt. Ei ole kyllä sen puoleen Larakaan.

Lapin kauneudesta ja revontulista huolimatta ei Ericin sydän ota sulaakseen ja pian Lara löytääkin epähuomiossa lohduttajakseen itsensä joulupukin, hieman kimeä-äänisemmän version partaukosta. Tuttuun tapaan homma pääsee vähän livahtamaan rukkasesta ja Lara huomaa testailevansa, miltä Joulupukki suukon sai -joululaulu toimii todellisuudessa. Moinen suudelma on sotkea neidin pasmat täysin ja pistää myös Saa-Eric-Kosimaan -suunnitelman ihan uuteen uskoon. Sitä paitsi, Ericillä näyttää olevan jotain peliä Miss Rovaniemen kanssa.

Eräoppaan itsestään löytänyt Lara Autio, ei kun Lara Borealis, päätyy kuitenkin taas yhden mutkan kautta joulupukin asuisena poron kelkkaan, mutta lumiturpa päättääkin, ettei palaakaan joulupukin maailmaan vaan kiskoo ohjauskyvyttömän neidin mukanaan keskelle metsää. Kumpi pelastaa Laran, suukon saanut joulupukki, vai Miss Rovaniemen kanssa hääsviitissä lepertelevä Eric?

---

Rakkautta Borealis on Kira Poutasen Rakkautta sarjan neljäs osa. Olen myös kaikki aikaisemmat; Rakkautta Au Lait (Ranska), Rakkautta Al Dente (Italia, Capri) ja Rakkautta On the Rocks (Yhdysvallat, New York), lukenut. Poutasen chick-lit onkin ainoaa laatuaan, mitä olen kotimaisilta kirjailijoilta lukenut.

Rakkautta Borealis oli aiemmista kirjoista tuttua hassunhauskaa sähellystä alusta loppuun, mitä ei tosin pituudella oltu pilattu. Loppu hieman ehkä töksähtää ja jäin kaipaamaan vähän lisää toilailua. Näitä kirjoja ei välttämättä ole tarkoitettu sille kypsimmälle yleisölle, mutta minuun nämä uppoavat juuri sopivasti. Poutasen kieli on sujuvaa ja Lara persoonana ihanan hömppä, mutta tiedän, että moni lukee näitä kirjoja hampaitaan kiristellen ja kuvaisivat kirjaa teiniosastolle sopivaksi.

Mutta minähän luen muutenkin teineille/nuorille suunnattua kirjallisuutta siinä missä muutakin, joten tämä tekijä ei haittaa itseäni. Pyysin tätä tosiaan vanhemmilta joululahjaksi ja kivasti sainkin, mutta vasta näin paljon joulun jälkeen ehdin tämän lukea. Olisi ollut kyllä juuri sopivan pituinen junamatkalle Rovaniemeltä kotiin heti joulun alla, mutta silloin kesken oli toinen kirja.

Kokonaisuudessaan minulla ei ole oikein mitään varsinaista pahaa sanottavaa tästä kirjasta, kuin, että 50 sivua olisi voinut mukavasti olla enemmänkin. Pitäisi varmaan tutustua muuhunkin kotimaiseen chick-lit tuotantoon?

★★★☆☆

Ransom Riggs; Neiti Peregrinen Koti Eriskummallisille Lapsille

Ransom Riggs; Neiti Peregrinen Koti Eriskummallisille Lapsille
Alkuteos: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Suomentaja: Virpi Vainikainen
Sivuja: 350

"Olin juuri ehtinyt sopeutua ajatukseen, että edessäni oli hyvin tavallinen elämä, kun epätavalliset tapahtumat alkoivat. Niistä ensimmäinen oli raastava kokemus, ja kuten mullistavat kokemukset aina, sekin jakoi elämäni kahtia, aikaan Ennen ja aikaan Jälkeen. Monien muiden tulossa olevien epätavallisten asioiden tapaan tämä ensimmäinenkin liittyi isoisääni, Abraham Portmaniin.

"Seisoin yllättävässä tuulenvireessä ja mietin, mikä kumma oli tehnyt tällaista tuhoa. Talossa oli täytynyt tapahtua jotain todella kammottavaa. Oli mahdotonta uskoa, että tällä painajaisten talolla oli jotain tekemistä isoisän idyllisten kertomusten kanssa tai että tällainen täystuhon perikuva oli ollut isoisän turvapaikka. Tutkittavaa olisi ollut vielä paljon, mutta työ tuntui äkkiä turhalta. Edes ihmisiä vihaava erakko ei voisi elää tällaisessa paikassa. Poistuessani talosta tunsin, että totuus oli kauempana kuin koskaan." 

 Teini-ikäinen Jacob saa kesken työpäiväänsä puhelun hätääntyneeltä isoisältään, joka yrittää epätoivoisesti löytää asekaappinsa avainta, koska on aivan varma, että ne ovat tulossa. Ne, siis hirviöt.
Kun Jacob sitten saan kyydin isoisänsä talolle ja pääsee perille, huomaa hän talon olevan tyhjillään, mutta takaovi on rikki. Jacob lähtee seuraamaan aavistustaan metsään ja liikkuu pelkän tunteen perusteella, vain löytääkseen isoisänsä vertavuotavana.
Isoisän viimeiset sanat: "Etsi lintu. Silmukassa. Vanhuksen haudan toisella puolella. Syyskuun kolmas, 1940."
Minä nyökkäsin, mutta hän näki, etten tajunnut mitään. Viime voimillaan hän lisäsi: "Emerson - kirje. Kerro heille mitä tapahtui, Yakob", eivät kerro Jacobille mitään, mutta tämä alkaa kuitenkin selvittää niiden merkitystä.

Nuo sanat johdattavat Jacobin etsimään isoisän tarinoiden tarunomaista taloa, orpokotia Walesissa ja sen asukkaita, pojasta, jonka sisällä eli mehiläisiä, tytöstä jonka jalat eivät pysyneet maassa, pojasta, jota ei nähnyt, ellei tällä ollut vaatteita päällä; lapsia, joista isäisä oli Jacobin ollessa pieni, näyttänyt kuviakin. Vaikka Jacob onkin pitänyt isoisän tarinoita pelkkänä humpuukina, tämä päättää lähteä etsimään orpokotia Cairnholmin pikkusaarelle.

Saarella Jacobille selviää totuus, se, mistä isoisä kuollessaan puhui. Valokuvien lapset olivat olleet olemassa ja ovat edelleen ja tarvitsevat Jacobin apua pärjätäkseen eriskummallisia jahtaavia hirviöitä vastaan. Jacobille selviää totuus, joka on kaikkea muuta, kuin mitä poika osasi villeimmissä kuvitelmissaankaan odottaa.

---

Olen ymmärtänyt, että kirjailija aikoi alunperin julkaista teoksen pelkästään kuvista, mutta kustantaja sai tämän ylipuhuttua kehittelemään kuvien ympärille myös jonkinlaisen tarinan. Ja kirjasta tosiaan huomaakin, että tarina on aika tuulesta temmattu, eikä pitkän juonen kypsyttelyn jälkeinen lopputulos. Tarina itsessään on toki mielenkiintoinen, ja idea hyvä, vaikka se jääkin hieman ohueksi. Lukiessa tulee tunne, että kirja on enemmän nuorten kirja ja ehkä hieman kuin pelottava iltasatu, ei ihan kypsä hedelmä, vaan hieman raaka vielä.

Myös Riggsin kirjoitustyylistä huomaa, että kyseessä on esikoisteos, jota ei oltu alunperin edes suunniteltu kirjoitettavaksi. Teksti on hieman karkeaa, mutta luistaa kuitenkin hyvin.

Kirjan parasta antia olivatkin sekaan lisätyt kuvat, jotka syvensivät juonta ja auttoivat mielikuvien luomisessa. Maltoin jopa mieleni, enkä kurkistellut kuvia ollenkaan etukäteen, vaan tarkastelin niitä aina tovin, kun ne tarinassa esiintyivät. Kuvat ovat upeita, vanhoja mustavalkokuvia ja aivan mahtava tunnelmanluoja. Ilman näitä kuvia, pelkkä teksti tuskin olisi onnistunut vallitsevaa tunnelmaa luomaan.

Vaikka Ransom Riggsin esikoisteos ei yllä kirjojen aateliin, se saa pisteitä ideasta ja valokuvista ja jo näittenkin vuoksi voin suositella kirjaa luettavaksi. Ihan viihdyttävä lukukokemus siis tämäkin. Lisäksi, jo ennen kuin kirja julkaistiin, sen elokuvaoikeidet ehdittiin varata ja itse Tim Burton toimii ohjaajana, elokuva tulee ulos ensi vuonna (2013). Kyseinen elokuva on aivan pakko nähdä. Ja tästä voidaan myös vetää omat johtopäätökset, kuinka toimiva kirjan idea onkaan.

TÄSSÄpä vielä linkki kirjan traileriin YouTubessa.

★★★☆☆

Erin Morgenstern; Yösirkus

Erin Morgenstern; Yösirkus 
Kustantaja: Basam Books
Alkuteos: The Night Circus
Suomentaja: Hanna Toivonen
Sivuja: 400

"Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä."

Yösirkus kuljettaa lukijansa 1800 ja 1900-lukujen  vaihteen outoon ja rönsyilevään sirkusmaailmaan. Kaikki on mustavalkoista, teltat, tuli, esiintymisasut. Kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, taistelevat vastakkain pelissä, johon heidät on pieninä valittu, ja johon heitä on koko ikänsä valmennettu. Heidän on jatkuvasti ylitettävä toisensa niin taidoillaan, mielikuvituksellaan kuin voimallaan. Pelin sääntöjä ei heille kerrota, he tietävät vain, ettei pelistä pääse irti, silti tietämättöminä, että häviäjän osa on kuolema.
Nuoret alkavat toimia opettajiensa tahdon vastaisesti, nähdessään kilvan mielenkiintoisena yhteistyönä ja kuolemantuomiosta tietämättöminä rakastuvat. Lopputuloksesta ei pitäisi olla ulospääsyä, vai onko sittenkin?

---

Rakastuin kirjan aiheeseen, kaikkeen sen mystisyyteen; vain yöllä aukeavaan sirkukseen, missä kaikki on mustavalkoista, siihen, kuinka sirkus ilmestyy lähes tyhjästä ja katoaa yhtä varoittamatta ja jälkiä jättämättä.
Hehkutuksesta huolimatta ei Yösirkus täysin onnistunut minua lumoamaan. Se uskomaton mystinen mielikuva, mikä kirjasta saatiin aikaan, hajosi pian kirjaa lukiessa, koko tarina oli paljon käsin kosketeltavampi, mitä olin odottanut. 

Kirjaa myös mainostettuun  lumoavana rakkaustarinana, mutta todellisuudessa tämäkin jäi vähän valjuksi. Mitään suurta ja väkevää rakkaustarinaa ei näitten kansien välistä löydy, sillä tuntui, että pääosissa olivat tavallisena, mutta hieman upeampana, aloitettu sirkus, joka ajan saatossa kasvoi ja kehittyi mystiseksi.

Pätkittäinen kirjoitustyyli teki lukemisesta sekavaa ja juuri, kun oli pääsemässä kirjaan sisään, vaihtuivatkin aika ja paikka. Aikajaksot lähentyivät kuitenkin jatkuvasti toisiaan ja sulautuivat lopulta saumattomasti yhteen. Liekö pätkittäisestä kirjoitustyylistä johtunut, etten ihan täysillä pystynyt imeytymään upeaan sirkusmaailmaan.

Loppujenlopuksi kirja oli kuitenkin miellyttävää luettavaa, todella houkutteleva aihe, mutta uskomattomaksi tai huikeaksi ei tämä silti yllä.  Jäin kuitenkin jotain ekstraa, sitä maagisuutta ja mystisyyttä kaipaamaan hieman lisää. Mutta ehdottomasti pisteet erilaisesta ideasta ja ennalta-arvaamattomasta juonesta ja juonenkäänteistä.


Tässä vielä linkki kirjan englanninkieliseen traileriin: KLICK

"Aukeaa hämärän laskeutuessa,

Sulkeutuu sarastuksen aikaan"

★★★☆☆

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!