Marisha Pessl: Yönäytös

Marisha Pessl; Yönäytös
Alkuteos: Night Film
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Laura Beck
Sivuja: 725

"Hopperin oli määrä nukkua yö ystävänsä sohvalla Delancey Streetillä.
"Tässä", hän sanoi kuljettajalle lasiin napauttaen.
Taksi pysähtyi, Hopper kääntyi minun puoleeni ja ojensi kätensä.
"Jatka merenneitojen etsimistä", hän sanoi käheällä äänellä. Hän painoi päänsä jotten näkisi kyyneliä hänen silmissään. "Jatka taistelua niiden puolesta."
Nykkäsin ja halasin häntä niin lujaa kuin pystyin. Sitten hän suuteli Noraa hellästi otsalle ja nousi autosta. Hän ei mennyt heti sisälle vaan seisoi jalkakäytävällä katselemassa, kun me ajoimme pois, tumma hahmo oranssin katuvalon alla. Nora ja minä katselimme häntä takaikkunasta - liikkuvaa kuvaa, johon meidän piti naulita silmämme varoen räpyttelemästä tai hengittämästä, sillä se muuttuisi hetkessä pelkäksi muistoksi.
Hopper kohotti meille vasenta kättään, vilkutus ja tervehdys. Ja taksi kääntyi kadunkulmasta."

Stanislas Cordova on kulttimaineeseen noussut elokuvaohjaaja, joka on kuitenkin vetäytynyt tyystin julkisuudesta jo 70-luvun loppupuolella. Cordovan kauhuelokuvat ovat niin pelottavia, että niitä on keltäydytty esittämästä julkisesti ja tästä syystä miehen fanit ovatkin hankkineet käsiinsä elokuvien piraattiversioita ja esittävät näitä salassa kellareissaan.

Scott McGrath on tutkiva journalisti, joka on joutunut huonoon valoon Cordovan kostettua miehelle tämän kunniaa loukkaavat lausahdukset televisiossa. Mutta kun Cordovan 24-vuotias tytär Ashley löydetään kuolleena, ei McGrath enää voi pysytellä erossa elokuvaohjaajasta, hän kun ei usko, että Ashleyn kuolema olisi niinkin yksiselitteinen, kuin itsemurha tai onnettomuus.

Avukseen McGrath saa Noran ja Hopperin sattuman kautta, molemmilla kun on omat kytköksensä Ashleyyn. Omalaatuinen kolmikko rämpii läpi ihmismielen pimeimpien sopukoiden yrittäessään saavuttaa totuutta elokuvaohjaajan tyttären kuolemasta, joka on osoittautumassa yhtä uskomattomaksi ja sairaaksi, kuin Cordovan elokuvatkin.

---

Kirjastossa olin vähän kahden vaiheilla, lainatako Yönäytös vai ei, se kun on varsin järkälemäinen yli 700 sivullaan. Mutta kirja vaikutti niin houkuttelevalta, että pakko se oli mukaan ottaa.

Olen jo hetken kaipaillut jotain oikeasti selkäpiitä karmivaa ja jännittävää. Ja jo alusta asti Yönäytös lunasti nämä odotukset. Kirja lupaili karmaisevuutta ja pelkoa juuri sopivassa suhteessa tähän tilanteeseen. Siis paljon. 

Pessl luo taitavasti jännitettä ja jännitystä, maalaten eläväisiä mielikuvia lukijansa silmien eteen. Koko pitkän kirjan, joka ei muuten tunnu sivuakaan liian pitkältä, ajan tunnelma on käsinkosketeltavissa. Lisäksi rakastin tarinan sekaan ripoteltuja liitteitä ja screen shotteja. Ne jaksottivat lukemista ja rakensivat uskottavaa pohjaa Cordovan tarinalle, hieman dokumenttimaisesti. Olisiko Yönäytös ollut yhtä vakuuttava ilman näitä? Ehkei, mutta varmasti se olisi toiminut. Mutta pisteet kirjailijalle tästä ideasta, joka toimii kuin häkä, ainakin minuun! 

Luin Yönäytöstä sydän hakaten jännityksestä, alusta loppuun, jatkuvasti pohtien, mitä nyt paljastuu, voiko tämä olla totta. Kirja ei tosiaankaan ole heikkohermoisille. 

Pessl kuvaa taitavasti ihmismielen pimeimpiä nurkkia, sitä, kuinka yliluonnollisestakin voi tulla totta, jos vain uskoo. Ja skeptikkokin alkaa kääntymään, kun todisteet kertovat, kuinka järkeenkäypää se kaikki on. Mikä tahansa voi olla totta, kun mielen antaa vaeltaa vapaana. 

Ja kuinka pitkälle totuudennälkä ja uteliaisuus viekään, vaikka oma mieli tekisi millaisia temppuja. 

Ja minun on myönnettävä, että kirja on juuri sellainen, millaiseksi kuvittelisin pelottavimman mahdollisen elokuvan olevan. Millainen kuvittelisin Cordovan elokuvien olevan. Pahin pelko tulee aina oman pään sisältä, kun ei enää pystykään luottamaan omaan mieleensä ja sitä yönäytös nimenomaan on. 

Mutta ah ja voih, juuri kun ajattelin, että Pessl lopussa avaa kaiken, niin matto kiskaistaankin vielä kertaalleen jalkojen alta. Yönäytös jää täysin auki, jättäen mielettömän määrän kysymyksiä. Aivan kuten Cordova -elokuvien lopussakin. 

Mutta näin onkin todennäköisesti parempi, sillä takuuvarmasti jäät miettimään kirjaa vielä pitkäksi aikaa sen käsistä laskettuasi. Yönäytös vainoaa ja säikyttelee vielä pitkään jälkikäteenkin. 

Aivan mieletön lukukokemus, kiilaa kirkkaimpaan kärkeen suosikkikirjojeni listalla! 

★★★★★

Giorgio Faletti: Viimeinen katse

Giorgio Faletti; Viimeinen Katse
Alkuteos: Niente di vero tranne gli occhi
Kustantaja: Bazar 2010
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivuja: 479

"Pimeässä ja odotuksessa on sama sävy.
Maureen painautui pimeään kuin upottavaan nojatuoliin. Hän oli kokenut pimeää oman osansa ja ylikin, niin paljon, että ymmärsi pelätä sitä. Hän oli oppinut liiankin hyvin ja omalla kustannuksellaan, ettei näköaisti aina ole niinkään fyysinen kuin henkinen ominaisuus. Kadulla kulkevan auton lyhdyt piirsivät äkkiä seinälle valoneliön, joka liukui pitkin seinää vikkelästi, vaivihkaisen uteliaana kuin jotakin kuvitteellista pistettä etsien. Huoneen vankilan jälkeen valo tavoitti ikkunan tarjoaman tien vapauteen ja palasi ulos, kiitäen valon heittäneen, ohikiitävän auton lyhdyn perään. Verhojen esiripun, ikkunalasien, seinien tuolla puolen, tuhansien valojen ja neonputkien kellertävässä hämärässä aukesi tuo käsittämätön hulluus jota New Yorkiksi kutsutaan, kaupunki jota kaikki sanovat inhoavansa, mutta jota he yhtä kaikki kulkevat itsepäisesti ristiin rastiin, ainoana ääneenlausumattomana päämääränään tajuta, kuinka vähän vastarakkautta he siltä saavat."

New Yorkissa liikkuu sarjamurhaaja, jonka uhreja yhdistää vain yksi tekijä; he ovat varakkaitten perheitten hyväosaisia aikuisia lapsia. Ensimmäinen uhri on itse pormestarin poika ja tästä syystä pormestari Marsalis vaatii jo poliisivoimista itsensä irtisanoutuneen veljensä osallistuvan tutkimuksiin. Vastahakoisesti Jordan Marsalis suostuu auttamaan sarjamurhaajan etsinnöissä, vaikka oli juuri aikonut vihdoin karistaa New Yorkin katupölyn lahkeistaan.

Alku aina hankala, eikä poliisi tunnu löytävän johtolankoja mistään.

Samaan aikaan Roomassa, Italian poliisin komisario Maureen Martini joutuu järkyttävän kosoiskun uhriksi, jonka lopputuloksena nainen menettää näkönsä.
Onneksi New Yorkissa on kuitenkin lääkäri, joka uskoo pystyvänsä palauttamaan naisen näkökyvyn siirtämällä tämän silmiin uudet verkkokalvot. Eikä aikaakaan, kun komisario Martinin varakas isä lennättää tyttärensä äitinsä, kuuluisan lakinaisen, luo New Yorkiin leikkaukseen.

Leikkaus onnistuu yil odotusten, mutta jotain tuntuu menneen vikaan. Maureen kun saa toisinaan kohtauksia, jotka eivät ole hänen elämästään. Ja pian Maureen tajuaa, että nuo järkyttävät näyt jotka ovat palaneet hänen uusille verkkokalvoilleen ovat yhteydessä kaupungissa riehuvaan sarjamurhaajaan.

Ilman Maureenin kohtauksia, ei poliisi olisi päässyt tutkimuksissaan eteenpäin, vaikka aluksi Maureen epäröikin kertoa kohtauksistaan. Kuka häntä nyt uskoisi? Pitäisivät häntä vain hulluna. Mutta Jordan Marsalis päättää uskoa naista, minkä ansiosta juttu alkaa hiljalleen avautua.

Samalla kun Jordan selvittää veljenpoikansa murhaa, kamppailee tämä omien tunteittensa kanssa. Lysa on mielettömän kaunis ja Jordan tuntee vetoa naista kohtaan, joka on kuin kohtalon oikusta päättänyt vuokrata Jordanin asunnon, josta tämän piti lähteä juuri, kun uutiset veljenpojan murhasta saavuttivat hänet. Mutta Lysalla onkin oma lusikkansa tässä keitoksessa.

---

Kaipasin jotain... värisyttävämpää rikoskirjallisuuden tuotosta, kun lähdin kirjastossa käymään. Guido Brunettit ovat viihdyttäviä, mutta tahdoin, että lukiessa vaara olisi selvästi kouriintuntuvampaa ja tempaisisi lukijansa kokonaan mukaansa. Siksipä viimeinen katse houkutteli kovasti, luettuani takakansitekstin, missä mainittiin sarjamurhaaja. Eihän se voisi olla muuta, kuin juuri sopivan värisyttävää, kamalaa ja kylmää, eikö? 

Falettin kuvailu on koko kirjan läpi vahvaa ja monipuolista. Käytetty kielikin on rikasta, mutta yllättävän karkeaa. Sopien siis käytettäväksi niissä varsin groteskeissa alastonkohtauksissa, joita kirjassa on useampikin. Faletti on sen verran taitava hommassaan, että välillä teki tosissaan mieli kääntää pää pois, niin groteskeja osa kohtauksista oli. 

Kirjan alkuosa tempaisi minut saman tien mukaansa, mutta keskivaiheille päästyäni alkoivat fiilikseni muuttua hieman ristiriitaisiksi, onko tämä nyt hyvä vai huono. Keskiosa kirjasta oli minulle rankkaa läpikahlausta ja varsin hidasta sellaista. Missään välissä ei kuitenkaan tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken ja uusinkin lainani tästä syystä, että tahdoin lukea kirjan loppuun. Onneksi en jättänytkään, sillä loppua kohden kirja taas imaisi minut tyystin mukaansa. 

Kritiikkinä mainittakoon nyt se, että ainakin minulle, joka luin tätä yleensä vain raskaitten päivien päätteeksi illalla sängyssä ennen nukkumaanmenoa, kävivät loppupuolella lauserakenteet vähän turhan hakaliksi väsyneelle lukijalle. Löysin itseni vähän väliä tavailemasta lausetta ja pohtimassa sen intonaatioita ja pilkkuja, joita ei siellä ollut. Olenkin aina tykännyt enemmän englannin kielen pilkkusäännöistä, (pilkku tehokeinona) kuin suomen kielen (minkä pilkkusääntöjä en vieläkään kunnolla hallitse, vaan kuten äidinkien opettajani aikoinaan sanoi, käytän pilkkua kuin englannin kielessä). 

Pienen pettymyksenkin koin juonenkäänteitten kohdalta, koskien juurikin tätä pahamaineista sarjamurhaajaa. Kirja ei ollutkaan sitä mitä odotin. Mutta tarkemmin en sano, sillä joutuisin varoittamaan juonipajastuksista ja kehoittamaan hyppimään yli, jos ette tahdo tietä niitä. 

Kaikkiaan kirja oli hyvä. Ei loistava, mutta ei huonokaan. Hyvä, kuvaa täydellisesti sitä, mitä Viimeinen Katse minulle oli. Ajoittain hidasta ja ajoittain niin mukaansa tempaavaa. Vaikka kansitaide ei kyllä tällä kertaa ihan minun makuuni ollutkaan. Yleensä kun tuppaan kansia kehumaan, niin mainittakoon nyt kerrankin, että tämä ei houkutellut kannellaan, vaan takakansitekstillään.

★★★☆☆

Richard Castle: Heat Wave*

Richard Castle; Heat Wave (Nikki Heat 1)
Äänikirja
Lukija: Johnny Heller
Kustantaja: Tantor Media
Kesto:6h 24min.

""There." The M.E. indicated the café busing station a few feet away. It had caved in from the top so hard it was split in half. The violent splash of ice and blood had already baked into the sidewalk in the minutes since the fall. As Heat stepped over there, she noted that the café umbrellas and the stone walls of the building also wore dried blood, ice spatter, and bits of tissue. She got as close to the wreckage as she dared without contaminating the scene and looked straight up.

"It's raining men."

Nikki Heat didn't even turn. She just sighed his name. "Rook."

"Hallelujah." He held onto his smile until she finally looked at him, shaking her head. "What? It's OK, I don't think he can hear me.""

Nikki Heat on nuori ja menestynyt NYPD:n etsivä (detective), joka kohtaa uuden haasteen, kun hänet määrätään työskentelemään tähtijournalisti Jameson Rookin kanssa. Rook työstää artikkelia NYC:n poliisivoimista. Nikkillä on kova työ ratkaista aluksi itsemurhalta vaikuttava kiinteistönvälittäjän kuolema, kun Rook sörkkii tiellä kummallisine kommentteineen ja vielä oudompine teorioineen.

Tutkimukset saavat uusia käänteitä niin seuraavasta murhasta kuin mafian osallisuudestakin. Ennätys helleaalto koettelee kaupunkia ja Nikki yrittää tulla toimeen sen tosiasian kanssa, että vaikka kuinka raivostuttava Rook onkin, niin joku tässä vetää etsivää kummasti puoleensa.

---

Richard Castle ei tosiaan ole oikea ihminen, vaan ABC:n televisiosarja Castlen päähenkilö, joka on siis mysteerikirjailija. Nikki Heat kirjasarja on osana televisiosarjaa ja lisääkin kivasti hieman kolmiulotteisuutta. Castle on yksi suosikki tv-sarjoistani, joten ajattelin, että kerran Heat -kirjat on oikeasti kirjoitettu, niin pitäähän ne nyt vilkaista, mistä on kyse. Näitä on kuitenkin vähän hankalampi saada käsiinsä, mutta onneksi löysin nämä äänikirjat, jotka toimivat loistavasti muunmuassa salilla rehkiessä.

Ensimmäiseksi sanon sen, että jo tv-sarjaa katsoessani, olen ihastunut syvästi näihin herra Castlen kirjojen kansiin. NYC on unelmien kaupunki, jonne on vielä joku päivä päästävä ja nämä kannet onnistuvat luomaan juuri sen tunnelman, mikä saa tarttumaan fyysiseen kirjaan. 

Mutta myönnettäköön, että olin hieman pettynyt lukijaan. Johnny Hellerillä on kyllä miellyttävä ääni, mutta jotenkin toivoin, että lukija olisi ollut nainen. Onhan päähenkilökin nainen. Jostain syystä en niiin hirveästi pitänyt Hellerin etsivälle antamasta äänestä, muuten mies kyllä toimi lukijana loistavasti, vain Nikkin äänen olisin tahtonut kuulla toisenlaisena. Tai vaikka sitten Nathan Fillionin lukemana. Ei todellakaan siis millään pahalla herra Helleriä kohtaan, odotin vain jotain muuta. 

Itse tarina toimii kyllä hyvin! Malli on hyvin samanlainen tv-sarjaan nähden ja tapahtumat voisi hyvin kuvitella myös televisioon. Harvemmin olen tällaiseen kerrontaan törmännyt, mutta se oli pelkästään positiivinen yllätys. Tai sitten se johtuu siitä, että olen lukenut enemmän kirjoja, joissa rikoksen ratkoja on amatööri, eikä siis poliisivoimista. Ja tässäkin kyseisen amatöörietsivän osan tarjoaa juurikin Jameson Rook (ja tv-sarjassa sitten itse herra Castle).

Heat Wave sisältää juuri sopivassa suhteessa rauhallisempaa todisteiden tutkiskelua, spekulointia, teorioita, toimintaa ja juonenkäänteitä. Pitää siis mielenkiinnon yllä taidokkaasti.

Monissa kirjan hahmoissa on samoja piirteitä, kuin sarjankin hahmoissa, vaikka ovatkin näennäisesti eroteltavissa, vähintäänkin nimiltään, jotka nekin muistuttavat hieman toisiaan ja on selvästi pääteltävissä, kuka on hahmon inspiraationa toiminut. 

Suosittelen siis ehdottomasti muillekin Castle faneille, sillä Heat Wave on kuin jakso sarjasta, ehkä tosin kaksiosainen. Tämä toimi tosiaan vieroituslääkkeenä, kun en sarjan jaksoja päässyt katsomaan, koska mieheni, jonka kanssa sarjaa katson, huiteli jossain biljardikeppiensä kera tökkimässä numeroituja palloja. 

Lukeminen on jäänyt tästä syystä tosiaan hieman vähemmälle, kun olen vaihteeksi koukuttunut tapittamaan tv-sarjaa, joka pitää tiukasti otteessaan. Onneksi äänikirjat kulkevat kaikkialle helposti mukana.

Sanottakoon nyt vielä kuitenkin, että tahtoisin todella tietää, kuka tai ketkä nämä kirjat on todellisuudessa kirjoittanut. Jääköön tämä ainokaiseksi Nikki Heat -sarjan arvosteltavaksi kirjaksi, ellei jotain muutu radikaalisti seuraavissa osissa.

★★★★☆

Chris Ewan: The Good Thief's Guide to Amsterdam*

Chris Ewan; The Good Thief's Guide to Amsterdam
Äänikirja
Lukija: Simon Vance
Kustantaja: AudioGO
Kesto:7h 16min.

"The American checked over my shoulder, towards the doorway, then over his own shoulder, towards the rear of the bar. When he was satisfied that his neck worked just fine and that nobody was eavesdropping on our conversation, he reached inside the front pouch of his windbreaker and removed a small object that he placed on the wooden table before me. The object, it turned out, was a monkey figurine, about the size of my thumb. The monkey was sat on his haunches, knees up around his chest, with his front paws covering his eyes and his mouth wide open, as if in shock at whatever it was he'd just seen inside the windbreaker.

"See no evil," I said, half to myself, and the American nodded and crossed his arms in front of his chest.

I picked up the monkey for a closer look. From the weight and the dry, gritty feel of it, I could tell the figurine had been rendered in plaster of Paris, which went some way to explaining why the finish was not very precise. The look of astonishment I'd read on the monkey's mouth could just as easily have been intended to show fear or even dumb joy by its maker. All things considered, it was hard to imagine it was worth more than a handful of pounds, or even dollars or euros for that matter."

Charlie Howard on kirjailija, joka matkustaa ympäri maailmaa kirjoittaen jännäreitä ammattivarkaasta. Saadakseen teksteistään mahdollisimman autenttisia, tekee herra Howard aina toisinaan itsekin varkaan hommia, kunhan palkkiosta sovitaan.

Amsterdamissa ollessaan Charlieen ottaa yhteyttä amerikkalainen mies, joka tarjoutuu maksamaan tälle 20000 euroa, jos tämä onnistuu ryöstämään kaksi pientä apinafiguuria, jotka vaikuttavat täysin arvottomilta, kolmas figuuri on jo amerikkalaisen itsensä hallussa. Keikka vaikuttaa liian helpolta ollakseen totta ja Charlie onkin kahden vaiheilla, ottaako homman vastaan vai ei.
Charlie päättää kuitenkin kokeilla ja vaikka ryöstö onnistuu ilman kummempia ongelmia, kirjailijan toimittaessa figuureja amerikkalaiselle, saa tämä huomata, että mies on pahoinpidelty lähes hengiltä ja kolmas figuuri on kadonnut.

Pian Charlie huomaa olevansa keskellä tilannetta, joka muistuttaa Cary Grantin elokuvaa tallelokeroineen, uhkaavine henkilöhahmoineen, eikä sovi unohtaa edes neitoa hädässä.

---

Tarvitsin taukoa Cleo Coylen Coffeehouse Mystery -sarjasta ja The Good Thief's Guide -sarja vaikutti niin lupaavalta, että pakkohan sitä oli kokeilla. Siis ihan totta, ketä ei houkuttelisi maailmaa kiertävä kirjailija-varas? Varsinkin kun sarjassa ovat edustettuna Amsterdamin lisäksi sellaiset kaupungit kuin Pariisi, Venetsia ja Berliini, Vegasia unohtamatta.

The Good Thief's Guide to Amsterdam oli juurikin sitä mitä kaipasin. Toki, henkilöhahmot eivät ehkä olleet niitä pisimmälle mietittyjä yksilöitä, mutta kirja oli mukavan kevyt ja varsin hauska. Tulihan tämä kuunneltua kahdelta istumalta, vaikka istumalhaksia tänä aikana kulutettiin varsin vähän. Äänikirjana tämä siis toimi loistavasti! 

Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä lisää kuvailua Amsterdamista. En ole käynyt kaupungissa (vielä...) kertaakaan ja toivoin, että ehkä tämä kirja tekisi paikkoja omalla tavallaan tutummaksi. No eihän se ole kuitenkaan näiden kirjojen idea, toimia matkaoppaana, niitä saa kaupan hyllyiltä erikseen. 

Kun ei odota mitään kirjallista taideteosta, olen varma, että humoristisen rikoskirjallisuuden parissa viihtyy loistavasti. Itse ainakin viihdyin. Mutta koska kaipailin tosiaan hieman raaempaa menoa, jäi tämän sarjan toinen osa vielä odottelemaan vuoroaan. Siihen asti, että olen saanut verestä ja suolenpätkistä tarpeekseni..

Huomauttaakseni vielä ennen vetäytymistäni... Olkaahan siis oikein kilttejä ja arvostakaa tuota katkelmaa tekstin alussa. Oli lievästi sanottuna hankala saada se teille tänne blogin puolelle ja aikaa tuhrasin siihen lähemmäs pari tuntia. Tätä otetta ei tosiaan oltu lisätty minnekään perus kanaviin (youtube, soundcloud yms), mistä se olisi ollut  helppo istuttaa blogiin. Joten tein sen siis itse, väsyneenä. Ei se yksinkertaisin homma kun pää ei enää pelaa, kun se huutaa unta. Kello oli siis melkein jo aamuyön puolella, kun tuota otetta tänne värkkäsin, vaikka tämä arvio näin päivällä ilmestyykin. Mutta nyt on sitten Soundcloud -sivustolla tili Kirjakololle, mitä aion käyttää jatkossakin, mikäli en muuta kautta löydä katkelmia kuuntelemistani äänikirjoista.

Ja jälleen tosiaan, kuuntelen äänikirjani englanniksi lähes poikkeuksetta, mistä syystä myös katkelmat äänikirjoista, ja niiden yhteydessä kirjoitetut pätkät tekstistä, ovat englanniksi.

★★★★☆

Donna Leon: Kuolema tekee tiliä

Kuva.

Donna Leon; Kuolema tekee tiliä
Alkuteos: Death and Judgment
Kustantaja: Otava 2000
Suomentaja: Kristiina Rikman
Sivuja: 301 (pokkari 2012)

" "Tavallisesti varttitunnin. Vakiasiakkaat saavat josku olla pidempään. Mutta jollen minä palaa pian hän rupeaa kyselemään ja panee minut kertomaan miksi meillä meni niin pitkään."
Brunetti ymmärsi Maran puheesta, että tämän oli vastattava kaikkiin kysymyksiin, joita parittaja esitti. Hän pohti hetken itsekseen kannattaisiko miehelle paljastaa, että poliisi oli kyselly hänen asioistaan. Hän katsoi naisen painuksissa olevaa päätä ja mietti minkä ikäinen tämä mahtoi olla. Kahdenkymmenenviiden? Kahdenkymmenen?
"Hyvä on", hän sanoi ja nousi.
Nainen liikahti hämästyneenä ja katsoi häntä. "Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Siinä kaikki."
"Entä pikapano?"
"Mikä?" Brunetti kysyi yllättyneenä.
"Pikapano. Sitä meiltä tavallisesti vaaditaan, kun poliisi on esittänyt kysymyksiään." Hänen äänensä oli neutraali, ei tuomitseva, väsynyt."

Venetsialaiskomisario Guido Brunetti tutustuu kansainvälisen tyttökaupan karmaisevaan arkeen Syyskuun loppu heittää ensilumen Pohjois-Italian vuorille ja suistaa rekan jyrkkään rinteeseen. Perävaunusta löytyy puistattava lasti. Juna tuo Santa Lucian asemalle tunnetun venetsialaisen asianajajan - päähän ammuttuna. Voivatko nämä tragediat liittyä toisiinsa? Komisario Brunetti toteaa pian, että monen mahtimiehen elämä kuhisee puistattavia salaisuuksia. Rähjäisestä baarista löytynyttä johtolankaa keriessään Brunetti joutuu ottamaan yhteyttä tuttuihin poliiseihin ympäri maailmaa. Ja ennen kuin murhat saadaan loppumaan, myös komisarion oma perhe kokee järkytyksen.
Teksti lainattu täältä.

---

Edellinen Leonin teos, Verikivet, oli harmikseni minulle pettymys. Olin odottanut paljon, koska Italia ja Venetsia. Ja näistä samoista syistä tartuin Donna Leonin teoksiin uudemman kerran ja päätin antaa kehutulle kirjailijalle uuden mahdollisuuden. Ja siksi, että Suomalaisesta kirjakaupasta sai 3 pokkaria 15 eurolla ja minulla sattui olemaan käytettävissäni juurikin 15 euroa viimevuodelta kertyneitä bonuksia. Valitsin siis pinosta kolme Leonin kirjaa, jotka vaikuttivat varsin lupaavilta. Italia vain vetoaa miljöönä aina, minkäs sille teet. 

Tällä kertaa janosin pitkän fantasiaputken jälkeen kunnon murhamysteeriä. Tästäkin syystä Brunettin tutkimukset sattuivat hyvään väliin. Kuolema tekee tiliä käsittelee varsin synkkää aihetta, seksikauppaa. Ja muutamissakin kohdissa kirjaa pysähdyin melko pöyristyneenä miettimään, kuinka tämmöinen on mahdollista, kuinka joku voi tosissaan nauttia jostain niin brutaalista ja sanalla sanoen sairaasta. Vaikka tämä toki on täyttä fiktiota, mutta silti tiedän, että jotain vastaavaa, ellei juurikin tätä, on vähintäänkin tapahtunut joskus aiemmin, ellei tapahdu jossakin (kehittyneemmässä, helpommassa ja sairaammassa) muodossa edelleen. Puistattavaa. 

Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se ihan tosissaan saa miettimään tämän maailman sairautta.

Ilokseni tosiaan sain huomata, että Kuolema tekee tiliä ylläpiti mielenkiintoni alusta loppuun ja kirja olikin ihan päivässä parissa luettu. Pettymys tämä ei siis missään nimessä ollut ja onneksi taivuin antamaan toisen mahdollisuuden! Ei tämä nyt varsinaisesti tajunnan räjäyttävä lukukokemus ollut, mutta juuri sitä mitä tarvitsinkin.

Huomautuksen sana on kuitenkin sanottava. Ei, ei itse tarinasta tai kirjoituksesta. Vaan tämän painoksen käännöksen laadusta. Siis en ole vielä aikaisemmin törmännyt kirjaan, joka olisi kuhissut näin tiuhaan kirjoitusvirheitä! Eikö näitä oikolueta ollenkaan? Ihan totta. Karmivaa lukea kansien väliin painettua (nidotun laitoksen kuudes painos!) tekstiä, joka on näinkin laajassa levikissä, joka vilisee virheitä. Lukukokemus siinä kärsii.

Kyllä. Kirjoitusvirheet ovat varsin inhimillisiä, enkä itsekään kirjoita ilman niitä, varsinkaan jos en keskity kunnolla. Mutta silti. 

Loppusanasiksi vielä, että Kuolema tekee tiliä kirjan siivittämänä siirryin heti seuraavaan Brunettiin, jonka olin napannut mukaani, Ylimyksen kuolemaan. Tästä en kuitenkaan julkaise arviota, sillä se olisi samantyylinen kuin tämä, vaikka kirjan aihe on toki ihan erilainen. Ylimyksen kuoleman luettuani siirryin vielä viimeisimpään ostamaani Leonin teokseen Ystävä sä lapsien, mutta kirjan keskivaiheilla aloin janoamaan lisää toimintaa ja vaaran tuntua, joten tämä jäi toistaiseksi kesken. Palaan tähän kyllä varmasti vielä myöhemmin, kunhan saan brutaaliuden tarpeen täytettyä. 

Mistä tietää, että on viimeaikoina lukenut paljon murhamysteerejä? Siitä, kun kyseiset mysteerit tulevat jo uniisikin.

★★★☆☆

J.R.R. Tolkien: Hobitti

J.R.R. Tolkien; Hobitti eli sinne ja takaisin
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again
Kustantaja: WSOY 16. painos 2001 (1985)
Suomentaja: Kersti Juva, Panu Pekkanen
Sivuja: 312

""Oikein soma", sanoi Gandalf. "Mutta minulla ei ole aikaa puhaltaa saurenkaita tänä aamuna. Minä etsin jotakuta mukaan seikkailuun jota olen järjestämässä, eikä ketään tahdo löytyä."
"Ei varmaan hevin löydykään täältä meiltäpäin! Me olemme yksinkertaista hiljaista väkeä eivätkä seikkailut ole minua varten. Ikäviä ja epämukavia hankkeita joista on vain häiriötä! Hyvässä lykyssä myöhästyy päivälliseltä. En käsitä mitä kukaan niissä näkee", sanoi herra Reppulimme ja työnsi peukalon olkaimen alle ja puhalsi ilmoille uuden entistä isomman saurenkaan. Sitten hän otti esiin aamun kirjeet ja ryhtyi lukemaan niitä eikä ollut huomaavinaan vanhusta. Hän oli päättänyt, ettei Gandalf ollut sellaista seuraa jota hän kaipasi ja hän toivoi tämän lähtevän. Mutta vanhus ei liikahtanutkaan. Hän istui nojaten sauaansa ja tuijotti hobittia sanomatta mitään, kunnes Bilbo kiusaantui ja häntä alkoi jopa vähän suututtaa.
"Hyvä herra!" hän sanoi iimein. "Täällä ei tarvita mitään seikkailuja, kiitos vain!""

Kolossa maan sisällä asuu huolettomista elonpäivistään nautiskeleva hobitti nimeltä Bilbo Reppuli. Mutta kun velho Gandalf valitsee Bilbon mukaansa retkelle "sinne ja takaisin", edessä onkin lähtö vaarallisille poluille: takaisin pitäisi saada lohikäärme Smaugin ammoin varastama kääpiöiden aarre.
Vaikka vaaroja matkalla riittää, haasteiden keskellä pienestä ja pelokkaasta mutta tavattoman sinnikkäästä hobitista kasvaa todellinen sankari.

---

Minusta on tullut huono kirjoittamaan tiivistelmiä, tai sitten olen vain laiskistunut. Ylläoleva tiivistelmä on siis kopioitu wsoy:n sivuilta.

Mutta siitä sen enempiä löpisemättä, palataan aiheeseen, siis Tolkienin Hobittiin.

Yritin nuorempana aloittaa siskon omistaman Taru Sormusten Herrasta yhteisniteen ja se tyssäsi varmaan ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen. En enää kuolemaksenikaan muista, aloitinko tyhmänä kaiken keskeltä vai miten tämä meni. Jokatapauksessa, ei vain uponnut. 

Mutta näinhän kävi jo Harry Pottereillekin ja rakastuin niihin vähän kasvettuani. Joten, eiköhän olisi aika antaa myös Tolkienille uusi mahdollisuus. Hobitti tuli ensin ja oli muutenkin vähemmän kunnianhimoinen tavoite näin alkuun. 

Kaipasin kevyttä luettavaa, jotain muuta ainaisten mysteerien jatkoksi, ja totesin, että nyt sitten mennään eikä meinata. Hobitti oli pyörinyt jo jokusen aikaa kirjahyllyssä siskolta lainassa ja se nyt tuntui olevan ainoa, mikä kutkutti mieltä. Vaikka pääsääntöisesti olen pitänyt Hobitin elokuvasovituksista, mutta vähän arastelin silti, sillä en niinkään perusta niistä ainaisista taistelukohtauksista ja verestä ja suolenpätkistä ja irtopäistä (tästä syystä en ole pahemmin pitänyt Taru Sormusten Herrasta -elokuvista ja totta puhuakseni Hobitin viimeinen elokuvasovituskin on vielä näkemättä). 

Onneksi kuitenkin tartuin kirjaan! Ilokseni totesin, ettei Tolkien mässäillyt väkivallalla taikka sota ja taistelukohtauksilla. Kyse oli ihan tosissaan sadusta. Satukirjallisuuden klassikon arvon on Hobitti ihan ansaitusti saanut, sillä tämähän on ihan täydellinen. Täydellinen satu! Ihana satu, jossa on juuri sopivasti toimintaa, ripaus sitä väkivaltaa ja kummallisia, hassunkurisia sattumia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät vanhemmankin lukijan mielenkiintoa yllä ihan viimeisille sivuille asti.  

Teksti oli runsasta ja rönsyilevää, mutta silti niin helppolukuista kieltä. Vähän kummastelin, kuinka Hobitin alku oli niiiiin hidasta lukemista. En sano, että kyseessä olisi siis ollut tahmeaa etenemistä, vaan olin aivan varma, että olin lukenut jo vaikka kuinka paljon ja huomasinkin, että vasta pari sivua oli mennyt. Lieköhän johtunut väsystä tai jostain, mutta puolivälin paikkeilla tahti kuitenkin palasi normaaleihin uomiinsa ja loppuosa olikin hujauksessa ohi. 

Hidasta tai ei, niin nautin jokaisesta Hobitin kanssa vietetystä hetkestä. Ja päädyin hankkimaan Sormusten Herran tarun trilogian saman tien. Nyt kirjojen postiin kolahtamista odotellessa, juoksin kirjastoon, mistä sattui Sormuksen Ritarit hyllyssä kököttämään, lainaamaan sen, että pääsisin heti aloittamaan. 

Tolkienin kieli hurmasi minut vasta nyt, mutta niin monet enennen minua. Jos olet meitä harvinaisia Matti Myöhäisiä, niin kipaise kirjastoon tai lainaa kaverilta, tilaa netistä tai löydä antikvariaatista ja sukella Tolkienin maailmaan, sillä välillä tekee meille (krhm... :D) aikuisillekin hyvää painaa jarru pohjaan ja antaa sadun viedä. 

★★★★★

Jennie Bentley: Fatal Fixer-Upper

Jennie Bentley; Fatal Fixer-Upper
Kustantaja: Berkley Books
Sivuja: 239 (e-kirja)

"For a second I was too shocked and astonished to react, and then I threw myself at the door. 'Shit!' It isn't a word I use often, but the sircumstances seemed to demand it. I added a few more choice curses as I hammered my fists against the reinforced steel. Nothing happened; not that I had expected it to. 'Hello?' I tried. 'What's going on?'

There was no answer. I had no idea whether he could hear me or whether he'd left after shutting me in. I certainly couldn't hear him. Was he standing just outside the door, listening to me freak out, or already calmly going about his business? 'Shit!' I said again. It seemed to sum up the situation nicely, even if my voice was shaking..."

Avery saa tuntemattomalta tädiltään kirjeen, tosin varsin myöhässä alkuperäisestä lähetyspäivästä. Avery päättää kirjeen innoittamana lähteä tapaamaan Inga-tätiään Maineen. Perillä selviää, että Inga-täti on juuri menehtynyt ja Avery tapaa tädin vanhahkon lakimiehen. Asiassa ei tunnu olevan mitään hämärää, vaikka lakimies löytääkin Ingan muutetun testamentin, jonka mukaan Avery perii tädin koko omaisuuden, myös talon, joka on kyllä varsin huonossa kunnossa.

Hämmentyneenä Avery palaa New Yorkiin vain löytääkseen poikaystävänsä (ja pomonsa) sängystä toisen naisen kanssa. Hetken huumassa Avery jättää kaiken taakseen muuttaakseen Maineen, Waterfieldin pikkukaupunkiin, remontoidakseen Inga-tädin vanhan talon, voidakseen myydä sen paremmalla summalla.

Avery saa pian ystäviä pienestä kaupungista, mutta ilmeisesti myös tuntemattoman vihollisen. Joku yrittää pelotella naisen lähtemään kaupungista ja luopumaan Inga-tädin talosta ja muusta arvokkaasta omaisuudesta. Sama tuntematon vihjaa myös, että Inga-täti ei olisi kuollutkaan tapaturmaisesti, vaan että kyseessä olisi murha.

Kuka tahtoo Averystä eroon niin kovasti, että on valmis toistamaan murhan ja kuinka läheisen yliopiston kadonnut professori liittyy tähän koko sotkuun?

***

Fatal Fixer-Upper oli loistava! Ihan täydellinen cozy-mystery. Tämä oli se tarina, joka minut sai rakastumaan tähän genreen.

Avery on mitä ihanin hahmo, niin aidon oloinen. Avery ei ole jumalaisen kaunis, eikä muutenkaan täydellinen, naisessa on virheensä. Pidin Averyn hahmosta siis valtavasti. 

Muutenkin Bentleyn hahmot ovat loistavia, esimerkkeinä ihanan ärsyttävä ja lähes hermoja raastavan täydellinen Melissa ja mitä herkullisin Derek. Hahmokaartissa oli helppo pysyä perässä, vaikka tarinan edetessä uusia henkilöitä ilmaantuikin mukaan. Kaikki kuitenkin päätyi pyörimään jo alussa esiteltyjen henkilöiden kesken. 

Pidin siitä, kuinka Bentley tiputteli sekä hienovaraisia, että vähemmän hienovaraisia vihjeitä pitkin tarinaa. Fatal Fixer-Upper on ihan täydellinen "whodunit" -tarina, sillä vähä vähältä paljastuu lisää. 

Loppuratkaisu on yllättävä, mutta sai kuitenkin huudahtamaan "Hah! Tiesin, että siinä on oltava jotain vikaa!"

Bentleyn teksti on otteessaan pitävää ja niin hauskaa luettavaa, että naurahtelin ääneen ja juuri sopivasti jännitystä. Johan sanoin, että tämä oli täydellinen cozy-mystery. Vaikka tämä arvio jääkin aavistuksen lyhyeksi ylistystekstiksi, niin älkää antako sen häiritä vaan tarttukaa tähän, jos osaatte riittävästi englantia. Minut se jätti himoitsemaan lisää ja olenkin jo lukenut kaksi seuraavaa sarjan osaa. Kyseessä on siis Do-it-yourself mystery -sarja. 

Harmittelen vain, että cozy.mystery genre on niin huonosti edustettuna täällä kotisuomessa. Millä näitä saataisiin lisää kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyille ja jopa käännettyä omalle kielellemme?
Päädyin meinaan tilaamaan sarjan loput osat Book Depository -nettikaupasta. Lisää mukavia mysteerejä Suomeen kiitos!

★★★★★

Cleo Coyle: On what Grounds

Cleo Coyle; On what Grounds
Kustantaja: Berkley Books 2003
Sivuja: 226 (e-kirja)

"She was a dancer. Young, slender, pretty, but not particularly beautiful. And not special. 

From the corner of Hudson Street, the stalker watched her prancing about behind the tall French doors, sweeping, mopping, wiping - the gleaming wood floor, the marble-topped tables, and the silver espresso machine. 

The hour was late. The place was closed, but the coffeehouse lights beyond the tall clear windows shone with a disturbing intensity, harsh beacons that burned through the thin layer of fog rolling in off the cold, dismal river just a few blocks away.

With tentative movements, the stalker followed those beacons, descending the curb into the empty street.

Wisps of pale mist flowed in waves across the gray cobblestones, sweeping the stalker along in its ethereal current like some passenger on a ferryboat bound for the underworld."

Clare Cosi on  palannut vihdoin New Yorkin West Villageen vietettyään vuosikymmenen New Jersyn puolelle kasvattaen tytärtään. Nyt kun tytär on ottanut siivet alleen ja lähtenyt isoon omenaan opiskelemaan, ei Clare voi vastustaa ex-anoppinsa tarjousta. Clare palaa johtamaan Village Blend kahvilaa ja saa samalla käyttöönsä kahvilan omistajan, siis entisen anoppinsa, edellisen, upean, asunnon kahvilan yläkerrasta.

Kaikki tuntuu sujuvan suunnitelmien mukaan, kunnes eräänä aamuna saapuessaan viimeisen muuttokuorman kera kaupunkiin, Clare löytää kahvilansa suljettuna, vaikka sen olisi pitänyt olla jo tunteja auki ja lukittujen ovien takaa luottobaristansa Annabellen portaikon alapäästä vakavasti loukkaantuneena.

Rikosta ei kuitenkaan näytä tapahtuneen, vaikka poliisit penkovat koko kahvilan. Clare on kuitenkin varma, ettei Annabelle, taitava tanssija, voisi noin vain kompastua ja rämähtää portaita alas. Kun Annabelle vajoaa sairaalassa koomaan ja tytön äitipuoli uhkaa haastaa kahvilan oikeuteen, Clare ei voi enää pitää nenäänsä poissa tutkimuksista vaan alkaa härkkiä asioita omillaan, eikä aina niinkään positiivisin seurauksin.

***

On what Grounds oli suuri pettymys. Kirjan esittely ja kansikuva vaikuttivat niiiin houkuttelevilta, että olihan se pakko kokeilla. Tämä oli myös ensimmäinen cozy mystery, jonka tänä vuonna luin. Harmikseni tämä tosiaan oli pettymys. Tässä muutama syy miksi. 

Alku oli varsin hidastempoinen, eikä oikein mitään mielenkiintoista tuntunut tapahtuvan. 

Toisekseen, päähenkilö Clare oli niiin täydellinen ja niin itserakas että hohhoi. Ja mitähän minä teen Claren kuppikoolla? No en varsinaisesti mitään. Missään kirjassa en ole vielä itseasiassa törmännyt vastaavaan rintojen korostamiseen. Ja tosiaan se täydellisyys, niin ulkonäöllisesti, hoikka ja isot tissit, kaunis naama, kaikki kuolaavat ja sisäisesti tottakai, kaikki rakastavat Clarea.

Kaikki siis varmaan osaavat päätellä, etten pitänyt päähenkilöstä, vaan Clare ärsytti minua kovasti. No, yksi lisäsyy siihen, miksi en pitänyt kirjasta on se, etten ole ikinä kuullutkaan sanoja nude dancing, yhdessä. Osaako joku valaista minua mitä tämä on? Alastontanssia? Strippausta? Jotenkin ärsytti kovasti kun tätä sanayhdistelmää käytettiin paljonkin ja oli omalla tavallaan ehkä olennainenkin osa tarinaa. 

Mutta ei tässä nyt pelkkää negatiivista ollut! Kahvifakta ja kahvinvalmistus ohjeet, joita On what Grounds on pullollaan, nostattivat kyllä ihan suoraan veden kielelle ja herättivät uinuvan (mocha)kahviaddiktioni. Lisäksi miljöö oli hurmaava. Kuka nyt ei rakastaisi New Yorkia? 

Mutta tosiaan.. tämä oli hieman epäuskottava kaikella tavalla, mutta jatko-osat ovat saaneet hyviä arvosteluja, sekä rakastuin miljööseen, että päätin antaa sarjalle toisen mahdollisuuden. Tällä kertaa äänikirjojen muodossa. Ja tottapuhuakseni, nämä toimivat huomattavasti paremmin äänikirjoina. Ja on se myönnettävä, että vaikka en näistä toista arviota tuskin tule kirjoittamaan, niin kyllä Cleo Coylen tarinan kerronta kehittyy huomattavasti tästä ensimmäisestä osasta. Eikä niitä tissejäkään korosteta enää ihan niin kamalasti, vaikka silti ehkä turhan paljon. 

Cleo Coylehan on kuitenkin vain taiteilijanimi, jonka takana on aviopari. Lisää voi lukea täältä ja täältä.

★★☆☆☆

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Erik Axl Sund; Varjojen huone
Alkuteos: Pythias Anvisningar
Kustantaja: Otava 2014
Suomentaja: Kari Koski
Sivuja: 364

"Vanha mies istuu pienen pöydän ääressä kadunkulmassa. Mies muistuttaa hänestä Viggoa.
Samat kasvot ja asento, mutta tällä miehellä on ryysyiset vaatteet, ja pienelle huteralle pöydälle aseteltu riviin suuri joukko erikokoisia ja -muotoisia laseja. Ensin hän luulee, että mies on myyjä, mutta hänet huomatessaan mies väläyttää hampaattoman hymyn, kostuttaa likaiset sormenpäänsä kielellään ja hivelee niillä kevyesti yhden lasin reunaa.
Miehen sormet kulkevat edestakaisin, sävelet kohoavat ilmoille ja hän huomaa, että jokaisessa lasissa on tietty määrä vettä. Ne on aseteltu kuin pianon kolme oktaavia koko- ja puolisävelaskelein, kaiken kaikkiaan kolmekymmntäkuusi lasia, ja hän jää seisomaan kuin kivettyneenä miehn eteen. Ympäriltä kuuluu liikenteen melu ja hän kuulee kaulassaan roikkuvista kuulokkeista kuohuvan puheenpapatuksen, mutta pöydältä kuuluu sellaisia säveliä joita hän ei ole koskaan ennen kokenut."

Persoonallisuushäiriöstä kärsivä psykoterapeutti Sofia Zetterlund näkee menneisyytensä uudessa, hämmentävässä valossa. Murhatapaukset alkavat viimein ratketa, ja niiden todellinen luonne on puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaa. Koittaa koston aika ? mutta voiko verta pestä pois verellä?

***

 Koska Varjojen huoneen lukemisesta on kulunut vaihteeksi kuukausia, jouduin jälleen kerran kopioimaan tiivistelmän kirjasta Adlibriksen sivuilta. Kuten tein kahden aiemmankin osan kohdalla. Pahoitteluni tästä. 

Varjojen huone oli minulle hitaampi luku, kuin kaksi aiempaa osaa. Ei siksi, että se olisi ollut huomattavasti huonompi, sillä sitä se ei ollut. Toisen osan jälkeen oli jälleen saatava tätä pimeyttä lisää, joten sukelsin samantien viimeiseen osaan. 

Varjojen huoneessa oli huomattavasti enemmän kuvotusta aiheuttavaa kuvailua kuin aiemmissa osissa. Ei kuitenkaan ällöttävyydellä ylenpalttisesti mässäillen, vaan pelkistetyn yksinkertaisesti ja silti teksti sai aikaan sellaiset mielikuvat, että tosissaan teki pahaa, yäk. 

Varjojen huoneen teksti oli selvästi rankempaa, mutta ei tosiaan mässäillyt vieläkään väkivallalla. Rujoja osia oli huomattavasti enemmän, yhtenä mainittakoon kannibalismi. Varjojen huonetta lukiessani koin todellakin enemmän kuvotuksia ja puistatuksia kuin aiempien osien kohdalla. 

Ja huomasin, että tässä osassa Jeanette vaikutti ihan aavistuksen miehekkäältä naiseksi. Mutta toisaalta, Jeanette taisi alunperin ollakin mieshahmo, ennen kuin kirjailijaherrat päätyivät kääntämään tämän naishahmoksi. Jeanetten miehisyys ei kuitenkaan omaa lukemistani häirinnyt, sen vain pisti merkille muutamissa kohdissa. 

Lukiessani pohdin, että kaikilla Varistyttö-trilogian osilla on vähän eri teema. Tämä, viimeinen osa, tuntu kertovan siitä, mitä on olla mieleltään rikki ja millainen on rikkinäinen mieli. Unissakulkijan koin kertovan sen syistä; mikä ja millaiset teot rikkovat ihmisen niin syvältä. Varistyttö taas oli ehkä enemmän siitä, millaisia tekoja rikottu mieli saa aikaan. Tekoja, syitä ja seurauksia, tässä järjestyksessä. 

Mutta palatakseni vielä Varjojen huoneen tarinaan... Lukiessani havahduin pohtimasta sitä, onko väärin olla samaa mieltä murhaajan kanssa? Madeleinen perustelut toiminnalleen ovat silmissäni niin sanotusti aukottomat. En silti hyväksy murhaa, se on aina rikos ihmisyyttä vastaan, vaikkeivät murhan uhrit ehkä muuta ansaitsisikaan. Tuntui hieman hullulta, enemmänkin ehkä häiritsevältä ymmärtää murhaajaa ja tämän ajatusmaailmaa. 

Varistyttö -trilogia oli aivan mieletön lukukokemus. Viimeinen osa saa minulta "vain" neljä tähteä siksi, että voin huonosti turhan monessa kohtaa, sillä teksti oli niin selvästi rajumpaa. Aiemmin en välttämättä olisi tarttunut näin synkkäaiheiseen kirjaan, koska olisin pelännyt sen vievän liiaksi mukanaan. Eikä aivan heikkohermoisimmille trilogia ole varmaankaan paras vaihtoehto. Itse jäin pohtimaan niin monia sairaita asioita luettuani nämä teokset, etten ollut osannut odottaakaan, vaikka tiesin tarinan synkäksi. 

Suosittelen Varistyttö -trilogiaa silti aivan ehdottomasti jokaiselle, joka kaipaa ravisuttavaa lukukokemusta! Sillä sellaisen tämä trilogia lukijalleen tarjoaa. 

★★★★☆

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sund; Unissakulkija
Alkuteos: Hungerelden
Kustantaja: Otava 2014
Suomentaja: Kari Koski
Sivuja: 395

"Hän tuntee häpeää siitä että on isänsä tytär, mutta samalla hänessä itää jotain minkä takia häntä ei huvitakaan opettaa tyttöä uimaan.
Hän katselee laihaa hahmoa, joks dridoo hymyillrn altaan reunalla yllään aivan liian iso yöpaita. Hänen oma yöpaitansa, johon on painettu väreillä Sigtunan koulun tunnus.
Äkkiä hänen tekee pahaa katsella tyttöä, joka on pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja joka on menossa veteen altaan matalassa päässä. Victoria yrittää katsoa mitä isä tytössä näkee. Hän on kaunis ja turmeltumaton, hän on nuorempi eikä luultavasti väitä vastaan niin kuin Victoria on alkanut tehdä.
Helvettiäkö sinä kuvittelet voivasi viedä minun paikkani? hän ajattelee.
"Tule tänne." Victoria yrittää kuulostaa ystävälliseltä mutta kuulee, että äänensävy on nyt pikemminkin käskevä.
Muistikuva ilmestyy hänen mieleensä. Pieni poika jota hän rakasti mutta joka petti hänet ja sitten hukkui. Niin yksinkertaisesti se voisi käydä, hän ajattelee.
"Kaadu eteenpäin veteen, niin minä pitelen sinua alhaalta."
Victoria käy tytön viereen, joka aluksi epäröi. "No niin, älä ole pelkuri. Minä otan sinut vastaan."
Äkkiä tyttö liukuu veteen.
Hän tuntuu kevyeltä kuin pikkulapsi Victorian sylissä.
Tyttä liikuttaa käsiään ja jalkojaan ohjeiden mukaan, mutta kun Victoria antaa hänen kellua itse, hän lakkaa heti uimasta ja rupeaa sen sijaan sätkyttelemään. Victoriaa se ärsyttää joka kerta, mutta hän hillitsee itsensä ja ohjaa tyttöä hitaasti mutta varmasti syvempään veteen.
Tässä hänen jalkansa eivät ota pohjaan, ajattelee Victoria, joka pysyy pinnalla polkemalla vettä.
Hän irrottaa otteensa."

Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsenmurhien tutkimuksia. Työn keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko, johon liittyy sairaita ritualistisia piirteitä. Samaan aikaan psykoterapeutti Sofia Zetterlund yrittää pitää sirpaloituvaa mieltään koossa.

***

 Olin jo kertaalleen kirjoittanut arvostelun Unissakulkijasta, mutta Elisalla tuli ongelmia nettiyhteyksien kanssa ja julkaiseminen ei onnistunut. Eikä näköjään luonnoksen tallennuskaan, joten jouduin alottamaan alusta. Töissä on ollut hulinaa, ja joulu vietettiin siskon perheen tykönä Rovaniemellä (kuvia joulumaastani löytyy instagramista)

Pidin unissakulkijan alusta valtavasti. Miksikö? No koska edellisen kirjan tapahtumia ei kerrattu. Yleensä sarjoilla se on hyvä asia, mikäli niitä lukee ilmestymistahdissa. Mutta näin kun hankit koko trilogian kerralla ja pystyt siirtymään saumattomasti osasta toiseen, niin kertaus olisi turhauttanut minua. 

Tokihan Varistyttö-trilogia on yksi tarina, joka on jaettu kolmiin kansiin, ettei esikoisteoksesta olisi tullut liian pitkä ja osat on julkaistu ainakin meillä Suomessa varsin tiheässä tahdissa, joten kertaus olisi ollut ehkä jopa täysin turhaa. Nojoo, who cares. 

Onnekseni nappasin kirjamessuilta kaikki kolme osaa, sillä ensimmäisen osan luettuani, oli aivan pakko siirtyä pimeydessä seuraavaan osaan ja jatkaa matkaa. Unissakulkija kun nosti jälleen vain lisää kysymyksiä. 

En ole ikinä ymmärtänyt sitä, kun toiselle tehdään pahaa ja uhri vihaa tekijää ja pelkää tätä, mutta kun joku toinen joutuukin pahantekijän kohteeksi, on ensimmäinen uhri mustasukkainen. Kuinka ihminen voi vihata ja silti olla niin riippuvainen, riippuvainen siitä pahasta olosta, josta tahtoo päästä eroon. Unissakulkija herätti muitakin isoja kysymyksiä, joita jäi väkisinkin pohtimaan ja vatvomaan pitemmäksikin aikaa, koska ne jäävät mielenpäälle pyörimään ahdistavina. Silti näihin ei vain saada vastausta. 

Unissakulkija pureutuu siihen, mitä väkivalta ja seksuaalinen väkivalta tekee lapselle ja kuinka pitkälle se vaikuttaa vielä aikuisenakin. Kuinka lapsena koetusta vääryydestä ei tule ikinä pääsemään irti, ei aidosti. Tämäkin osa pääsee siis syvälle ihon alle, kuten edellinenkin, tällä kertaa vain vielä syvemmälle. 

Ja mainittakoon kirjailijakaksikon kunniaksi se, että he ovat varsin taitavie vetämään maton lukijansa jalkojen alta. He antavat ymmärtää, että tämä on ratkaisu, tämä on tekijä ja näin homma menee. Mutta taas lähteekin se matto alta ja koko "whodunit" -pohdinta on aloitettava alusta, kun kirjailijat ovat ohjanneet lukijaansa täysin väärille raiteille. 

★★★★★

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund; Varistyttö
Alkuteos: Kråkflickan
Kustantaja: Otava 2014
Suomentaja: Kari Koski
Sivuja: 415

"pöytä olohuoneessa oli täynnä menneen viikon sanomalehtiä. Hän oli odottanut edes pikku-uutista kadonneesta lapsesta, mutta itse asiassa hän oli luullut että se olisi lööpeissä. 
Lapsen joka katoaa savuna ilmaan pitäisi kai olla suuri uutinen?
Jotain sellaista jolla myytäisiin iltapäivälehtien numeroita vähintään viikon ajan.
Niin oli aina ollut.
Mutta hän ei ollut löytänyt mitään mistä kävisi ilmi, että poikaa kaivattiin. Radion etsintäkuulutuksissa ei mainittu mitään, ja hänelle valkeni, että poika oli täydellisempi kuin hän olisi osannut toivoakaan.
Jollei kukaan etsinyt poikaa, se merkitsi sitä, että tämä turvautuisi häneen niin kauan kuin hän tyydyttäisi tämän perustarpeet, ja sen hän tiesi tekevänsä. 
Hän enemmän kuin tyydyttäisi ne.
Hän jalostaisi tämän toiveet siten, että ne vastaisivat täysin hänen omiaan ja heistä kahdesta tulisi yksi. Hänestä tulisi uuden olennon älykäs pää ja pojasta lihakset. 
Juuri nyt, kun poika makasi tokkurassa patjalla, hän oli pelkkä alkio. Mutta kun poika oppisi ajattelemaan hänen laillaan, heile olisi vain yksi totuus.
Kun hän olisi opettanut pojalle, miltä tuntui olla samaan aikaan skä uhri, että tekijä, tämä ymmärtäisi."

Metroaseman läheltä löytyy kuollut poika, joka on joutunut raa'an väkivallan uhriksi. Pian löytyy toinenkin nuoren pojan ruumis.Psykoterapeutti Sofia Zetterlund saa potilaakseen Sierra Leonen lapsisotilaan, jolla vaikuttaa olevan moni persoonahäiriö samoin kuin Sofian toisella potilaalla, lapsena hyväksikäytön uhriksi joutuneella Victoria Bergmanilla. Kun poikien sarjamurhia tutkiva rikoskomisario Jeanette Kihlberg pyytää apua Sofialta, naisten välille muodostuu hämmentävän väkevä yhteys. Väkivallan ja traumojen kohtalokkaista ketjuista punoutuu tarina, joka addiktoi lukijansa heti ensi sivuilta. (Teksti: Adlibris.com)

---

Tuntui yhtäkkiä ylitsepääsemättömän vaikealta osata tiivistää Varistytön tarina, joten päädyin pitkällisen kirjoittamisen ja poispyyhkimisen jälkeen kopioimaan Adlibris -verkkokirjakaupan kuvauksen kirjasta. 

Kun kirjamessuilta koko trilogian kotiutin, olin pohtinut tekeväni arvostelun kaikista kolmesta sarjan osasta kerralla, mutta kun pääsin lukemaan näitä, huomasin, että erinäisiä ajatuksia singahteli jokatoisella sivulla, ja yhdestä arvostelusta tulisi liian pitkä ja sekava. Tässä siis arvostelut jokaisesta Varistyttö -trilogian osasta yksitellen.

Odotukseni olivat korkealla, ehkä jopa pelottavan korkealla; odotinko ehkä liikaa, pystyisikö mikään kirja lunastamaan sellaisia odotuksia, mitä Varistyttöä kohtaan oli kasaantunut? En ollut lukenut yhtään huonoa arviota. 

Eikä minun onneksi tarvinnut pettyä. Varistyttö luettiin 24 tunnin sisällä aloitetuani ensimmäisen sivun. Taukoja pidin vain aivan pakollisissa väleissä, kuten kaupassakäynti ja ruoanlaitto yms.
Ensimmäinen huomioni oli se, kuinka tarina soljuu eteenpäin hyvässä tahdissa, eikä mitään vain dumpattu niskaan, kuin saavillista jäävettä. 

Jo alusta asti koin puistatuksia. Vaikka tietääkin, että itse tarina on fiktiota, mutta sen tapahtumat kuitenkin omalla tavallaan totta, ei voi kuin ihmetellä kuinka joku saattaa tehdä toiselle ihmisele, vieläpä lapselle, jotain tällaista. Ja pahinhan ei todellakaan ole tässä. 

Kuinka paha ihminen voi oikeastaan olla? Kuinka paha viattomasta ihmisestä voi tulla, jos joutuu jo lapsena kokemaan niin mieletöntä vääryyttä? Onko se pahuutta, jos se on seurausta jostain, mitä ei ole itse voinut estää, mitä ei ole osannut estää? Jos se on seurausta jostain oikeasti pahasa, niin onko kyse silloin todella pahuudesta, vai siitä, että sielu on rikki, ja oikea ja väärä ovat sulautuneet toisiinsa, eikä rajaa enää erota?  

Nämä olivat ne kysymykset, mitkä Varistyttö jätti kaikumaan pääni sisälle. Kirja oli luettava yhdeltä istumalta, se vetäisi niin täysin mukaansa, että sen käsistä laskeminen oli työlästä, välillä tuntui, että mies sai tosissaan repiä opuksen käsistäni saadakseen minut tekemään ruokaa. Mutta kun kirjailijakaksikko vetää maton alta kerran toisensa jälkeen ja kirjoittaa niin elävää ja puistattavaa tekstiä, ei sitä voi vain laskea viereen pöydälle ja unohtaa, mitä on juuri lukenut. 

Ja jos rehellisiä ollaan, on jo kansikuva varsin hyytävä. En pystynyt nukkumaan kirja yöpöydällä oikein päin laskettuna, vaan jouduin kääntämään sen ylösalaisin. Sen verran hyvin tämä tarina jäi päähäni pyörimään. Onneksi kaikki osat olivat käden ulottuvilla, niin, etten joutunut kärvistelemään seuraavaa osaa odotellessa.

★★★★★

Danielle Trussoni: Enkelikaupunki

Danielle Trussoni; Enkelikaupunki
Alkuteos: Angelopolis
Kustantaja: Tammi 2014
Suomentaja: Turun yliopiston suomentajaseminaari, FT Hilkka Pekkanen, Mea Aaltonen, Aino Koivisto, Anna Laine, Marjo Mustonen, Juho Nurminen, Anne Savioja
Sivuja: 266

"Seuratessaan Valko pimeyden läpi Vera näki kalliolla lojuvan luurankomaisen hahmon, jonka kalpeat käsivarret olivat ristissä rinnalla. Seraphina Valkon valokuvat kuolleesta Vartijasta olivat saaneet Veran haukkomaan henkeään, kun hän oli nähnyt ne ensimmäistä kertaa vuotta aikaisemmin Pariisissa, ja nyt hän näki tämän enkelin omin silmin. Ihosta sai sellaisen vaikutelman, että olento oli elossa, ja sen kullankeltaiset hiukset laskeutuivat korkkiruuvikiharoina olkapäille. Kun he seisoivat ihailemassa enkelin ruumiin ylimaallista kauneutta, Verasta tuntui, että hän kulki polkua, joka oli määrätty hänen osakseen jo kauan ennen hänen syntymäänsä."

Enkelioppi saa vihdoin jatkoa. Verlaine kohtaa vuosien takaisen rakastettunsa Evangelinen, joka ei olekaan kuka tahansa kuolevainen, vaan ihmisen ja korkeimpien enkeleiden jälkeläinen.
Kadotetuaan Evangelinen vuosia sitten, Verlaine päätti omistaa elämänsä nefileiden, ihmisten ja Vartijoiden jälkeläisten tuhoamiselle. Suurimmalla osalla meistä kuolevaisista ei ole aavistustakaan seassamme elävistä enkeleistä, jotka havittelevat maailmanvaltaa.

Verlainen suunnitelmat muuttuvat kohtaamisen myötä ja tämä lähtee mentorinsa kanssa seuraamaan kadonneen Faberge -munan sisältä löytynyttä arvoitusta Venäjälle ja Bulgariaan, voidakseen pelastaa Evangelinen, jonka nefilit ovat vanginneet Pariisista. Verlainen matka vie Pietariin ja syvimpään Siperiaan, kun venäläinen enkelitutkija Vera lähtee oppi-isänsä luo Bulgariaan auttaakseen Verlainea Faberge -munan arvoituksen kanssa.

Takaa-ajo on päättyä useammin kuin kerran Verlainen kuolemaan, joko enkelin hyökkäyksestä taikka Siperian pikajunan ulkopuolella roikuttamisesta, mutta mies ei voi luovuttaa, ennen kuin Evangeline on taas turvassa ja tällä on taas mahdollisuus valita elämä ihmisenä.

---

Vihdoinkin Enkelioppi (katso arvostelu tästä) saa jatkoa! Tätä on odotettu jo hyvä tovi ja kun epähuomiossa bongasin Enkelikaupungin suomalaisen kuukauden tarjouksesta, en voinut vastustaa sen ostamista. Mukaan lähti tietysti samalla kertaa pokkariversio Enkeliopista, jonka luin kirjaston kirjana aikanaan. 

Odotukset olivat siis erittäin korkealla jo edellisen osan vuoksi, vähän pelotti, pystyisikö näin ohut (alle 300 sivua!!!) opus täyttämään kaikki odotukset. Myönnettäköön, että Enkeliopin lukemisesta kun on kulunut jo jonkin aikaa, niin muutama juonellinen kiemura oli päässyt unohtumaan ja vähän turhan paljon sai kaivella muistin perukoita Enkelikaupunkia lukiessa. Oma moka, kun en ensimmäistä osaa muistutukseksi lukenut ensin. 

Mutta koska kirjan yhteydessä mainittiin Romanovit, odotukseni nousivat entisestään. Sillä ovathan Romanovit aiheena aina erittäin iso plussa minun kirjoissani, koska Tsaarinajan Venäjä ja Romanovit ovat aina kiehtoneet. Harmikseni tätä aspektia ei oltu hyödynnetty niin laajalti kuin toivoin.

Lukeminen oli tällä kertaa hyvin, hyvin hidasta. Käytin tämän lukemiseen koko syyskuun, mutta yhtenä tekijänä tähän on se, että olen löytänyt neulomisen taas pitkästä aikaa, enkä ole kovin hyvä siinä vieläkään, joten lukeminen ei tule kuuloonkaan samaa aikaa, joten kuuntelen äänikirjoja neuloessani, jolloin lukuaikaakin on ollut vähän vähemmän. 

Pääsyynä hitauteen oli kuitenkin ehkä se, että Enkelikaupunki ei ihan missään välissä lunastanut odotuksiani. Tuntui, että toiminta oli toisinaan liian hätäistä ja asiat tapahtuivat vähän kuin sormia napsauttamalla. Olisin siis kaivannut monisanaisemmin ja perusteellisemmin kuvailtua toimintaa. 

Lisäksi jäi vähän hölmö tunne, että miksi juuri Enkelikaupunki? Enkö vain osannut lukea rivien välistä ja olenko ainoa, vai tuntuuko muistakin, että kirjalle olisi voinut valita ehkä hieman osuvamman nimen? 

Tästäkin huolimatta kirja loppui taas niin, että jäin kaipaamaan lisää. Suorastaan rikollista, jos Evangelinen tarina jätetään kesken näin, suorastaan sodan partaalle. Tahdon lisää! Tarina ja aihe ovat kuitenkin niin kiehtovia, että vaikka muutama asia tökkisikin, niin haluan silti ehdottomasti lukea lisää. Ja siis... voisiko Verlaine jo päättää, tahtooko tämä suojella ja pelastaa Evangelinen vai vihaako naista? Kuinka ärsyttävän häilyväinen voi mieskin olla tunteittensa kanssa! 

Ja annetaan taas kunniamaininta kauniille kansikuvalle. Vaikkakin olisin ehkä kuitenkin halunnut nähdä jonkun toisen Fabergen munan tuossa... Tunnelma kansikuvassa on kuitenkin juuri niin osuva, hyytävän talvinen, juuri sopiva jäiselle Siperialle. Miljööt tapahtumille olivat jälleen kerran mielettömät. Vaikka tässä arviossa olenkin nostanut enemmän lukuelämystäni häirinneitä asioita eiin, niin nautin silti lukemisesta. Kaikki kirjat eivät voi olla täydellisiä, mutta nautin tästäkin ja suosittelen ehdottomasti lukemaan, jos Enkelioppi miellytti. Toivon täällä sormet ristissä jatko-osaa ja pikaisesti.

 

★★★☆☆

Dan Brown: Enkelit ja Demonit

Dan Brown; Enkelit ja demonit
Alkuteos: Angels & Demons
Kustantaja: WSOY 2005
Suomentaja: Pirkko Biström
Sivuja:518

"Mitä korkeammalle Langdon kiipesi, sitä vähemmän vakailta rakennustelineet tuntuivat. Näköala yli Rooman kuitenkin parani joka askelella. Hän jatkoi matkaansa ylöspäin. 
Huipulle tullessaan hän hengitti raskaammin kuin oli odottanut. Hän kiskoutui viimeiselle lavalle, pyyhki laastin vaatteistaan ja nousi pystyyn. Häntä ei kiusannut lainkaan seisoa näin korkealla. Itse asiassa se tuntui virkistävältä. 
Näköala oli päätähuimaavan upea. Rooman punatiiliset katot levittäytyivät hänen eteensä hehkuen auringonlaskun heleässä punassa kuin tulimeri. Täältä Langdon näki ensimmäistä kertaa saasteiden ja liikenteen estämättä Rooman ikivanhat juuret: se oli Città di Dio, Jumalan kaupunki. 
Hän katsoi silmiään siristäen kohti auringonlaskua ja tähyili kattojen joukosta kirkontornia. Mutta vaikka hänen katseensa siirtyi yhä kauemmaksi kohti taivaanrantaa, hän ei nähnyt mitään. Roomassa on satoja kirkkoja, hän ajatteli. Täytyyhän täältä lounaaseen olla ainakin yksi! Siis jos se kirkko edes näkyy, hän muistutti itselleen. Hitto vie, jos se enää edes on olemassa!"

Robert Langdon on Harvardin yliopiston arvostettu professori ja symbologi. Eräänä aamuna puhelin herättää professorin ja varsin pian tämä huomaa istuvansa äärettömän nopeassa lentokoneessa matkalla kohti Cern -tutkimuslaitosta Sveitsissä.

Cernin johtaja vaatii Langdonin apua. Laitoksen tutkija on murhattu ja tämän laboratoriosta on varastettu antimateriasäiliö, jonka sisällä on suurin aikaan saatu antimateria määrä, joka voisi tuhota koko Vatikaanin. Ikivanha Illuminati -veljeskunta ilmoittautuu murhan ja varkauden tekijöiksi ja uhkaa tuhota Vatikaanin antimaterian avulla.

Vatikaanissa on juuri alkamassa konklaavi, edellisen paavin menehtymisen vuoksi. Mutta neljä kardinaalia, jotka ovat olleet suosikkeina seuraavaksi paaviksi, ovat kadonneet. Robert Langdon ja Vittoria Vetra, joka on murhatun Cernin tutkijan tytär, päätyvät etsimään niin antimateriasäiliötä, kuin pyrkimään pysäyttämään neljää suosikkikardinaalia uhkaavan vaaran. Mikäli Vetran isän murhaaja saadaan kiinni, eivät kardinaalit joutuisi uhratuksi ja antimateriasäiliö voitaisiin löytää ajoissa.

Langdon ja Vetra jahtaavat murhaajaa pitkin Rooman katuja seuraten Illuminatien valaistuksen tietä neitsytuhrilta toiselle. Ovatko Langdon, Vetra ja Vatikaanin Sveitsiläiskaarti tarpeeksi nopeita, jotta Vatikaani voidaan pelastaa ja pystyykö camerlengo pitämään langat käsissään pitääkseen loput kardinaaleista turvassa konklaavin ajan?

---

Kirjoitin Enkeleistä ja demoneista pitkästä aikaa hyvin vähän muistiinpanoja. Mutta se johtunee siitä, että Brwonin teksti suorastaan imaisi minut sisäänsä ja tempaisi mukaan Langdonin ja Vetran etsintään. Teksti oli mielikuvituksellista solmiutuen sulavasti faktaan niin Cernistä kuin Illuminati -veljeskunnasta. 

Illuminatit ovat kiehtoneet minua jo jonkin aikaa, vaikka en sitten kuitenkaan ole pintaa syvemmältä näihin tutustunut. Mutta Enkeleissä ja demoneissa veljeskunta oli loistava valinta. 

Koko kirjahan pääosin tapahtuu yhden ainokaisen päivän aikana, jolloin voisi olettaa, että reilu 500 sivua olisi ehkä liikaa, että tarina polkisi paikoillaan. Mutta näin ei todellakaan ole. Vaikka aikaa kuluu verrattain vähän, tapahtuu sitäkin enemmän ja juoni etenee sopivalla vauhdilla, pitäen mielenkiintoa jatkuvasti yllä. Yhteen päivän mahtu yllättävän paljon erinäisiä käänteitä ja johtolankoja. Teksti ei käy missään välissä tylsäksi ja lukiessa jännitysmomentti vangitsee. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Pakko saada tietää! 

Brown antoi kätevästi olettaa, että lukija on keksinyt loppuratkaisun, jakoi johtolangat ja todisteet, mutta päättääkin vetää maton lukijan jalkojen alta vielä kertaalleen. En olisi ikinä osannut arvata oikeaa loppuratkaisua, vaikka se osoittautuu varsin loogiseksi. Tosin sen nojalla, mitä Brown meille paljastaa vasta viimeisissä luvuissa. 

Nautin suunnattomasti tästä "aarrejahdista" Vatikaanin ja Rooman kaduilla, upeiden taideteosten ja historian keskellä. Rooma on aina, joka ikinen kerta, upea miljöö lähes tarinalle kuin tarinalle. Ja Enkelit ja demonit ottaa mukaan historiaan ja paljastaa kuvia, jotka saavat vain kaukokaipuun jälleen kertaalleen heräämään. Ja lista kohteista, joissa on pakko päästä käymään, kun vihdoin pääsen Rooman katuja tallaamaan itse, sai jälleen kerran jatkoa monella kohteella.

Enkelit ja Demonit on minulla lainassa siskolta, jolta kinusin muutkin Brownin teokset lainaan, kun tämä seuraavan kerran tulee käymään täällä etelässä. Täällä siis kärsimättömänä odottelen, koska pääsen sukeltamaan Dan Brownin maailmaan jälleen kertaalleen. Enkelit ja demonit nimittäin nostaa odotukseni muita kirjoja kohtaan melko korkealle. Siskon sanojen mukaan tulen nauttimaan muistakin yhtä paljon kuin tästä. Sääli, että tutustun Brwonin teoksiin vasta nyt, kun olisin voinut nauttia näistä jo ties kuinka monta vuotta aikaisemmin. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, eikö? 

★★★★☆

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä; Saattaja
Kustantaja: Atena 2011
Sivuja: 308

"Karhun lisäksi rannalla liikkuu muitakin eläimiä. Pienen rinteen vieressä istuu ilves, ja kauempana jolkottelee susi kohti metsää. Ja tuo mustavalkoinen keskellä rantaa, onko se koira? Sen vieressä istuu jokin pieni ja valkoinen, jossa on jotain tuttua... Lilja huudahtaa kissalle tervehdyksen, mutta suusta ei kuulukaa sanoja vaan töräys. Tietysti.
Yhtäkkiä Liljalla on kylmä. Tunnelma muuttuu niin äkkiä, että Liljasta tuntui kuin hän olisi syöksynyt näkymättömän seinän läpi toiseen tilaan. Ilves luikahtaa rinteen taakse ja karhu nousee takajaloilleen koko valtavaan pituuteensa päästäen selkäpiitä vavisuttavan karjaisun. Lilja tuntee, kuinka jokin yrittää vetää häntä puoleensa, jokin alhaalla. Hän katsoo alapuolellaa raivoavaa vetä ja tunte kouraisun vatsassaan. 
Siellä liikkuu jokin. Aivan pinnan alla.
Jokin musta."

Lilja muuttaa takaisin lapsuudenkotiinsa Keski-Suomessa. Heti alussa alkaa tapahtua kummia, kellarin lattialle ilmestyy kerta toisensa jälkeen vesilammikko, ilman mitään näkyvää syytä, valot välkkyvät ja Lilja näkee kummallisia unia. Naapurin rouva löydetään kuolleena ja syylliseksi todetaan kosteusmittausta Liljan kellarissa tehnyt mies. Ja pian Liljan äiti vajoaa koomaan samaisessa kellarissa.

Liljan alkaessa muistaa palasia lapsuudestaan, nainen joutuu kyseenalaistamaan mustavalkoisen maailmansa. Talon tapahtumille ei enää löydy loogisia selityksiä ja, kun Lilja päätyy lenkillään vielä ikivanhan rouvan kaoottiseen taloon, jossa tämä kertoo "siitä", jonka Lilja ei saa antaa viedä eksyneitä, on Liljan hiljalleen pakko alkaa uskoa yliluonnolliseen. Liljan on tartuttava äitinsä jälkeen jättämään tehtävään ja astuttava maailmaan, jonka nainen tuntee vain ikivanhoista taruista.

---

Tämä oli ensimmäinen virallisesti kauhu-genren kirja, jonka ikinä luin. Olen toivoton pelkuri, mutta genre on silti houkutellut aina silloin tällöin. Ja kun näin Adlibriken kesäalessa Saattajan kansikuvan, en enää voinut vastustaa. Sillä kansi on niin yksinkertaisen upea, että eihän tällaista (ja vielä sellaisella hinnalla, vajaa 3e!) voi jättää välistä. 

Ja Saattaja oli selvästi loistovalinta ensikosketuksekseni kauhu-genren kanssa. Sillä eihän tämä ollut yhtään NIIN pelottava kuin pelkäsin. Tähän voi tietysti vaikuttaa osin sekin, että pyrin lukemaan kirjaa päiväsaikaan, minimoidakseni painajaisten mahdollisuuden (näen niitä vähän turhankin herkästi toisinaan) ja näin ollen ympäristö ei tarjonnut sitä tunnelmaa. Ja vaikka lukiessa ei tosiaan kauhu kulkenut selkäpiitä pitkin, niin laskiessani kirjan kädestäni viimeisen sivun jälkeen, keskellä yötä tottakai, miehen ollessa vielä matkoillaan, niin kyllä se pimeä huone vähän inhotti ajatuksena, kiitos varsin vilkkaan mielikuvituksen. 

Ja ei, en kyllä tahdo ihan vähään aikaan käydä rintamamiestalon kellarissa. Onneksi ei todennäköisesti tarvitsekaan. 

Vänskän teksti soljui ihanan kevyesti eteenpäin ja huomasin ahmineeni kirjan kahdella istumalla alusta loppuun. Mutta tästä huolimatta en voi kirjaa kehua niin paljon kuin kannen perusteella tahtoisin. Kyllä, kirja oli hyvä ja mukaansatempaava, mutta kauhua edustaakseen jäi ehkä vähän latteaksi. Tuntui, että se itse kauhu jäi vähän kaiken sen ihmissuhdedraaman alle.

Saattajassa sivutaan tosiaan useampaakin ikävää aihetta, niin anoreksiaa kuin kotiväkivaltaa ja alkoholismia. Mutta se on ehkä jo liikaa yhdelle teokselle, jonka pitäisi olla kauhua, sillä yhteenkään näistä ikävämmistä teemoista ei paneuduttu kuitenkaan ihan tarpeeksi. 

Idea oli mielestäni loistava ja esikoisteokseksi tämä oli oikein mukiinmenevä, mutta vähän olisi vielä parantamisen varaa ehkäpä. Propsit kuitenkin Vänskälle siitä, että punoi tarinansa suomalaisten kansantarujen ympärille ja toi näin ideaa hieman lähemmäksi meitä lukijoita. 

Ja vaikka tämä ei ehkä ollut se paras ja pelottavin, (joku taisi joskus sanoa, että Stephen Kingin Hohto on pelottavin kirja ikinä... Tuolla hyllyssä sekin nyt odottaa, että uskallan tarttua siihen. Pitääkin raivata pakastimesta tilaa valmiiksi, jos käy liian pelottavaksi.. : D) niin mielenkiinnon Vänskän tuotantoa kohtaan se ainakin herätti. Pitää kaivella jostain niin Musta kuu, kuin Valkoinen aurakin ja mahdollisimman pian. Eihän tuota luettavaa tuolla kirjahyllyssä vielä ole alkuunkaan tarpeeksi.. 

★★★☆☆

Joan Marble: Puutarha Italiassa

Joan Marble; Puutarha Italiassa
Alkuteos: Notes from an Italian Garden
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Jaana Iso-Markku
Sivuja: 349

"Etrurian pohjoisosa jatkoi kulkuaan kohti suurempia tapahtumia - sinne kohosi aikanaan Firenzen ja Sienan kaltaisia kulttuurikeskuksia - mutta meidän Etelä-Etruriamme (jota hämmentävästi kutsutaan myös Pohjois-Lazioksi) ei milloinkaan enää tavoittanut aiempaa loistoaan. Muualla asuvien maanomistajien raskas käsi ja aina läsnä oleva köyhyys jähmettivät alueen pysyvään kurjuuden tilaan, jossa hienot vanhat kastelujärjestelmät hylättiin ja malaria ja musta surma harvensivat väestöä. Seuraava isku tuli 700-luvulla, jolloin lombardit vyöryivät alueelle pohjoisesta ja valloittivat Sutrin ympäriltä suuren osan vanhaa Etruriaa, jonka he lahjoittivat Vatikaanille. Paavi liitti alueen Kirkkovaltioon mutta ei tehnyt juuri mitään sen onnettomien asukkaiden olojen kohentamiseksi, ja niinpä renessanssilla, joka aateloi Firenzen ja Sienan ja Rooman, oli huomattavasti vähemmän vaikutusta eteläisen Etrurian huono-onnisissa kaupungeissa."

Puutarha Italiassa on kirja unelmien toteuttamisesta. Yhdysvaltalainen toimittaja Joan Marble toteutti omansa ja perusti puutarhan Italiaan ja rakennutti sinne oman maaseutuasuntonsa taiteilijamiehensä kanssa. Kirja etenee kuukausi kerrallaan, esitellen puutarhan rakentamisen vaiheet selvitellen myös erinäisten kasvien saapumista Joan Marblen puutarhaan. Saamme tutustua myös erinäiseen kirjoon Rooman lähiseutujen kylien asukkaita, kuin peri Etrurialaiseen elämäntapaan.

---

Puutarha Italiassa on erittäin epätyypillinen kirja minulle luettavaksi, sillä rakastan fiktiota, enkä ole edes kummoinen viherpeukalo. Ja vaikka olisinkin, kammoan kaikkia pölyttäjähyönteisiä (no hyönteisiä ylipäänsä) lähes sairaalloisesti, niin en pystyisi ikinä omaa kukkivaa puutarhaa pystyyn pistämään. Siksi parvekelaatikossammekin on tällä hetkellä jopa muratti ja sivussa kasvaa basilikaa, pesiljaa ja tilliä. Myös laventeli löytyy, mutta se siirtyy sisätiloihin sillä sekunnilla, kun havaitsen ensimmäiset nuput ja tarvittavan pölytyksen hoidan sitten käsin. 

Mutta ehkä juuri tästä syystä Puutarha Italiassa oli ihana löytö. Marble maalailee niin kauniita värikkäitä kuvia kukkivista puutarhoista, että pystyin näkemään ne silmieni edessä ja vaeltelemaan väriloistossa omalla kotisohvalla (Raid -purkin kera, meille kun on muutama ampiainen eksynyt parin päivän sisällä ja olen paniikkikohtauksen partaalla, kun näen sellaisen, ettei sen tappaminen onnistu kuin myrkyttämällä...). Puutarha Italiassa on minulle se kukkiva puutarha, josta en harmikseni voi nauttia jokapäiväisessä elämässäni muuten

Marble kirjoittaa myös ihanan rönsyilevästi, toki aina joltain osin alkuperäistä aihetta sivuten, ja syventää sillä keinoin tarinaa oman puutarhansa luonnista. Eikä kirjassa vain luetella kasveja ja niiden sijainteja Marblen kotipuutarhassa, vaan kirjailija esittelee myös tuttaviensa ja julkisia puutarhoja. 

Varsinainen juonihan tästä puuttuu, mikä tekee tästä sen epätyypillisen valinnan minulle. Olen kyllä ennenkin lukenut muistelmateoksia, mutta harvoin. Olen kyllä niistä aiemmistakin pitänyt mielettömästi (Mm. Nikki Sixxin Heroiini päiväkirjat englanniksi, yksi ehdottomista suosikeistani karuudessaan, ja Mötley Crüen Törkytehdas, tämäkin alkuperäiskielellä englanniksi) ja niin pidin tästäkin. Heroiinipäiväkirjat ja Törkytehdas ovat tottakai ihan eri lajia ja vähän kiilaavat tämän ohi. 

Italialaiseen puutarhaan on kuitenkin ihana upota näin kesällä ja haaveilla kaikesta siitä kukkivasta kauneudesta. 

★★★☆☆

Antonio Hill: Kuolleiden Lelujen Kesä

Antonio Hill; Kuolleiden lelujen kesä
Alkuteos: El verano de los juguetes muertos
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Taina Helkamo
Sivuja: 382

"Hillitsin itseni, etten olisi huutanut hänelle, ja tyydyin vain vilkuttamaan kädelläni, jotta hän huomaisi minut, vaikka ymmärsin kyllä, että se oli silkkaa typeryyttä, koska siinä asennossa hän ei voinut nähdä minua. Minun oli odotettava, että ehtisin uima-altaan toiselle reunalle, sen matalaan päähän, missä pienet ja ne, jotka eivät uskaltaneet mennä syvään päähän, uivat. 
Ja nyt, vuosia myöhemin, kun ajattelen niitä tapahtumia ja käyn läpi kaikki sen aamuyön yksityiskohdat, minut valtaa sama omituinen vilu kuin silloin. Sillä kesti vain muutama sekunti kun jo tajusin, että Iris ei liikkunut, että hän makasi vedessä hievahtamatta, kuin hän olisi kellunut mutta väärinpäin. Äkkiä minulle oli aivan sama kuulisiko joku minut, ja minä juoksin alas uima-altaalle, mutta en uskaltanut mennä veteen. Jopa tuolloin kuusivuotiaana tajusin, että Iris oli hukkunut. Ja silloin minä näin nuket: ne kelluivat, kasvot alaspäin, kuin pienet kuolleet Irikset."

Komisario Salgado palaa pitkähköltä pakkolomalta jälleen töittensä pariin. Pakkolomallehan herra joutui hakattuaan edellisen, laajaa ihmiskauppaa koskevan, tapauksensa yhden epäillyistä. Koska ihmiskauppatapaus on edelleen tutkinnan alla, annetaan komisario Salgadolle muuta, hissuksiin tehtävää, tekemistä. 19-vuotias, hyvästä perheestä oleva poika tippuu kotinsa ikkunasta ja menehtyy. Kaikki viittaa vain traagiseen onnettomuuteen tai itsemurhaan, mutta pojan äiti vaatii tutkimuksia.

Salgado alkaa purkaa tapausta tyhjästä nuoren konstaapeli Castron avulla. Kun Castro pähkäilee omaa, vatsassaan hiljalleen kasvavaa ongelmaansa, Salgado joutuu miettimään, miksi joku tarkkailee tämän ex-vaimoa ja poikaa liittyen kuvottavaan tohtori Omariin, jonka Salgado tosiaan aiemmin pahoinpiteli.

19-vuotiaan kuolema saa odottamattoman käänteen, kun toinen tämän parhaista ystävistä löydetään kotoaan ammeesta ranteet auki viillettyinä ja verenhukkaan kuolleena. Itsemurhaviestikin on, mutta niin Castron kuin Salgadonkin hälytyskellot soivat. Ja kaikki tiet näyttäisivät johtavan yhteen nimeen, Irikseen.

---

Kun aloin lukemaan Kuolleiden lelujen kesää, en varsinaisesti ollut dekkarituulella. Halusin lukea jotain muuta, mutten sillä hetkellä voinut, Antonio Hillin Salgado sarjan ensimmäinen osa vaikutti toiseksi houkuttelevimmalta. Varmaan kuitenkin tästä syystä lukeminen oli hieman tavanomaista hitaampaa. 

Yllätyin, kuinka päädyin lukemaan jo toista kirjaa, joka edes sivuaa ihmiskauppaa. Äskettäin lukemani Kadonneethan pyöri juuri samaisen aiheen ympärillä. Kuolleiden lelujen kesässä on kuitenkin tavallaan kaksi juonta. Toinen kantaa lyhyempänä tämän kirjan verran, mutta toinen on selvästi kauaskantoisempi ja liittyy oleellisesti ihmiskauppaan. 

Kuolleiden lelujen kesä oli melko verkkainen ja teksti oli pohdiskelevaa ja paneutuvaa, eikä niinkään hirveää ratatatata -paukuttelua juonenkäänteineen ja actioneineen. (Jees, pääni on ihan mush, joten pahoittelen kökköjä sanavalintoja. Oi tämä helle joka meitä niin hellii. : D) Pidin tästä. Oli mukava todella pohdiskella ja laskea yksi plus yksi on viisi. 

Mutta kun vihdoin alkoi tapahtua, niin ei jeesuksen perse, miten ahdistavasti tämä osa olikaan kuvailtu! En tahdo nähdä enää ikinä yhtäkään nukkea. Oikein kylmää ajatus. Se mielikuva, jonka Hill maalasi silmieni eteen oli niin ahdistava, että huomaamattani jopa laskin kirjan hetkeksi syliini. Talk about an impression!

Hill säilytti arvoituksen jopa ärsyttävänkin hyvin ihan viimeisille sivuille asti, vaikka tiputtelikin pieniä viheitä matkan varrella. Ehkäpä hieman viileämmillä säillä olisin osannutkin solmia langanpäät yhteen ja arvata kirjan pahiksen. Tässä helteessä Hill kuitenkin yllätti minut täysin.

Ja se itse lopetus, se ns. isomman juonen väliaikaislopetus.. niin kylmä niin kylmä. 

Aivan loistava kesädekkari siis! Ja Barcelonaan on aina ilo palata. Kirjan sivuilla siis, sillä en vielä kyseisen kaupungin katuja ole päässyt tallaamaan. Vielä sekin päivä koittaa, kun pääsen tutustumaan kirjojeni Barcelonaan. Tutustukaa te sillä aikaa herra Salgadoon. Minä pidän pienen dekkaritauon, mutta palaan heti ensimmäisenä Kauniisiin kuolemiin, joka jatkaa Salgadon tapauksista, kunhan dekkarihimo iskee jälleen.

★★★★☆

Tove Alsterdal: Kadonneet

Tove Alsterdal; Kadonneet
Alkuteos: Kvinnorna på stranden
Kustantaja: Gummerus 2013
Suomentaja: Katriina Huttunen
Sivuja: 353

"Caroline Kenney otti nokareen kellanvihreästä sorbettipallosta. "Passionhedelmää", hän sanoi ja hymyili minulle, "heidän kaikkein parasta." Hän nuolaisi lusikkaa ja sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi ennen kuin jatkoi. 
"Jos olen lukenut läksyini oikein, niin statun on Alain Therylle pakkomielle. Hän ei halua olla työläispoika Pas-de-Calais'n hiilikasoista, mutta Ranskassa ei riitä, että on rahaa. Täällä on oltava oikeasta perheestä, täällä on käytävä oikeat koulut."
Caroline Kenney koputti kynneellään kirjan kantta. "Tämä heppu sen sijaan tuntee ihmisiä kaikista valta-asemista, hallituksesta, viranomaisista, korkeimmasta oikeudesta. Hänen sukunsa juontaa juurensa 1700-luvulta, hänen esivanhempansa olivat rojalisteja, jotka palvelivat Ludvig XVI:n hovissa. Hän on käynyt kaikki tärkeät koulut."
Sorbetin maku sekoittui suussani kun Caroline Kenney teki selkoa Ranskan tärkeistä kouluista. Poliittinen eliitti koostui Sciences-Pon, politiikantutkimuksen yliopiston, vanhoista opiskelutovereista. Muutama vuosi sitten hakumenettelyä muutettiin niin, että sinne pääsi lahjakkaita opiskelijoita myös huonomaineisimmista esikaupungeista. Yläluokka nosti äläkän, sillä miten nyt erotettaisiin ihmiset toisistaan?"

Alena Cornwall on huolissaan freelancetoimittaja miehestään Patrickista. Tämä lähti jo pitemmän aikaa sitten Eurooppaan tekemään reportaasia, mutta nyt miehestä ei ole kuulunut viikkoon mitään. Eihän se välttämättä vielä merkitse mitään, sillä Patric on aiemminkin uppoutunut tekemäänsä juttuun niin, että unohtaa kaiken ympäriltään, myös yhteydenpidon vaimoonsa. Mutta kun Ally saa työpaikalleen kirjeen, joka sisältää Patrickin kryptisiä muistiinpanoja ja hämäriä kuvia, nainen huolestuu toden teolla ja päättää lähteä Pariisiin miehensä perässä. Vain huomatakseen, ettei Patrickista ole jälkeäkään siellä, missä pitäisi.

Ally alkaa tonkia Patrickin lähttämiä muistiinpanoja ja saa pian huomata miehensä todella sotkeutuneen varsin karmaisevaan maailmaan, nykypäivän Euroopan orjakauppaan, missä ihminen ei ole minkään arvoinen. Selvitellessään miehensä olinpaikkaa, saa Ally huomata, etteivät viranomaiset ole kovinkaan yhteistyöhaluisia ja pian nainen on altistanut itsensäkin ja vatsassaan olevan lapsensa alttiiksi suurelle vaaralle, mentyään tökkimään tikulla muurahaispesää, siis koko orjakauppavyyhdin päämiestä. Oman lisänsä sotkuun tuovat Mary Kwara, laiton siirtolainen Afrikasta, jolla on tietoja siitä, missä Patrick ei ainakaan ole, ja ruotsalainen Terese Wallner, jonka passi varastetaan myytäväksi Espanjan Tarifan rannalla vietetyn kuuman yön päätteeksi. Eikä passivarkaus riitä, vaan Terese kompuroi aamuyön tunteina vesirajassa ruumiiseen, jolla on enemmän kuin vähän tekemistä Patrick Cornwallin orjakauppareportaasin kanssa.

---

Lukiessani selkääni pitkin kulki enemmän kuin yhdet puistatuksenväreet. Kuinka inhottavan elävästi Alsterdal kuvaileekaan näitä irstaita eurooppalaismiehiä, virkamiehiä ja tavallisia ihmisiä. Yäk että sellasia ihmisiä voikin olla, eikä vain kirjoissa. 

Lisäksi isot pisteet siitä, että Kadonneissa mysteerin ratkomisen, eli siis aviomiehen katoamisen, selvittelyn hoitaa kerrankin tavantallaaja, eikä harrastelija/ammattilaisetsivä. Onko näitä paljonkin, onko multa mennyt ihan kokonaan ohi? 

Mutta Kadonneet on mielettömän hieno kuvaus elämän rumuudesta ja sen epätasa-arvoisuudesta; kuinka murhasta (tai useammastakin) selviää kuin koira veräjästä, mikäli vain on tarpeeksi rahaa, oikea asema ja oikeat kontaktit. Miten nykymaailmassa voikin olla mahdollista tällainen? Eikä paha yleensä saa edes palkkaansa. Kadonneissa onkin yksi mies ja yksi nainen, jotka eivät kestä systeemin vikoja ja tätä epätasa-arvoa ja päättävät ottaa oikeuden omiin käsiinsä, toinen paljastamalla kaiken koko maailmalle, toinen kouriintuntuvammin ja henkilökohtaisemmalla asteella. 

Suurin kysymys, minkä Kadonneet minussa herätti, oli ehdottomasti "Miten tämä voi olla mahdollista?". Sillä vaikka tarina ei faktoihin tai tositapahtumiin perustukaan, niin se on vain kuvaus siitä, mitä ihan yhtä hyvin voisi olla tällä hetkellä käynnissä rakkaassa Euroopassamme. Ja varmaan onkin. 

Kadonneet oli lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, Liza Marklundia lainaten, huippuluokan kansainvälinen trilleri. Eli siis helmi. Joka rustaa kirjabingostani viimeisen kohdan "pokkari" ja näin bingosuorani on yllättävää kyllä koossa. 

★★★★☆