Katherine Neville: Kahdeksan

Katherine Neville; Kahdeksan
Alkuteos: The Eight
Kustantaja: Bazar 2012
Suomentaja: Seppo Loponen
Sivuja: 667

"Muistatko kun Braunschweigin kaniikki povasi tulevaisuuttamme kämmenistämme?" hän kysyi hiljaa. "Hän löysi sinun kämmenestäsi kolme kruunua."
"Muistan hyvin", toinen vastasi. "Siitä päivästä lähtien en hetkeäkään epäillyt, etten johtaisi aikanaan suurta valtakuntaa. Minä uskon aina mystisiin ennustuksiin, kun ne vastaavat omia toiveitani." Hän hymyili, mutta tällä kertaa abbedissa ei vastannut hymyyn.
"Entä muistatko mitä se kaniikki löysi minun kämmenestäni?" abbedissa sanoi. 
Katariina oli hetken vaiti. "Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä", hän vastasi lopulta. "Juuri siksi olenkin odottanut tuloasi niin kiihkeästi. Et osaa kuvitella hätääni, kun viivyit viipymistäsi..." hän empi hetken. "Onko sinulla ne?" hän sanoi lopulta. 
Abbedissa pisti kätensä abbedissankaapunsa kätköihin, jonne hän oli sitonut ison nahkaisen matkapussin vyötäisilleen. Hän otti esiin raskaan, jalokivilla kuorrutetun kultaveistoksen. Se esitti pitkäviittaista hahmoa istumassa pienessä huvimajassa, jonka verhot oli vedetty sivuun. Hän ojensi esineen Katariinalle, joka piteli sitä kämmenillään epäuskon vallassa, käännellen sitä hitaasti."

Salaperäinen shakkipeli on kautta aikain kiehtonut siitä tietäviä. Toiset uskovat siihen, toiset pitävät sitä pelkkänä legendana. New Yorkissa, vuonna 1972 Katherine Velis saa tietokoneasiantuntijana työkomennuksen Algeriaan hypittyään työnantajansa nenille tahtoessaan toimia eettisesti. Vain vähän ennen Algeriaan lähtöä uuden vuoden aattona Katherine tapaa ennustajan, joka povaa naiselle suurta vaaraa. Alunperin Katherine suhtautuu kevyesti ennustukseen, mutta kun tämän ympärillä tapahtuu kaksi murhaa, alkaa Katherine väkisinkin miettiä, onko niillä jotain tekemistä hänen kanssaan, siltä kn kovasti vaikuttaa, vielä, kun eräs Katherinen tutuista pyytää tätä etsimään Algeriassa ikivanhoja shakkipelin osia, alkaa Katherinen elämässä tapahtua. 

Katherinen saavuttua Algeriaan, on tämä jostain syystä heti salaisen poliisin silmätikkuna, mutta onnekseen naisella on puolellaan isoja kihoja öljymaailmasta, jonka avuksi hänet on Algeriaan komennettukin. Katherine päätyy ajamaan läpi polttavan kuuman aavikon, etsimään vanhan konsulin vaimon ja sukeltamaan shakkinappulat mukanaan mereen ja ehtii nainen rakastuakin etsiessään shakkinappuloita. Hiljalleen alkaa vain paljastua, että shakkinappuloissa on jotain erityistä ja todella vaarallista, ennen kaikkea jotain hyvin todellista ja jostain syystä Katherine Velis on sen keskiössä, mukana pelissä, tahtomattaankin.

Samalla pääsemme Ranskaan, vuoteen 1790, jolloin Katherinen jahtaama shakkipeli lähti liikkelle, päätyen lopulta Algeriaan. Montglanen nunnaluostariin on piilotettu salaperäinen shakkipeli, jota pidettiin jo ennen Ranskan vallankumousta legendana. Mutta juuri vallankumous saa nunnat liikkeelle, neuvokas abbedissa jakaa luostariinsa piilotetun shakkipelin osiin, luovuttaen sen nunnilleen ja ohjaten heidät hajaantumaan ja piilottamaan osat ympäri maailmaa, jottei pelin todellista voimaa pääse käyttämään yksikään vallanhimoinen väärin. 
Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu toivotulla tavalla ja lopulta nuori Mireille, pelkkä noviisi, päätyy matkustamaan halki Euroopan, sieltä Afrikkaan halki aavikon, voidakseen piilottaa käsiinsä saamansa shakkinappulat. Tästä vasta alkaa Mireillen osuus pelissä, joka jatkuu vuosisatoja.

---

Pahoittelen hieman ehkä vajavaisenpuoleista tiivistelmää kirjasta. Tämän arvostelun kirjoittaminen on viivästynyt jo lähemmäs parilla kuukaudella, tästä johtuen ei tarina ole täysin kirkkaana mielessä, kun olen muitakin teoksia tämän jälkeen lukenut. Mutta asiaan. 

Kiinnostuin kirjasta epähuomiossa. Kahdeksanhan on julkaistu suomeksi jo vuonna 1989 nimellä Musta Kuningatar, mutta kiinnitin tähän huomiota vasta Suomalaisen Kirjakaupan pokkarihyllystä viime vuonna, pelkästään houkuttelevan kannen perusteella. Vaikkakin kansikuva oli juuri sellainen, mitä en tahdo pitää yöpöydälläni, koska olen varma, että tuollainen pelottavasti häälyvä nunnan hahmo etsiytyisi jotenkin painajaisiksi uniini.
Takakansitekstien luettuani en vain voinut enää pistää teosta takaisin hyllyyn, koska olin juurikin siinä mielentilassa, että kaipasin seikkailua ja sitä Kahdeksan minulle lupasi, jopa huusi. Ajattelin, että ehkäpä tämä olisi vähän samaa tyyliä kuin Enkelioppi, johon rakastuin varsin kovasti. 

No, väärässä olin. Kahdeksan sisälsi huomattavasti enemmän numerosymboliikkaa ja kaikenmaailman matemaattisia koodeja ja härdellejä, joita tämä pää ei ihan ymmärrä. Joten jäin omalla tavallaan paitsi isosta osaa kirjaa, joka oli oman pään sisällä päättelyä. Mutta lukukokemuksena tämä oli silti varsin viihdyttävä. Hidasta lukeminen kyllä oli, juurikin näiden matemaattisten viittausten vuoksi. On toisinaan raskasta lukea tekstiä, jota ei täysin ymmärrä. Onneksi Neville kuitenkin avaa näitä koodeja juonessa edetessään, ettei täysi ymmärtämättömyys vaikuttanut liiaksi. 

Lisäksi täytyy kehua sitä, kuinka perusteellisesti Neville on tarinansa pohjustanut. Juoni on kehitelty todella hyvin ja kaikella on tarkat taustat ja shakin historia oli yllättävän mielenkiintoista. Kirjoitustyylikin oli varsin sujuvaa - jos siis niitä matemaattisia koodeja ei oteta lukuun. :D 

Mutta voi miten ärsyttävästi tämä kirja päättyykään! Niin kesken, niin kesken. Olisin halunnut tietää mitä tapahtuu, miten peli tästä eteenpäin pyörii. Ja kritiikkinä.. köhköh.. siis ihmettelynä mainittakoon, että miksi oi miksi kirjailija on käyttänyt päähenkilöllään omaa etunimeään?!

Päätöksestä huolimatta tahtoisin kaivaa jostain käsiini Katherine Nevillen toisenkin teoksen, nimellä Tuli, jota tämän pokkarinkin takakannen sisus mainostaa. 

★★★☆☆

Joulukuu

Ja niin vaan katosi marraskuu. Onnistuin lukemaan yhden kirjan koko kuukauden aikana, hurjaa. Arvostelua on luvassa heti alku viikosta, mahdollisesti heti tiistaina.


Mutta koska marraskuu kääntyi tänään joulukuuksi totesin, että on vihdoin aika todellakin päivittää taas blogin ulkoasu hieman ajankohtaisemmaksi. Vaikka täällä Helsingissä ei lumesta ole oikeastaan vielä tietoakaan, niin miksikäs ei tuoda hieman talven ja joulunkin tuntua tänne blogin puolelle. Todellisuudessahan vain banneri muutti muotoaan, väreistä pidän ja ne sopivat niin syksyyn kuin jouluunkin, joten eiköhän niillä mennä kevääseen asti. Ja sain päivitettyä ihan hippusen tuota sivupalkkia.

Mutta nyt on aika palata nauttimaan merirosvoseikkailuista ja joulun rakentamisesta, kun kohdalle osui ihana vapaapäivä, jolloin ei, vihdoinkin, ole jotain muuta kovasti tähdellistä juoksemista ja tekemistä. Palaillaan alkuviikosta arvostelun parissa.

Mieletöntä joulun odotusta kaikille!

Kuulumisia, kirjamessut ja sana

Ja niin lokakuu kääntyi marraskuuksi. Kohtahan on jo joulu! Mutta ei puhuta siitä vielä, tämä joulu kun tulee olemaan yhdellä sanalla sanoen erilainen. Erilainen, kuin vielä koskaan ennen, minulle siis. Mutta palataanpa aiheeseen, eli kirjoihin.

Kävin tosiaan piipahtamassa kirjamessuilla sunnuntaina 27.10. messujen viimeisenä päivänä siis. Harmittelin sitä, että olin onnistuneesti missannut Vera Valan esiintymiset, joten tyydyin kiertelemään pitkin messualuetta, paneelit ja kirjailijaesiintymiset kuin signeeraustilaisuudet jäivät tältä vuodelta väliin, mutta voi sitä ihanaa hälinää ja sitä kirjojen määrää. Kotiin kannoin vaihteeksi ison pinon kirjoja, joista tosin suurin osa menee lahjoiksi; yksi miehen syntymäpäiväksi parin viikon päähän ja kolme joululahjoiksi äidille, siskolle ja siskon miehelle. Tosin siskolle hankkimani teos kiinnosti itseäkin kovasti, joten pistin sen saman tien kirjastosta varaukseen.

Itselleni messuilta kannoin vain yhden uuden kirjan, Jo Rees; Uhkapelurit. Mutta kyllä sieltä vihdoin ja viimein tuli kotihyllyyn Suzanne Collinsin Nälkäpeli trilogian kaksi viimeistä osaa. Ensimmäinen on siellä jo pitempään ollutkin ja vihdoin sain loputkin haalittua.
Seuraavaksi pitää täydentää joko Joanne Harrisin sarja, joka alkaa Pienestä suklaapuodista tai vaihtoehtoisesti Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjaa.

Ja otsikon viimeiseen, ehkä vähän hölmöönkin aiheeseen. Mutta oletteko te ikinä miettineet, miten kivalta englannin sana BOOK kuulostaa? :D Gilmoren tytöissä kyseinen sana vilahtaa kovin usein ja olen huomannut, että pidän siitä kovasti. En tiedä miksi, mutta suomeksi sana KIRJA ei ole yhtään niin kiva lausua kuin taas sitten Book. Ja mikä parasta, kiitos Tammen ja Adlibriksen ja kirjamessujen, minullakin on vihdoin oma Book Bag.

Mutta tällaisia kuulumisia tänään. Palaan viimeisen Gilmore Girls kauden pariin ja alan sitten lukemaan tuota kasvanutta kirjapinoa läpi. Viimeaikoina on tullut kannettua kotiin iso pino uutta luettavaa, ei tarvitse kirjastoa hetkeen käyttää. Paitsi sen siskon lahjakirjan osalta tietenkin. Lupaan vielä päivitellä tässä jossain välissä mahdollisimman pian tuon sivupalkin nyt luettavana ja seuraavaksi -osioita, jotka laahaavat tällä hetkellä varsin ruhtinaallisesti jäljessä.

Hélene Grémillon: Uskottuni

Hélene Grémillon; Uskottuni
Alkuteos: Le Confident
Kustantaja: Otava 2012
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 268

"Ja minä jatkoin koneellisesti hiusteni harjaamista. Henkeäni ahdisti. Saksalaiset olivat tulleet. Heidät oli nähty. Tunsin Deringerin aamutakkini taskussa, se kolahti lantioon joka harjanvedolla. Äkkiä kuulin jotain ja käännähdin kauhuissani ympäri. Alto oli tullut ovesta ja hypännyt ammeen reunalle tassuttelemaan. En tiedä mikä minuun silloin meni, en osaa selittää sitä itselleni, en saanut silmiäni irti kissasta. Laskin varovasti harjan kädestäni, hapuilin pistoolin taskusta käteeni, tähtäsin ja painoin liipaisinta. 
"Häipykää täältä joka ikinen!"
Kun laukaus kajahti, luulin käsivarteni irtoavan. En tiedä huusinko. Alton ruumis kierähti ammeeseen ja vesi värjäytyi hetkessä veriseksi, suuhuni nousi kitkerä maku. En tehnyt mitään. Katsoin liikkumatta kissan kamppailua. Näin itseni ammeessa sinä päivänä kun olin kertonut kaiken Annielle. Alto hukkui kuin ihminen, ääntä päästämättä. Jollen olisi kertonut Annielle mitään, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta. Kun Alto lakkasi liikkumasta, sen märkä ruumis oli muuttunut tuntemattomaksi."

Camille on juuri menettänyt äitinsä ja postiluukusta kolahtelee surunvalitteluja toisensa perään.  Yksi kirjeistä ei kuitenkaan ole muiden kaltainen, vaan paljon paksumpi. Kun Camille avaa kirjeen, sen sisältä paljastuu tarinan alku. Lähettäjää ei kuitenkaan ole merkitty mihinkään kohtaan kirjeessä, mikä jää hieman vaivaamaan nuorta naista.

Samanlaisia kirjeitä alkaa tippua luukusta säännöllisesti viikon välein, aina tiistaisin ja jokaisessa tarina jatkuu. Tarina nuoresta tytöstä, pojasta ja epätoivoisesta naisesta, joka ei voi saada lapsia, maailmansodan aikaisessa Pariisissa. Tarina tuntuu Camillesta etäisesti ja oudosti omalta, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, hänen nimensä ei ole Louise, vaan Camille ja eikö tarinassa sanottukin, että lapsen nimi oli Louise. Camille siis päättelee, että koska hän on ammatiltaan kustannustoimittaja, on joku päättänyt herättää hänen mielenkiintonsa erikoisella tavalla koskien uutta romaania.

Mutta eihän se niin ole, ja vaikka Camille kuinka tahtoo itselleen muuta uskotella, kirjeiden välittämä tarina on totta ja sillä on muutamia varsin psykoottisia piirteitä.

---

Uskottuni on paljolti ylistetty teos. Jostain syystä se ei kuitenkaan vakuuttanut minua. Idea ja tarina ovat mielettömiä, mutta minusta jäi tuntumaan, että jotain puuttui. Teksti tuntui etenevän liian nopeasti, vaikka se ei edes edennyt mitenkään nopeasti. Eikä edellisessä lauseessa ole järkeä, mutta siltä se tuntui. En päässyt tarinaan mukaan, en sillä tavalla kuin olin odottanut lukemieni arvostelujen perusteella, eikä tarina saanut minusta otetta.

En tahtoisi puhua kirjasta pelkkää pahaa, ja siksi tahtoisinkin ylistää edellä jo mainittua ideaa ja selkeää ja sujuvaa kirjoitustyyliä. Minulle ei tämä kirjemuotoinen tarina vain oikein toiminut. Kirjassa on kuvattu erään naisen psykoosi jollain tavalla helposti, mutta silti se onnistui pöyristyttämään. Vaikka kokonaisuus ei olisi ollutkaan kovasti mieleeni, en voi kieltää sitä, että kyllä Grémillon osasi kuvata psykoottisen naisen juurikin psykottiseksi naiseksi. Kuin tämä tietäisi myöhemmin tehneensä väärin, mutta katumusta ei silti ollut millään tapaa havaittavissa. Muutamat kohdat saivat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin, kun ajattelikin, että tällaisia ihmisiä todella on olemassa ja että toiset tosissaan kykenevät sellaiseen hulluuteen.

Mietin tämän luettuani tätä arvostelua. Minulla oli mielessä vaikka mitä sanottavaa, mutta nyt kun yritän saada sen kaiken tähän kirjoitettua, kaikki karkaa. En osaakaan muotoilla asioita niin, kuin kävellessäni bussipysäkille mielessäni maalailin. Olen pahoillani, etten päässyt tähän tarinaan mukaan, enkä voi liittyä sen monipäiseen ylistäjien joukkoon, vaikka olisin tahtonut. Ehkä aika ei ollut tälle kirjalle sopivin, mutta tämä tarina ei koskettanut minua, se ei päässyt ihoni alle, eikä vienyt minua mukanaan, kuten niin moni muu lukija on sanonut sen tehneen. Minä vain kahlasin sen läpi. Ainoat tunteet, joita se onnistui herättämään, olivat kohdat joissa naisen psykoottisuus kävi kaikista räikeimmin ilmi, kuten lainaamani kohta kissa Altosta.

★★☆☆☆

Vera Vala: Kosto Ikuisessa Kaupungissa

Vera Vala; Kosto Ikuisessa Kaupungissa
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 350

"Askeleet kosteassa asfaltissa. Lits, lits. Muistan, miltä kuulosti, kun  Claran hamsterinpoikaset paiskautuivat katuun. Kuului litsahdus, lähes huomaamaton ääni. Pennut olivat karvattomia, vaaleita, vielä sokeita. Emo ei näyttänyt välittävän, vaikka poikaset katosivat häkistä. Äidit eivät useinkaan välitä. 
Äiti uskoi, kun kerroin poikasten karanneen ja kadonneen tietymättömiin. Tai ehkä hän halusi uskoa. Näyttelin niin vakuuttavasti, että melkein uskoin siihen itsekin. Surimme yhdessä poikasten katoamista. Pidimme hautajaiset, minä olin pappi ja hatausurakoitsija, äiti piti puheen, jonka minä olin sanellut. Tiesin kyllä, miten hautajaisten kuuluu edetä. 
Joskus yöllä kuulen niiden putoavan asfalttiin. Lits, lits. Myös hamstereiden emo katosi. Muistan yhä värisevät ruumiin kädessäni, pehmeän turkin alta hehkuneen lämmön. Se jäykistyi nopeasti. Outoa, kuinka jäykältä ruumis tuntui, vaikka turkki oli yhä pehmeä. Vikinää en muista, jos emo sitä edes päästi, pennut eivät ainakaan. Ne putosivat hiljaisina, lits, lits, samalla tavoin kuin askeleet iskevät asfalttiin sateisena yönä."

Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa toimeksiannon parlamentaarikolta. Tämä epäilee sisarpuolensa olevan vaarassa. Arianna alkaakin rauhassa selvittelemään, mitä parlamentaarikko Lucarellin sisaren elämässä on meneillään. Mutta ennen minkäänmoista varsinaista edistystä tutkimusten saralla, löytyy Laura Lucarelli, parlamentaarikon sisko, kuolleena.

Arianna tuntee kovaa syyllisyyttä kohteensa kuoleman vuoksi ja vaikka parlamentaarikko käskeekin yksityisetsivää vetäytymään jutusta, ei Arianna pysty niin tekemään ja alkaa omatoimisesti ratkomaan kummallista vyyhteä.

Tutkimukset vievät Ariannaa ympäri Roomaa ja yliopiston assyriologian osastoa, kuin terroristiepäiltyjen majoituksiakin. Selviää, että parlamentaarikon tytär on jollain tapaa tekemisissä terroristiksi epäillyn miehen kanssa. Samainen mies näyttäisi vielä lisäksi olevan täydellinen epäilty Laura Lucarellin murhaan. Tällä kummallisella, linkkaavalla miehellä on olemus, joka puistattaisi lähes ketä tahansa, on kaiken lisäksi vielä suurempikin suunnitelma, josta Arianna pääsee perille viime tipassa.

Murhatutkimuksen lomassa Arianna ehtii myös lämmitellä välejään erään Bartolomeon kanssa, vihdoinkin ja selvitellä omaa mystistä menneisyyttään. Mitä kaikkea nuori Arianna onkaan tehnyt joko omasta tahdostaan tai el Lobon painostuksesta.

---

Kirjastossa jonotuslista oli pitkä, mutta vihdoin sain kuin sainkin uusimman Arianna de Bellis tutkii -sarjan osan käsiini. Jo sitä olin odotellutkin! Ja kyllä, aion aivan varmasti hankkia tämän sarjan omaankin kirjahyllyyn, kunhan aika on sille hieman sopivampi.

Mutta kuten edellinenkin osa, oli kosto ikuisessa kaupungissa ennen kaikkea viihdyttävä ja nautinnollinen lukukokemus. Juuri sopivassa suhteessa ihmissuhdedraamaa kuin vaaratilanteita. Ja Valan teksti vain soljuu silmien edessä vaivattomasti eteenpäin.

Lisäksi rakastan kaikkia ihania historiallisia faktoja ja kuvauksia Roomasta. Matkakuume vain nousee, ja nälkä kasvaa ihanista italialaisista ruoista lukiessa.

Mutta tässä kirjassa oli myös ehdottomasti toinen puoli, karkeampi ja ehkä värisyttävämpi kuin edellisessä de Bellis -tutkii sarjan osassa. Yllä lainaamani tekstinpätkä oli yksi vaikeimmista kohdista koko kirjassa. Sain vain vaivoin kahlattua sen läpi ja kyseinen pätkä aiheutti huomattavan pitkän pahoinvoinnin, niin henkisen kuin fyysisenkin, aallon. Puistattavaa. Täydet pisteet siis Valalle taidosta kuvata ihmistä, jonka sydämessä ei ole lämpöä, joka on kaikkea muuta kuin inhimillinen. Enkä todellakaan olisi osannut odottaa sitä, kuka tämä sairas ihminen todellisuudessa oli.

Kosto ikuisessa kaupungissa raotti jo hieman verhoa Ariannan salaperäiseen menneisyyteen ja antoi pieniä tiedon rippeitä siitä, kuka tämä el Lobo oikeastaan on. Enkä jaksaisi odottaa niin millään näitä tietoja. Tahdon tietää! Vala teki sen siis taas. Jätti minut kaipaamaan lisää nythetisamantien.
Minun vain on saatava tietää, mitä Ariannan menneisyydessä on tapahtunut ja mikä on el Lobon rooli.

Ja mainittakoon jälleen kerran mielettömän kaunis kansi! Tämä on näitä teoksia, jotka nappaa hyllystä jo pelkän kannen perusteella, lähes välittämättä takakansitekstistä tai kirjan nimestä.

Seuraavaa osaa siis odottaessa.
Pahoittelut muuten kuvasta, jostain syystä Gummeruksen nettisivut eivät minulla ole ikuisuuteen toimineet, joten jouduin googlen kuvahaun avulla ryöstämään kuvan.

★★★★☆

Lokakuu

Muutama viikko tuossa Mehranin teosta lukiessa vierähti. Ei siksi, etten olisi lukemisesta nauttinut, vaan siksi, että olen vaihteeksi liimautunut aika vahvasti television ääreen. Heräsin yhtenä iltana tunteeseen, että tekee mieli katsoa Aavekuiskaajaa ja muutaman jakson sitä katsottuani tunne muuttui ja alkoi tehdä mieli katsoa Gilmoren tyttöjä, jälleen kerran.

Olen siis tapittanut ahkerasti Gilmore Girls -sarjaa ja lukeminen on jäänyt hetkeksi vähän taka-alalle. Mutta ehkäpä se annettakoon anteeksi syyskuun varjolla, jolloin tuli luettua viisi kirjaa.

Lukemisesta en aio missään nimessä siis luopua! Sen puolesta puhukoon tuo kuuden kirjan pino, jonka tänään kannoin kotiin. Huomasin aamulla sähköposteja tarkistaessa, että eräs varaukseni on vihdoin noudettavissa kirjastosta ja kun kaupassa ja postilaatikolla oli myös käytävä, niin päätin olla tehokas ja yhdistää kaikki kolme yhteen kertaan. Tiputin Postcrossingia varten kirjoitetut postikortit postiin ja kipitin siitä torin toiselle puolelle kirjastoon ja sieltä olin menossa ruokakauppaan, kun katse jälleen kerran eksyi kirjakaupan ikkunaan. Remonttimyynti, jopa -70%! Olin onnistuneesti vältellyt sinne menemistä jo jonkun aikaa, koska yritän kuluttaa sitä kirjastoa ja näin säästää rahaa.

No, enpäs onnistunutkaan välttelyssä enää, vaan hiippailin sisään. Ja mukaan tarttui sitten viisi pokkaria ja mihin hintaan. Viisi kirjaa, yhteensä 9,19e. Joku kuoli ja pääsi taivaaseen.

Alesta kotihyllyyn päätyivät:
Joanne Harris: Pieni Suklaapuoti - Yksi ehdottomista lemppareistani ja tahdonkin kerätä koko sarjan.
Michael Crighton: Kaappareiden Vesillä - Rakastan merirosvosatuja!
Don Winslow: Raakalaiset - Elokuvaa en ole nähnyt, mutta ehkäpä lukemisen jälkeen sitten)
Mirja Tervo: Huimaavat Korot - Kirja, jonka lukemisesta olen haaveillut jo pitempään, jota en ikinä löydä kirjastosta
Dan Brown: The DaVinci Code - Englanniksi, mutta en kyllä suomeksikaan ole tätä lukenut, mikä vähän hävettää. Nyt voi onneksi korjata vääryyden, ehkäpä mieskin kiinnostuisi kerrankin fiktiosta.

Ja kirjastosta kävin hakemassa tällä kertaa vain yhden opuksen nimittäin;
Vera Vala: Kosto Ikuisessa Kaupungissa - Jatkoa kuolemalle sypessin varjossa, johon rakastuin palavasti noin vuosi sitten ja kun kuulin, että jatkoa on luvassa, en malttanut odottaa. Ja vihdoin sain tämän käsiini, jonotuslista kun ei ihan lyhyt ollut.

Mutta nyt palaan kasvislasagnetteni pariin (no se lihaton lokakuu). Mahtavaa loppusyksyä kaikille!

Marsha Mehran: Lumoavien Mausteiden Kahvila

Marsha Mehran; Lumoavien mausteiden kahvila 
Alkuteos: Pomegranate Soup
Kustantaja: Helmi 2006
Suomentaja: Henna Kaarakainen
Sivuja: 302

 "Gush-e flia, eli elefantinkorvia, kuten muitakin friteerattuja herkkuja, paistetaan rasvassa kunnes ne ovat kullanvärisiä ja niistä tihkuu kaikkea mahdollista kiellettyä. Muodoltaan leivonnaiset muistuttavat suurta rusettia, tai farfallepastaa, mutta makunsa puolesta ne kuuluvat donitsiherkkujen perheeseen. Gush-e filia valmistetaan yleensä juhlahetkiä varten, ja se on yksinkertaisuudessaan herkullisempaa kuin monimutkaisemmat jälkiruoat. Tuona huhtikuun päivänä Marjan oli päättänyt valmistaa elefantinkorvia juhlistaakseen hyvä onnea, jota he olivat saaneet osakseen muutettuaan Ballinacroaghiin lähes kuukausi sitten. Lounasaikoina tilauksia virtasi tasaiseen tahtiin, mutta myös Baharia parin ensimmäisen viikon ajan varjostanut musta pilvi oli hälvenemässä. Kukapa sen tiesi, Marjan pohdiskeli, ehkäpä kaikki kävisi tällä kertaa hyvin"

Kolme iranilaissisarusta pakenevat vallankumousta ja monien mutkien kautta päätyvät Irlantilaiseen pieneen syrjäkylään Ballinacroaghiin. Kaikessa hiljaisuudessa siskokset puurtavat avatakseen kahvilan kauppakadulle ja kun Babylon Café viimein aukeaa, eivät pikkukyläläiset otakaan sitä avosylin vastaan.

Pikkuhiljaa kuitenkin huumaavat persialaiset tuoksut houkuttelevat ensimmäiset, epäluuloiset kyläläiset sisälle ja hitaasti, mutta varmasti Babylon Cafe kasvattaa vakiasiakaskuntaansa, keräten samalla kuitenkin muutaman vihollisenkin, jotka eivät karta keinoja saadakseen ulkomaisen kahvilan sulkemaan ovensa.

---

Lumoavien mausteiden kahvila on ehdottomasti mitä herkullisinta luettavaa. Persialaiset herkut oikein maistaa kielenkärjellään lukiessaan Mehranin kutsuvia kuvauksia niin elefantinkorvista kuin granaattiomenakeitosta. Lisäksi jokaisen luvun alkuun ripotellut reseptit ovat mahtava lisä koko kirjalle, muutama resepti sieltä pitää kopioida vielä itsellekin talteen kokeiltavaksi.

Mutta vaikka kirja onkin mitä herkullisin, niin juonellisesti se ei kaikista rikkain ole. Minun oli hankala tehdä kirjan kuvausta, sillä en koko tämän pariviikkoisen aikana, joka kirjan hiljalleen lukemiseen kului, saanut juonesta oikein mitään irti. Älkää käsittäkö väärin; nautin lukemisesta kyllä. Välillä kun on mukava lukea jotain, minkä juoni on rauhallinen, eikä niin räiskyvä ja juuri tällaiseen nautiskeluun Lumoavien mausteiden kahvila on mitä otollisin valinta.

Kaikenkaikkiaan siis oikein miellyttävää luettavaa, vaikkakin itseäni muutama pikkuseikka häiritsi. Ensinnäkin ne nimet! Kirja vilisi itselleni hankalalukuisia nimiä, esim. Ballinacroagh, jonka tavasin pariinkin otteeseen aluksi ja yritin epätoivoisesti keksiä, miten kysenen nimihirviö kuuluisi oikeaoppisesti lausua (englanti kun ei normaalisti tuota ongelmia), tai sitten Dervla, voi pyhä pahvi kun meinasi väsyneenä mennä ajatukset solmuun tätä lukiessa. No, pikkuseikkahan tämä todella oli.

Toisena mainittakoon herra Thomas McGuire, ja muutama muukin kirjan hahmoista. Niiiin kamalia ihmisä että, hrrrr. Yh. Kamalia, suorastaan hirveitä. Mutta kirjailija on onnistunut luomaan voimakkaita henkilöhahmoja ja herättämään niillä tunteita, eli loppujenlopuksi tämähän on vain hyvä asia.

Ja kolmanneksi juoneen liittyen se, että lähes kirjan loppupuolelle asti Mehran etäisesti vihjaa sisarusten menneisyyteen, kuin siellä olisi tapahtunut jotain suurta ja mullistavaa. Mutta ei, varsinkaan aluksi, niin merkittävästi, että vihjailua jäisi kovinkaan pohtimaan. Vasta aivan loppuvaiheilla alkaa sitten tapahtua ja sisarusten menneisyyskin paljastua. Olisin vain kaivannut ehkä vähän reilumpaa vihjailua ja jonkinnäköisiä vihjeitä mitä on odotettavissa.

Mutta valitukset sikseen ja palataan ajatuksissa niihin huumaaviin perisalaisiin tuoksuihin, jotka leijailevat siskosten samovaarista ja kahvilan ovesta kutsuen kyläläisiä lounaalle.

★★★☆☆