Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Carlos Ruiz Zafón; Enkelipeli
Alkuteos: El juego del ángel
Kustantaja: Otava 2009
Suomentaja: Tarja Härkönen, Anu Partanen
Sivuja: 607


"Nousin ylös ja jätin hänet yksin pylväshalliin. Piilouduin tornin työhuoneeseen. Avasin ikkunat. Isabellan itku kuului pylväshallista. Katselin keskipäivän auringossa kylpevää kaupunkia ja käänsin sitten katseeni toiseen suuntaan, missä olin miltei näkevinäni Villa Heliusta suojaavat kimaltavat katot ja kuvittelin Cristinan, rouva Vidalin, ylhäällä tornissa katselemassa ikkunasta kohti Riberaa. Jotain pimeää ja sameaa tunki sydämeeni. Unohdin Isabellan itkun ja toivoin vain että hetki jolloin tapaisin Corellin koittaisi pian, jotta voisin puhua hänen kirotusta kirjastaan."


Palataan takaisin Tuulen varjon ihaniin maisemiin, keskelle 1900-luvun alkuvuosikymmenten Barcelonaan.David Martin kasvaa väkivaltaisen ja kirjoja vihaavan isänsä varjossa ja alkaa aikuistuttuaan kirjoittaa halpoja murhamysteerejä lehteen ja päätyy lopulta rahanahneen kustantamon palkkalistalle kirjoittamaan perus murhamysteeri tarinoita pienoisromaaneiksi. Mutta sairais alkaa syödä Martinia sisältä, kunnes ranskalainen kustantaja Andreas Corelli ilmestyy kuvioihin varsin houkuttelevan tarjouksen kanssa. Tarjouksen, joka kuulostaa ensin liian hyvältä, mutta aihe on varsin erikoinen.

Martin päätyy kuitenkin ottamaan vastaan tarjouksen ja alkaa hyytävä enkelipeli, kirjojen, rakkauden ja Barcelonan sydämessä. Kuinka pitää lähes demoninen kustannustoimittaja tyytyväisenä, kun tämä on vienyt Martinin sairauden, palauttanut kuolemankielissä olleen miehen takaisin kiinni elämään, mutta tehtävänanto on tuhota Martinin mielen.

---

Ensimmäisellä kerralla tartuttuani tähän kirjaan, jätin sen pian kesken. Jotenkin se tuntui kuivakalta ja raskaalta. Reilu vuosi myöhemmin kun luin ensin Carlos Ruiz Zafónin Marinan, sain taas kipinän herran kirjoihin ja päätin antaa Enkelipelille uuden mahdollisuuden. Ja luojalle kiitos tein niin!

Lukukokemus oli tällä kertaa aivan mahtava. Ruiz Zafón on mieletön tarinankertoja, joka osaa luoda tunnelman, joka jää kannet suljettuakin vielä väreilemään ilmaan lukijan ympärille.

Tarina itsessään ei jostain syystä jättänyt niin syvää jälkeä minuun kuin Tuulen varjo, mutta nautin jokaisesta hetkestä kirjan parissa. Ja tunnelma toimi jokaisella sivun käännöllä. Tuntui kuitenkin vaikealta tiivistää tarina tähän. Jälkikäteen mieleeni jäi tavallaan ikimuistoinen olotila, että tämä kirja ei unohdu. Mutta jotenkin tarina lähti liukenemaan mielestäni.

Vaikka tämä ei ollutkaan niin unohtumaton teos kuin odotin, oli tämä silti enemmän kuin ihana lukukokemus. Siitä siis suurkiitos Carlos Ruiz Zafónin mielettömälle kirjoitustaidolle. Nautin ja suosittelen. Ehkäpä mielessäni vain ei ollut tilaa sillä hetkellä.

Omaan kirjahyllyyni tämän kuitenkin ostin, kuten Tuulen varjonkin ja Taivasten vangin. Enkä hanki kertaalleen lukemiani kirjoja omakseni, mikäli ne eivät ole tehneet vaikutusta. ;)

★★★★☆

Oscar Wilde: Dorian Grayn Muotokuva

Oscar Wilde; Dorian Grayn Muotokuva
Alkuteos: The Picture of Dorian Gray
Kustantaja: Otava 2009
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 363

"Aistien palvontaa on usein ja oikeudenmukaisesti moitittu, kun ihmiset ovat luonnostaan ja vaistomaisesti pelänneet intohimoja ja tuntemuksia, jotka ovat tuntuneet heitä itseään vahvemmilta ja joiden he ovat tienneet olevan samanlaisia myös niillä luontokappaleilla, joiden elämä ei ole yhtä korkeasti järjestäytynyttä. Mutta Dorian Gray oli sitä mieltä, ettei aistien todellista luonnetta ollut vielä ymmärretty ja että ne olivat jääneet primitiivisiksi ja eläimellisiksi vain siksi että ne oli yritetty näännyttää alamaisiksi ja tappaa kivulla sen sijaan, että ne olisi koettu ottaa uuden elementeiksi uuteen henkisyyteen, jonka vallitseva piirre olisi ollut kehittynyt kauneudentaju."

Taiteilija Basil Hallward on tavannut nuoren, erikoisen kauniin miehen, Dorian Grayn ja saanut tämän ylipuhuttua malliksi itselleen. Muotokuva osoittautuu Hallwardin siihen astisista teoksista parhaaksi. Ja nuori Dorian Gray, tavattuaan pahamaineisen lordi Henry Wottonin,  erehtyy toivomaan, että vain tämä kaunis muotokuva vanhenisi ja mies itse säästyisi ikääntymisen rumuudelta. Ja paholainen on tainnut kerrankin olla kuulolla. 

Dorian vie maalauksen kotiinsa ja sukeltaa Lordin rappiolliseen maailmaan. Mutta kuin ihmeen kaupalla oopiumluolat ja prostituoidut eivät jätä jälkiään Dorian Grayn veistoksellisille kasvoille. Maailma muuttaa Dorain Graun kylmäksi ja tunteettomaksi ja vaikka tämä onkin ollut rakastunut nuoreen näyttelijättäreen Sibyl Vaneen, vain yhden huonon esiintymisen jälkeen miehen kiinnostus lopahtaa ajaen Sibylin itsemurhaan. Ja vain muotokuva seinällä vääristyy. 

Dorianin sieluttomuus ajaa nuoren miehen murhaan. Ja muotokuva saa vähä vähältä entistä rumemman ilmeen, kuin jokainen Dorian Grayn synti maalaisi uutta kuvaa. Lopulta Dorian ei kestä enä katsoa muotokuvaansa, vaan piilottaa sen muilta, mutta sekään ei riitä. Kuva on tuhottava. 

---

Toinen kalssikkoni. Ja toinen johon myös petyin. Mihin jäi se sielun paholaiselle myyminen?! Minä kun niin odotin sitä. Mutta se olikin pelkkä typerä toive olla vanhenematta. Mikä pettymys. 

Ja taas kerran taisin odottaa liikoja. Odotin jotenkin.. en tiedä, ehkä riettaampaa tekstiä? Siis vieläkin tätä riettaampaa. Tiivistelmät ja takakansitekstit tästä klassikosta ovat houkutelleet lukemaan tätä. Mutta voiko olla, että kaikki kolme himoitsemaani klassikkoa ovat kasvaneet mielessäni niiiin jättimäisiksi, ettei niitä saappaita pysty edes täydellisin kirja täyttämään? En keksi muutakaan syytä miksi en hurmaannu näistä kirjoista, jotka ovat lumonneet niin monet ennen minua. Sillä näistä aiheistahan saisi vaikka kuinka loistavaa kirjallisuutta. Ehkäpä yritän laskea odotuksiani Anna Kareninaa kohtaan, ennen kuin jossain välissä palaan sen pariin. Ehkäpä se sitten ei olisi pettymys? 

★★☆☆☆

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald; Kultahattu
Alkuteos: The Great Gatsby
Kustantaja: Otava 1959
Suomentaja: Marja Niiniluoto
Sivuja: 220

" - Ehkä tunnette tuon naisen. Gatsby osoitti upeaa, tuskin inhimillistä orkideamaista ilmestystä, joka istui täydessä juhla-asussa valkoluumupuun alla. Tom ja Daisy tuijottivat häntä sen merkillisen epätodellisen tunteen vallassa, joka liittyy filmimaailman tähän asti varjomaiselta tuntuneen kuuluisuuden näkemiseen. 
- Hän on suloinen, sanoi Daisy. 
- Hänen ylitseen kumartuva mies on hänen ohjaajansa. 
Gatsby vei heidät juhlallisesti ryhmästä toiseen:
- Rova Buchanan... ja herra Buchanan... Hetken epäröinnin jälkeen hän lisäsi: -Poolonpelaaja. 
- Ei, ei, vastusti Tom heti, - en ole...
Mutta ilmeisesti se kuulosti Gatsbystä hyvältä, sillä Tom jäi "poolonpelaajaksi" koko loppuillaksi. 
- En ole koskaan tavannut niin paljon kuuluisuuksia, huudahti Daisy, - minä pidin tuosta miehestä... mikä hänen nimensä olikaan... jolla oli hiukan sininen nenä.
Gatsby mainitsi nimen ja lisäsi, että mies oli vain pikku tuottaja. 
- Minä pitäisin hiukan enemmän siitä, etten olisi poolonpelaaja, sanoi Tom hyväntuulisesti. - Mieluummin katselisin kaikkia näitä kuuluisia ihmisiä - unohdettuna. 
Daisy ja Gatsby tanssivat. Muistan että naapurini siro, vanhanaikainen foxtrotti hämmästytti minua - en ollut koskaan ennen nähnyt hänen tanssivan. Sitten he pujahtivat minun pihalleni ja istuivat puolisen tuntia portailla minun jäädessäni heidän pyynnöstään valppaana puutarhaan."

1920 -luvulla. Jay Gatsby järjestää hulppeita juhlia, ja isännöi niitä täydellisellä tyylikkyydellä, tuntien kaikki kutsumansa henkilöt. Nuorena Jay Gatsby oli varaton, mutta hänellä oli unelma. Unelma vain oli miehen saavuttamattomissa. Mutta nykyään herra Gatsby on rikas ja rikkautensa mies on hankkinut omin neuvoin, mistä kukaan ei varmaksi osaa sanoa kuinka, saavuttaakseen nuoruutensa unelman. Unelman, jonka nimi on Daisy. Mutta Daisy asuu toisen miehen vaimona läheisessä huvilassa. 

Gatsbyn onneksi kohtalo kuitenkin puuttuu peliin uuden naapurin muodossa. Uusi naapuri on Daisylle sukua ja lupautuu esittelemään Gatsbyn nuoruuden unelmalleen ja kielletty rakkaus ottaa tuulta siipiensä alle. 

---

The Great Gatsby oli yksi niistä kolmesta klassikosta, jotka olen tahtonut lukea jo ties kuinka kauan. Tänä vuonna vihdoin sain ostettua kirjan hyllyyni ja tämä olikin ensimmäinen klassikkoni. 

Jostain syystä kuitenkin petyin. Kultahattu ei hurmannut minua. Enkä oikein tiedä, mitä sanoisin tästä. Ei, se ei ollut huono. Mutta jotain siitä puuttui. Tai ehkä olin vääränlaisessa mielentilassa tätä lukiessani. Tästäkin on jo kuukausia. En päässyt sellaiseen tilaan, että olisin voinut alkaa pohtimaan syvällisesti ja tulkitsemaan mitä milläkin on tarkoitettu. Ikäväkyllä kultahattu ei natsannut.. 

Odotin ehkä liikaa. Ehkä enemmän sitä ihanaa ja pulppuilevaa jazz-sukupolvea. Joka jäi mielestäni hieman latteaksi. Ehkäpä mielikuvituksessani jazz-sukupolvi on kuplivampaa, mitä se todellisuudessa oli. 

Ja voi niitä kirjoitusasuja! Lavendeli... Oli niin hassua lukea vanhahkoa kieltä. Laventeli on minulle laventeli, enkä päässyt lavendelista yli. Kyllä. Olen huono ihminen. 

Mutta mukavan kevyt tämä oli kolmen klassikon läpikäymisen aloitukseksi. En vain ihan ymmärrä, mikä tästä nyt sitten sen klassikon tekee... Valaiskaa joku minua sivistymätöntä? Ja täydet pisteet houkuttelevasta kansikuvasta, nyt tämän vihdoin luettuani voin siirtyä katselemaan uutta elokuvasovitusta, ehkäpä se sitten avaisi tätä klassikko aspektia minullekin, vaikka eihän näin ikinä saisi sanoa.. Pääsääntöisesti kun kirja ON parempi kuin elokuvansa. 

★★☆☆☆

Michael Crichton: Kaappareiden Vesillä

Michael Crichton; Kaappareiden Vesillä
Alkuteos: Pirate Latitudes
Kustantaja: Otava 2010
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 300

"Päivällisen jälkeen Hunter ja Almont istuivat kahden kesken kuvernöörin talon kirjastohuoneessa juomassa brandyä. Hunter esitti kuvernöörille pahoittelunsa uuden sihteerin nimitksen johdosta.
"Hän ei ainakaan helpota elämääni", Almont myönsi, "ja pelkään, ettei helpota teidänkään elämäänne."
"Luuletteko, että hän lähettää Lontooseen epäsuopeita sanomia?"
"Uskon, että hän saattaa ainakin yrittä."
"Mutta täytyyhän kuninkaan jo tietää, mitä täällä Jamaikalla tapahtuu."
"Asiasta on kahdenlaista näkemystä," Almont sanoi huolettomasti elehtien. "Mutta yksi asia on varma: kaappareiden tukeminen jatkuu, jos heidän toimintansa kartuttaa kuninkaan kirstua komeasti." 
"Tasajakoa vähempään en voi suostua", Hunter ehätti lausumaan.
"Johan minä totesin, ettei mikään muu käy."
"Mutta jos kruunu varustaa teidän laivanne, aseistaa merimiehenne..."
"Ei", Hunter sanoi. "Se ei ole tarpeen."
"Ei ole tarpeen? Hyvä Hunter, te tiedätte Matancerosin. Sinne on sijoitettu kokonainen espanjalainen varuskunta."
Hunter pudisti päätään. "Suora hyökkäys ei onnistu ikinä. Sen me tiedämme Edmundsin yrityksestä."
"Mutta onko sille vaihtoehtoa? Matancerosin linnoitus suojelee satamalahden suuta. Ette pääse pakoon aarteiden kanssa valloittamatta ensin linnoitusta."
"Olette oikeassa."
"Eli mikä eteen?"
"Ehdotan pientä hyökkäystä linnoitukseen mantereen puolelta."
"Täyttä varuskuntaa vastaan? Ainakin kolmesataa sotilasta? Ette voi onnistua."
"Päinvastoin", Hunter sanoi."

Vuosi 1665 Karibilla, Jamaikalla, Port Royalissa. Charles Hunter on tunnettu kaapparikapteeni, joka päätyy suunnittelemaan mahdotonta. Hunter päättää hyökätä espanjalaisten voittamattomana pidettyyn linnakkeeseen, Matancerosiin. Hunterilla on hampaankolossa jotain henkilökohtaista linnakkeen hallitsijaa, komentaja Cazallaa vastaan.

Hunter kokoaa itselleen miehistön, joka on valmis luottamaan henkensä kapteeninsa suunitelman varaan, vaikka pitävätki kaappausretkeä itsemurhamissiona, epäonnistuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onnistuessaan miehistö saisi kuitenkin osakseen ennenkuulumatonta kunniaa, nimi historiankirjoihin ja tietysti osuus anastetusta aarteesta. Hunterin suunnitelma on kuitenkin niin mieletön, että vain itse Cazalla olisi voinut vastaavan punoa.

Jo menomatka vaatii veronsa, mutta vasta hieman myöhemmin Hunter saa huomata, että oman henkikullan tullessa kyseeseen, on petos lähempänä, kuin ikinä saattaisi kuvitella, eikä kuoleman vierailu ole kaukana. 

---

Kirjan lukemisesta on jo lähemmäs puoli vuotta. Ja vasta nyt saan tämän purettua tänne. Tämän vuoksi siis syvimmät pahoitteluni (jälleen kerran) lyhyestä tiivistelmästä. En muista jokaista ihanaa ja yllättävää juonenkäännettä, mutta sen muistan, että rakastin jokaista kolmeasataa kirjan sivua. 

Miksi? No koska rakastan merirosvosatuja! : D
Ja Kaappareiden vesillä on lähes yhtä ihana merirosvotarina kuin Pirates of the Caribbean -elokuvat. Jotka ovat siis edelleen ykkösenä merirosvosaduissa sydämessäni. 

Kaappareiden vesillä ei ehkä ole se perinteinen merirosvosatu, sillä tällä kertaa merirosvot kaappaavat aarteensa Englannin kruunun laskuun, eivät omaksi huvikseen. 
Ja olin siitäkin hieman yllättynyt, kuinka nopeasti ns. itse kaappaus tapahtui. Mutta Crichtonin kuvailua on ilo lukea; oli mielettömän helppo kuvitella itsensä kärpäseksi kattoon, tai mastoon. Eikä tarina tosiaankaan loppunut itse kaappaukseen, vaan petos hyppää silmille jälkikäteen, vaikka antaakin hieman vihiä olemassaolostaan jo pitkin matkaa. 

Napatkaa siis kaappareiden vesillä pieniin kätösiin ja matkustakaa vuoteen 1665 ja nauttikaa merirosvojen saastaisesta seksikkyydestä. ;D

★★★★☆

Maailman surkeimman bloggaajan tekosyitä pt. 25479

Nyt ei voi taas muuta sanoa, kun että olenpahan vaihteeksi ollut ehkä surkein kirjabloggaaja ikinä. Pahoitteluni siis. Jostain syystä on tämä rakas läppärini jäänyt pölyttymään nurkkaan, eikä aikaa ole ihan hirveästi ollut naputella arvioita. Kirjoja on kyllä luettu. En kyllä lupaa saada niistä kaikista arvioita kirjoitettua, vuoden alusta asti kun niitä on rästissä.

Kevätkin on jo tullut ja viimeisen postaukseni on tammikuulta. Vaikka mitä on ehtinyt tapahtua. Mutta tästä eteenpäin pyrin ottamaan itseäni niskasta kiinni näiden arvioiden suhteen. Eihän tämä touhu näin voi jatkua.

Olen tässä keväällä taas vaihteeksi ostellut pinon uusia kirjoja hyllyyn, enkä ole ehtinyt koskeakaan niihin kaikkiin. Mutta ainakaan ei pääse luettava loppumaan! Ja jos rehellisiä ollaan, niin eilen illallakin naputtelin kirjatilauksen menemään. Kävimme katsomassa Divergent - Outolintu -elokuvan ja se herätti ison kiinnostuksen kyseistä Veronica Rothin kirjaa kohtaan. Jäin sitten punnitsemaan, että ostanko kovakantisen suomennetun ensimmäisen osan, vai muutaman euron halvemmalla englanniksi kaikki kolme Divergent sarjan osaa pokkariboksina. Ostoskoriin päätyi juurikin tuo boksi englanniksi, sillä tiedän, että mikäli kirja osoittuu niin hyväksi kuin leffan perusteella uskallan toivoa, alkaisi harmittaa, että kahta seuraavaa osaa saisi odottaa vuoden päivät. Ja onhan sitä ennenkin englanniksi luettu, miksei siis pitkästä aikaa nytkin!

Mutta nyt palaan hetkeksi espanjan opintojeni pariin (kyllä, aloitin pitkästä aikaa uudestaan!). En malttaisi odottaa Veronica Rothin kirjojen saapumista! Toivottavasti pian kolahtaisi postiluukusta lappu, että kirjat voi noutaa postista.

Kevään myötä kohti kesää!

Vuosi 2014

Ja niin se vuosikin ehti vaihtua ja 2014 lähti rullaamaan varsinaisessa hullunmyllyssä ja kiireessä. Töissä on ollut sen verran haipakkaa, ettei aikaa ole jäänyt oikein millekään ylimääräiselle. Työpäivän jälkeen kun on vain halunnut hieman rentoutua hyvän kirjan parissa. Siksi tämä radio silence, ei vain ole ollut aikaa taikka voimia napata konetta syliin ja alkaa käymään läpi lukemaansa.

Äskettäin julkaisemani arvio Katherine Nevillen teoksesta Kahdeksan, oli vuoden 2013 viimeinen sinä vuonna päätökseen saatettu kirja. Tästä eteenpäin pistän ylös jokaisen kirjan jonka luen tänä vuonna ja julkaisen sitten vuoden päätteeksi, toivottavasti pitkän, listan kaikista teoksista jotka olen vuoden 2014 aikana lukenut kannesta kanteen.

Oma vuoteni on töitten puolesta siis alkanut varsin kiireisissä merkeissä, mutta olen ehtinyt myös nauttimaan tuon ihanan miehekkeenkin seurasta. Kävimme muunmuassa viime viikonloppuna matkamessuilla haaveilemassa tulevista matkoistamme. Ja valitsimme häämatkakohteemmekin. Nyt pitäisi enää ne häät pitää. :D

Jokatapauksessa. Alkuvuodelta ja viime vuoden lopusta olisi Nevillen teoksen lisäksi vielä kaksi kirjaa arvioitavana. Nyt en kuitenkaan niiden arvioita pysty kunnolla kirjoittamaan, mutta yritän parhaani mukaan saada ne tänne pian, molempia kun voin aivan ehdottomasti suositella. Vuorossa ovat siis Michael Crichtonin Kappareiden vesillä ja Jo Reesin Uhkapelurit.

Kirjahyllyni pursuaa tällähetkellä uusia tuttavuuksia, jotka odottavat kaikki lukemista. Katsotaan kuinka pian pääsen niitä kahlaamaan läpi. Nyt kun tuo lumikin on vihdoin jäänyt maahan pitemmäksi aikaa. Mutta mikäs sen parempaa talvi-iltoina, kuin käpertyä viltin alle hyvän kirjan seuraan?

Lukurikasta uutta vuotta 2014!

Katherine Neville: Kahdeksan

Katherine Neville; Kahdeksan
Alkuteos: The Eight
Kustantaja: Bazar 2012
Suomentaja: Seppo Loponen
Sivuja: 667

"Muistatko kun Braunschweigin kaniikki povasi tulevaisuuttamme kämmenistämme?" hän kysyi hiljaa. "Hän löysi sinun kämmenestäsi kolme kruunua."
"Muistan hyvin", toinen vastasi. "Siitä päivästä lähtien en hetkeäkään epäillyt, etten johtaisi aikanaan suurta valtakuntaa. Minä uskon aina mystisiin ennustuksiin, kun ne vastaavat omia toiveitani." Hän hymyili, mutta tällä kertaa abbedissa ei vastannut hymyyn.
"Entä muistatko mitä se kaniikki löysi minun kämmenestäni?" abbedissa sanoi. 
Katariina oli hetken vaiti. "Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä", hän vastasi lopulta. "Juuri siksi olenkin odottanut tuloasi niin kiihkeästi. Et osaa kuvitella hätääni, kun viivyit viipymistäsi..." hän empi hetken. "Onko sinulla ne?" hän sanoi lopulta. 
Abbedissa pisti kätensä abbedissankaapunsa kätköihin, jonne hän oli sitonut ison nahkaisen matkapussin vyötäisilleen. Hän otti esiin raskaan, jalokivilla kuorrutetun kultaveistoksen. Se esitti pitkäviittaista hahmoa istumassa pienessä huvimajassa, jonka verhot oli vedetty sivuun. Hän ojensi esineen Katariinalle, joka piteli sitä kämmenillään epäuskon vallassa, käännellen sitä hitaasti."

Salaperäinen shakkipeli on kautta aikain kiehtonut siitä tietäviä. Toiset uskovat siihen, toiset pitävät sitä pelkkänä legendana. New Yorkissa, vuonna 1972 Katherine Velis saa tietokoneasiantuntijana työkomennuksen Algeriaan hypittyään työnantajansa nenille tahtoessaan toimia eettisesti. Vain vähän ennen Algeriaan lähtöä uuden vuoden aattona Katherine tapaa ennustajan, joka povaa naiselle suurta vaaraa. Alunperin Katherine suhtautuu kevyesti ennustukseen, mutta kun tämän ympärillä tapahtuu kaksi murhaa, alkaa Katherine väkisinkin miettiä, onko niillä jotain tekemistä hänen kanssaan, siltä kn kovasti vaikuttaa, vielä, kun eräs Katherinen tutuista pyytää tätä etsimään Algeriassa ikivanhoja shakkipelin osia, alkaa Katherinen elämässä tapahtua. 

Katherinen saavuttua Algeriaan, on tämä jostain syystä heti salaisen poliisin silmätikkuna, mutta onnekseen naisella on puolellaan isoja kihoja öljymaailmasta, jonka avuksi hänet on Algeriaan komennettukin. Katherine päätyy ajamaan läpi polttavan kuuman aavikon, etsimään vanhan konsulin vaimon ja sukeltamaan shakkinappulat mukanaan mereen ja ehtii nainen rakastuakin etsiessään shakkinappuloita. Hiljalleen alkaa vain paljastua, että shakkinappuloissa on jotain erityistä ja todella vaarallista, ennen kaikkea jotain hyvin todellista ja jostain syystä Katherine Velis on sen keskiössä, mukana pelissä, tahtomattaankin.

Samalla pääsemme Ranskaan, vuoteen 1790, jolloin Katherinen jahtaama shakkipeli lähti liikkelle, päätyen lopulta Algeriaan. Montglanen nunnaluostariin on piilotettu salaperäinen shakkipeli, jota pidettiin jo ennen Ranskan vallankumousta legendana. Mutta juuri vallankumous saa nunnat liikkeelle, neuvokas abbedissa jakaa luostariinsa piilotetun shakkipelin osiin, luovuttaen sen nunnilleen ja ohjaten heidät hajaantumaan ja piilottamaan osat ympäri maailmaa, jottei pelin todellista voimaa pääse käyttämään yksikään vallanhimoinen väärin. 
Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu toivotulla tavalla ja lopulta nuori Mireille, pelkkä noviisi, päätyy matkustamaan halki Euroopan, sieltä Afrikkaan halki aavikon, voidakseen piilottaa käsiinsä saamansa shakkinappulat. Tästä vasta alkaa Mireillen osuus pelissä, joka jatkuu vuosisatoja.

---

Pahoittelen hieman ehkä vajavaisenpuoleista tiivistelmää kirjasta. Tämän arvostelun kirjoittaminen on viivästynyt jo lähemmäs parilla kuukaudella, tästä johtuen ei tarina ole täysin kirkkaana mielessä, kun olen muitakin teoksia tämän jälkeen lukenut. Mutta asiaan. 

Kiinnostuin kirjasta epähuomiossa. Kahdeksanhan on julkaistu suomeksi jo vuonna 1989 nimellä Musta Kuningatar, mutta kiinnitin tähän huomiota vasta Suomalaisen Kirjakaupan pokkarihyllystä viime vuonna, pelkästään houkuttelevan kannen perusteella. Vaikkakin kansikuva oli juuri sellainen, mitä en tahdo pitää yöpöydälläni, koska olen varma, että tuollainen pelottavasti häälyvä nunnan hahmo etsiytyisi jotenkin painajaisiksi uniini.
Takakansitekstien luettuani en vain voinut enää pistää teosta takaisin hyllyyn, koska olin juurikin siinä mielentilassa, että kaipasin seikkailua ja sitä Kahdeksan minulle lupasi, jopa huusi. Ajattelin, että ehkäpä tämä olisi vähän samaa tyyliä kuin Enkelioppi, johon rakastuin varsin kovasti. 

No, väärässä olin. Kahdeksan sisälsi huomattavasti enemmän numerosymboliikkaa ja kaikenmaailman matemaattisia koodeja ja härdellejä, joita tämä pää ei ihan ymmärrä. Joten jäin omalla tavallaan paitsi isosta osaa kirjaa, joka oli oman pään sisällä päättelyä. Mutta lukukokemuksena tämä oli silti varsin viihdyttävä. Hidasta lukeminen kyllä oli, juurikin näiden matemaattisten viittausten vuoksi. On toisinaan raskasta lukea tekstiä, jota ei täysin ymmärrä. Onneksi Neville kuitenkin avaa näitä koodeja juonessa edetessään, ettei täysi ymmärtämättömyys vaikuttanut liiaksi. 

Lisäksi täytyy kehua sitä, kuinka perusteellisesti Neville on tarinansa pohjustanut. Juoni on kehitelty todella hyvin ja kaikella on tarkat taustat ja shakin historia oli yllättävän mielenkiintoista. Kirjoitustyylikin oli varsin sujuvaa - jos siis niitä matemaattisia koodeja ei oteta lukuun. :D 

Mutta voi miten ärsyttävästi tämä kirja päättyykään! Niin kesken, niin kesken. Olisin halunnut tietää mitä tapahtuu, miten peli tästä eteenpäin pyörii. Ja kritiikkinä.. köhköh.. siis ihmettelynä mainittakoon, että miksi oi miksi kirjailija on käyttänyt päähenkilöllään omaa etunimeään?!

Päätöksestä huolimatta tahtoisin kaivaa jostain käsiini Katherine Nevillen toisenkin teoksen, nimellä Tuli, jota tämän pokkarinkin takakannen sisus mainostaa. 

★★★☆☆