Paavo Rauskanen; Pakomatka

Paavo Rauskanen; Pakomatka
Kustantaja: Aikamedia 2010
Sivuja: 288

 "Vähän ennen Chiang Maita junapalvelija kierteli herättelemässä sikeäunisempia matkustajia ja muuttamassa vuoteita jälleen istumapaikoiksi. Amy ja Pauli olivat heränneet hyvissä ajoin ja istuskelivat unenpöpperöisinä paikoillaan katsellen heräävää kaupunkia. Radanvarren ihmiset kiirehtivät kuka minnekin, osa torille ja osa työpaikoille. Koulupukuiset lapset kävelivät reippaasti laukkujaan raahaten kohti isoa harmaata rakennusta. Oranssikaapuiset munkit palasivat joka-aamuiselta ruuanhakumatkaltaan takaisin watiin."

"- Sitä en yhtään epäile. Valitettavasti Suomessa ollaan vielä niin taantumuksellisia, että kuvitellaan ainoastaan armeijan kasvattavan päteviä miehiä. Onneksi muualla päin maailmaa osataan ajatella paljon avarakatseisemmin. Tosiasiahan on, että armeijamainen autoritäärinen käskytysjohtaminen ja sokea tottleminen ovat auttamatta vanhanaikaisia toimintatapoja nykyisessä yritysjohtamisessa, Eric selitti rauhallisesti. 
- Nyt luutnantti Jokinen lähtee nukkumaan ja jättää teidät puhumaan pehmoisia, Jouni sanoi ja kömpi pystyyn. 
Pauli ja Eric katselivat miehen huojahtelevaa siirtymistä kohti makuukatosta. Eric heitti muutaman puun nuotioon. Säkenöivät kipinät nousivat kohti tähtien täplittämää mustaa taivasta. Molemmat miehet tuijottivat hetken nuotiota."

Pauli on Finnairin lentokapteeni, joka joutuu lomautetuksi säästösyistä, ollessaan vielä edellisen lentonsa jäljiltä Thaimaan Bangkokissa. Paulilla ei ole kiire kotisuomeen, vaan tämä päättää jäädä viettämään ylimääräisen loman tutustuen Thaimaahan paremmin.
Lomautetuksi on joutunut myös Finnairin Thaimaalainen, sujuvasti suomen kieltä puhuva, lentoemäntä Amy, jonka seuraan Pauli lyöttäytyy, tämän lähtiessä käymään lapsuudenmaisemissaan.

Amy esittelee Paulin perheelleen ja ystävilleen ja Thaimaan upealle luonnolle. Mies ystävystyykin Amyn kasvattiveljen kanssa, joka saa kaksikon houkuteltua toteuttamaan Paulin alkuperäinen suunnitelma. Kolmikko päätyy Phuketin suunnalle Etelä-Thaimaahan tarkoituksena viettää rentouttavaa lomaa sukellellen upeilla koralliriutoilla.

Sukellusmatka ei kuitenkaan pääty ihan suunnitelmien mukaan, vaan loppusuoralla Pla Dao -alus vallataan ja kaapataan. Pauli, Amy ja Amyn kasvattiveli Eric kipataan muun sukeltajaporukan kanssa autiolle saarelle ja jätetään sinne oman onnensa nojaan.

---

Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tästä kirjasta. Toisaalta kirja veti mukaansa ja työmatkat taittuivat ehkä vähän liiankin nopeasti ja huomaamatta, mutta toisaalta pystyn listaamaan enemmän niinsanottuja vikoja, kuin hyviä puolia.

Huonot uutiset ensin ja niin pois päin.
Ihan ensimmäiseksi kysymykseksi mieleeni lukiessa nousi "mikä Pakomatka?". Mielestäni kirja olisi ansainnut kuvaavamman nimen. Koko tarinassa kun ei varsinaisesti ole mitään pakomatkaa. Ainoastaan prologiin tämä nimi olisi käynyt ja prologia sivuttiin hieman viimeisillä sivuilla, mutta muutoin nimi on kyllä niin hakoteillä kun vain voi olla.

Toisekseen, Rauskasen kirja muistutti minua jälleen siitä, miksi luen niin harvoin suomalaista kirjallisuutta. Jostain syystä nääs dialogi kuulostaa lukiessa omaan korvaani kovin tönköltä ja teennäiseltä. En tiedä miksi, mutta kirjakieli ei vain sopinut tämän kirjan tyyliin minun päässäni.

Raadolliseksi kun ruvetaan, niin jäin kaipaamaan todella kovasti kuvailua. Pakomatka olisi voinut sijoittua lähes mihin maailmankolkkaan tahansa, sillä ympäristöä kuvattiin niin vähän ja vain epähuomiossa pintaa raapaisten. Kyseessä on kuitenkin Thaimaa, Hymyn Maa, jonka luonto on yksinkertaisesti _upea_. Tästä kaikesta jäätiin kuitenkin paitsi, silä Rauskanen ei käyttänyt aikaa miljöön kuvaamiseen. Eikä sen puoleen kovin paljon ihmistenkään. Jotenkin suurinosa henkilöistä jäi hyvin pinnallisiksi mielikuviksi, eikä tätä lukiessa silmien eteen muodostunut minkäänlaisia kuvia paikoista tai ihmisistä.

Ja tähän samaan kategoriaan voidaan vielä lisätä se, että kyseessä on loppujenlopuksi selvitymistarina, mutta sekin jäi kovin heppoiseksi. Itse selviytymistä ei oikeastaan ollut, aina joku osasi jotain oikein sopivasti ja kätevästi, kalastusta tai majanrakennusta nuotion sytytystä ja kookospähkinän avausta. Minkään kanssa ei jouduttu tavallaan taistelemaan, kaikki tuli helposti.

Lisäksi omaan, ateistin, korvaani särähti pahasti kirjan Jumala-keskeisyys. En tiedä, onko Rauskanen itse uskovainen vai ei, enkä todellakaan tuomitse ketään joka uskoo Jumalaan, mutta mielestäni tämä kirja olisi saanut aivan erilaista syvyyttä ja uskottavuutta, jos Jumala olisi jätetty pienempään osaan. Tarinan kaikki hieman vakeammin käsiteltävät ja vaativammin kirjoitettavissa olevat asiat oli pyyhkäisty yhdellä kähdenheilautuksella (Jumalalla ja uskolla) sivuun. Siis ihan totta, ystävä tekee kuolmaa AIDSin takia, ja sinä opetat, että Jeesus pelastaa, kaikki hyvin ja poks, tämä löytää Jeesuksen ja nukkuu hymy huulilla seuraavana aamuna pois, eikä se tunnu missään kenelläkään. Tai kuulet, että lapsesi on kaapattu toisella puolella maata, ja jos kaappaajien vaatimuksiin ei vastata, nämä jätetään kumiveneessä kellumaan avomerelle ilman ruokaa ja juomaa ja sinä olet sitä mieltä, että kyllä se Jumala ja Jeesus ne kotiin ehjänä tuo, etkä ole yhtään huolissasi. Jotenkin ei nyt uppoa ainakaan tähän neitiin. Usko ja Jumala tekee kaikesta liian helppoa, ainakin tässä kirjassa ja siksi kaikki tuntuu vain pintaraapaisulta.
Lisäksi kirjassa vielä kaikki uskovat tähän kyseiseen Jumalaan, mutta todellisuushan on ihan toinen; Suomessa noin 27% ihmisistä uskoo Jumalaan. Itse kuulun tuohon 73 prosenttiin, jotka eivät tätä niele.

Mutta lopetetaan valitus, sillä kaikkiaan Pakomatka kuitenkin oli mukava ja viihdyttävä lukukokemus. Työmatkalle juuri sopiva kirja laukkuun mukaan, helppoa ja nopealukuista, joka kuitenkin jollain tapaa auttoi sulkemaan junan hälinän pois ympäriltä.

Ja entäs tuo kansi?! Näin kirjan tosiaan kirjastonhyllyssä, enkä voinut olla poimimatta sitä käen, kun katsoin tuota kantta. Se on jotenkin ihanan eksoottinen ja lämmin ja ennen kaikkea mielenkiintoinen, lupailee suurtakin seikkailua.

Ja Thaimaassahan olisi mitä upeimmat puitteet eksoottiselle seikkailulle, joten isot propsit tosiaan maavalinnasta ja monikansallisuudesta. Ja tietysti niistä pienistä historiallisista faktoista, joita tekstiin oli ripoteltu.

Vaikka pidinkin tätä mukavana lukemisena, niin loppuun jäi vielä kysymyksiä auki. Ihan kuin kirja olisi vähän hutaisten kirjoitettu, sillä tarinan syvyys puuttui lähes kokonaan. Toivonkin, että Rauskanen olisi hieman paremmin syventynt aiheeseensa ja Thaimaan luontoon, oltaisiin näin ollen ehkä saatu ihan kunnollinen selviytymistarina. Ja hei, mitä sille vapautusliikkeelle oikein tapahtuikaan lopussa??

★★☆☆☆

Off Topic

Täytyy ikäväkseni myöntää, että postaustahti on todella hidas tällä hetkellä. Töitä on riittänyt ja tästä syystä lukuaikakin rajoittuu aikalailla työmatkoille ja vapaapäiville. Harvemmin otan myöskään kahta kirjaa samaa aikaa luettavaksi, mutta tällä kertaa tuntuu, että on pakko.

Mutta asiasta kukkaruukkuun. Koska rakas eteläisen Suomen talvi on osoittautunut taas kovin harmaaksi, päätin tuoda edes blogini puolelle hieman viileää, lunta ja lämpöistä tunnelmaa. Yleisesti ottaen en pidä lumesta, se on kylmää ja märkää, eli huono yhdistelmä. Tässä harmaudessa alkaa kuitenkin kaipailemaan sitä kaiken kaunistavaa lumikerrosta, joka toisi myös valoa pimeneviin iltoihin. Onneksi pääsen sentään joulua viettämään lumisiin maisemiin, sillä suuntaamme miehen kanssa siskoni luo Rovaniemelle jouluksi, kunhan vain vuorolistani täsmää. Vähän hirvittää 13 tunnin junamatkat, istumapaikoilla koirien kanssa, mutta eiköhän niistäkin selvitä, kun nappaa niskatyynyn ja pari hyvää kirjaa mukaan. Suurin osa matkoista taittuu kuitenkin yöllä, joten toivotaan, että uni tulee silmään istumapaikasta huolimatta.

Nyt kuitenkin hoitamaan tiskit ja sen jälkeen odottelemaan illan SM-liigaottelua tuonne sohvannurkaan viltin alle ja suunnaksi Thaimaan lämpö kirjan muodossa.

Toivottavasti tämä sää tästä pikkuhiljaa muuttuisi talvisemmaksi muuallakin, kuin blogin puolella.


EDIT: Päivitin blogin osoitetta, joten jouduin myös bloglovinin linkin uusimaan.
Follow my blog with Bloglovin

Jane Johnson; Neidonryöstö

Jane Johnson; Neidonryöstö
Alkuteos: Crossed Bones / The Tenth Gift
Kustantaja: Tammi 2009
Suomentaja: Salme Moksunen
Sivuja: 487


"Päivät olivat pitkiä ja tyhjiä Al-Andalusin toivuttua niin paljon, että hän jaksoi taas ottaa kapteenin tehtävät haltuunsa. Raïs nousi vuoteesta joka aamu päivän sarastaessa, jolloin kuului esirukoilijan ensimmäinen kutsu, suoritti huolellisen peseytymisrituaalin mankopuisen ristikkosermin takana vadissa olevalla kylmällä vedellä, otti käteensä merimiesten hänelle tekemän kepin ja kiipesi ontuen kajuutan portaat kannelle. Eikä Cat nähnyt häntä ennen kuin auringonlaskun aikaan."

"Cat pani kynän pois kädestään ja huokaisi. Totta puhuen hän ei jaksanut edes toivoa, että häne äskettäin laatimansa anomus milloinkaan päätyisi Kenegien isännälle saatikka että Sir Arthur yhtyisi toimenpiteisiin kirjeen johdosta. Kolmetuhattaneljäsataa ja yhdeksänkymmentäviisi puntaa, josta tasan kahdeksansataa yksin hänestä. Kokonainen omaisuus. Catille oli maksettu kartanossa vuoden palveluksesta ainoastaan kahdeksan puntaa, mistä oli vähennetty ylöspito; Matty ei saanut kuin neljä."

Julia saa miesystävältään erolahjaksi antiikkisen kirjan, joka osoittautuu paljon ihmeellisemmäksi löydöksi, kuin nainen on osannut edes kuvitella. Karvaan eron kipristellessä vatsan pohjassa, Julia alkaa selata kirjaa, Koruompelijattaren aarretta ja huomaa sen olevan täynnä pienen pientä kirjoitusta, eikä pelkkiä kirjontaohjeita.  Teksti osoittautuu ikivanhoiksi päiväkirjamerkinnöiksi vuodelta 1625 ja sijoittuu Cornwalliin, mistä Juliakn on kotoisin, vaikka nykyään asuukin Lontoossa.Catherine Anne Tregenna, Cat, on vuodattanut päiviensä kulun ja sydämensä tunnot tuon kirjontaoppaan sivuille ja teksti imaisee Julian niin syvälle mukaansa, ettei tämä tahdo luopua kirjasta, vaikka ex-miesystävä sitä kovasti havitteleekin takaisin; antoi vahingossa väärän kirjan, tarkoituksenaan myydä Julialla nyt oleva kappale.

Keskenkaiken Catin päiväkirjamerkinnät paljastavat tytön joutuneen merirosvojen kaappauksen uhriksi ja Julia imeytyy entistä enemmän tarinaan mukaan ja ajautuu lähtemään Cornwalliin, tutkimaan paikkoja, mistä kirjassa puhutaan ja mistä kirja on löytynyt.
Catin taistellessa hengestään vieraalla maalla, Julia yrittää päästä eroon omista demoneistaan ja ajautuu lähtemään Catin perässä Marokkoon, jossa nainen tutustuu mieheen, joka auttaa tätä kulkemaan Catin jalanjäljissä.

---

Neidonryöstö kulki hieman vajaan kuukauden mukanani laukussa työmatkoilla, ja oli aina yhtä inhottava laskea kirja käsistä oman seisakkeen kohdalle tultaessa. Olen ehkä pienesti rakastunut merirosvosatuihin, joten Neidonryöstö tuntui oikein huutavan nimeäni aikoinaan kirjastonhyllyssä. Onneksi tartuin opukseen, sillä tämä oli aivan mahtava lukukokemus.

Neidonryöstössä sekoittuu fakta ja fiktio, niin kuin historia ja nykypäivä, ja millä tavalla. Vaikka pompittiin nykypäivän ja menneisyyden välillä, se oli tehty selkeäksi, joten tarinaan oli helppo upota. Omia suosikkejani olivat historialliset luvut Catista, mutta myös Julian matkattua upeaan Marokkoon nykypäivän teksteistä tuli suosikkiosiani.

Kirja oli ihanan erilainen moniin muihin lukemiini verrattuna, sillä kovin moneen aikuisille tarkoitettuun merirosvotarinaan en ole jostain syystä törmännyt. Oli upea lukea tarkkaa pohjatyötä vaatinutta tekstiä ja samalla oppia menneestä taas jotain uutta.
Johnsonin kirjoitustyyli on selkeä ja helppolukuista pienillä vivahteilla ikivanhasta kirjoitustyylistä. Lisäksi kirjailija kuvailee niin elävästi ihmisiä ja ympäristöä, että ne näkee lukiessaan suoraan silmiensä edessä.

Olisin kuitenkin toivonut ehkä hieman isompaa seikkailua kirjan nykypäivään, ja sen puutteessa toivoin, että menneisyydestä ja Catin seikkailuista olisi kirjoitettu vieläkin enemmän.

Suosittelen aivan ehdottomasti jokaiselle, joka rakastaa seikkailua, hippusta romantiikkaa... ja niitä merirosvoja!

★★★★☆

SyysInfo

Hei vaan!
Postaustahti on ollut melko verkkainen, mutta ehkäpä voisi sanoa, että melko tasainen silti. Tähän tulee nyt todennäköisesti kuitenkin varmaankin poikkeus. Aloitan huomenna työt ja edessä on heti viisi kymmentuntista, fyysisesti hyvinkin raskasta työpäivää. Ja työmatkat mukaan lukien päivät tulevat kestämään lähemmäs sen 12 tuntia, voi olla, etten kovin ehdi lukemaan. Toki nappaan kirjan laukkuun mukaan, että junassa voisi jotain lueskella, mutta sekään ei välttämättä toimi aamulla ennen kahdeksaa silmät täysin ristissä tai iltapäivällä kuuden jälkeen silmät yhä täysin ristissä raskaan työpäivän jälkeen.

Ensimmäisten viiden päivän jälkeen tahti sitten hiljalleen rauhoittuu, ja sitä lukuaikaakin taas tulee, niin eiköhän sitä sitten palailla taas kunnolla kirjojen pariin.

Ja viimeisenä infoasiana vielä se, että päätin sulkea Sweet Chérie lifestyle blogini yleisöltä. Minulla ei aika ole riittänyt sen kunnolliseen ylläpitoon ja varsinkin nyt töitten alkaessa tulen olemaan niin poikki, että päivittely jäisi hyvin vähäiseksi, ellei täysin olemattomaksi. Tämä ratkaisu voi joskus vielä muuttua, mutta tällä hetkellä pysyttelen ainoastaan tämän blogin parissa.

Tulen todennäköisesti muuttamaan blogin nimen jossain välissä, mutta piakkoin, olisihan sitä myös aika päivitellä tätä blogin ulkoasuakin hieman. Mutta katsotaan, koska jaksan näitä alkaa tekemään. 

Hyvää, lukemisen täyteistä syksyä kaikille! Sillä mikäs sen parempi tapa viettää pimeitä, tuulisia ja sateisia syysiltoja, kuin käpertyä viltin kanssa sohvannurkkaan tai nojatuoliin hyvän kirjan kanssa?

Sophie Kinsella; Soitellaan, soitellaan!

Sophie Kinsella; Soitellaan, soitellaan!
Alkuteos: I've Got Your Number
Kustantaja: Wsoy 2012
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Sivuja: 372

"Henkäisen syvään. Antaa mennä. Ei sillä väliä, mitä minä teen. Kunhan vain saan puoli minuuttia kulumaan. Sitten voin juosta pakoon, eivätkä ne näe minua enää koskaan. 
"Herra Yamasaki...", aloitan varovaisesti 'Singel Ladiesin' nuotilla. "Herra Yamasaki. Herra Yamasaki, herra Yamasaki."
Ketkuttelen lanteitani ja olkapäitäni ihan kuin Beyoncé. (Nojoo, en nyt ihan kuin Beyoncé. Ihan kuin joku, joka matkii Beyoncéa.) 
"Herra Yamasaki, herra Yamasaki." Oikeastaan tämä on ihan helppoa. Sanoja ei tarvita, voin lallattaa sitä Yamasakia kerran toisensa perään. Hetken kuluttua joku japanilaisista yhtyy lauluun ja takoo herra Yamasaki selkään. 
"Herra Yamasaki, herra Yamasaki. Herra Yamasaki, herra Yamasaki." Nostan sormen pystyyn ja vinkkailen sillä. "Oo-ho-hoo... oo-ho-hoo..." 
Kappale on älyttömän tarttuva. Nyt kaikki japanilaiset laulavat, kaikki paitsi herra Yamasaki, joka vain seisoo paikoillaan ilahtuneen näköisenä. Joku lähellä seisovista kokousedustajista on alkanut laulaa mukana ja voin kuulla, miten joku sanoo: "Onko tämä jokin äkkiryhmätempaus?" "Herra Yamasaki, herra Yamasaki, herra Yamasaki... Missä sinä oikein olet?" mutisen luuriin yhä säteilevästi hymyillen.
"Katsomossa."
"Mitä?" Pääni ponnahtaa pystyyn, ja silmäilen ympäri aulaa. Yhtäkkiä katseeni kiinnittyy mieheen, joka seisoo yksin noin kolmenkymmenen metrin päässä. Hänellä on tumma puku, tummat pörröiset hiukset ja puhelin korvalla. Ja näen tänne asti, että hän nauraa. 
"Miten kauan olet ollut siinä?" tiukkaan vimmoissani.
"Tulin juuri. En halunnut keskeyttää esitystä. Oli muuten hienosti toimittu", mies jatkaa. "Taisit käännyttää Yamasakin puolellemme jo tuolla."

Täydellinen, kupliva, shampanjan täyteinen iltapäivä kääntyy ikävästi päälaelleen palohälytyksen saadessa koko hotellin sekaisin ja siinä sekasorrossa katoaa myös Poppy Wyattin upeaakin upeampi smaragdikihlasormus. Yrittäessään epätoivoisesti löytää sormusta tilanteen rauhoittuessa Poppyn puhelinkin varastetaan. Voiko päivä enää enempää pieleen mennä; sormuksen on PAKKO löytyä, onhan se sentään sulhasen perheen sukukalleus, eikä kukaan voi edes soittaa Poppylle hyvien uutisten kanssa?
Onnekseen Poppy spottaa roskiksesta, siis ihan totta,  pilkottavan puhelimen, ja epätoivoisena Poppy päättää, että löytäjä saa pitää. Onhan joku sen pois heittänyt, mitäpä tämä sillä enää tekisi.

Poppy ei pääse kuitenkaan ihan niin helpolla, sillä puhelimen mukana seuraa tiukasti siihen sidottu superliikemies Sam. Kaksikko päätyy käyttämään samaa puhelinta, sillä ehdolla, että Poppy välittää kaikki siihen tulleet viestit Samille, onhan puhelin oikeasti ollut Samin lätkimään lähteneen entisen sihteerin käytössä. Viestejä edelleen toimittaessaan Poppy kauhistelee Samin elämää ja päättää oman työnsä, häitten suunnittelun ja sormusrumban ohessa pistää sen kuntoon kertaheitolla.

Aluksi Poppyn ideat ja toimet auttavatkin Samia, mutta lopulta niin hyvältä kuulostanut idea kosahtaakin Poppyn, ja Samin, niskaan ja Poppy on vaihteeksi liemessä. Eikö sormuksen häviäminen ollut tarpeeksi, Poppyn appivanhemmat kun ovat oikeita yli-ihmisä ja Poppy ei ole vieläkään ihan täysin saanut heitä ihastumaan uuteen miniäänsä.

---

Soitellaan, soitellaan! on täyden kympin viihdettä. Kinsella todellakin osaa hommansa. Rakastan Kinsellan kirjoittamia chic lit kirjoja, sillä nainen on niin taitava kirjoittaja, etten voi olla nauramatta lukiessani. Kinsellan kirjat, kuten tämäkin, kutkuttelevat nauruhermoja, eivätkä silti ole yhään liian yksinkertaisia tai monimutkaisia.

Kinsellan kirjoitustyyli on sujuvaa, pehmeää ja helppolukuista. Tässä kappaleessa nainen on käyttänyt alaviitteitä osana tarinaa, ja ne istuvat juuri kuin nenä päähän, eivätkä häiritse tai riko lukukokemusta.

Sophie Kinsellan kirjat tulee aina ahmittua parilla istumalla, ja niin kävi tämänkin suhteen, kirja oli ihan liian pian ohi, enkä olisi halunnut laskea sitä käsistäni iltaisin. Ehkäpä parasta hömppäviihdettä, mitä nainen voi toivoa stressin keskellä irroittamaan itsensä arjesta.

★★★★☆

Graham Moore; Kuolema Sherlock-seurassa

 Graham Moore; Kuolema Sherlock-seurassa
Alkuteos: The Sherlockian / The Holmes Affair
Kustantaja: Atena 2012
Suomentaja: Taina Wallin
Sivuja: 475

"Arthur katsoi syvälle pojan kirkkaansinisiin silmiin, tutkiskeli tämän viehättäviä kasvonpiirteitä. Hänen korviinsa kantautui jotakin - vaimeasti, kaukaisuudesta. Ryöppyävä ääni. Jyrähdys, joka syntyy veden murtuessa kallioihin. Arthur ei ollut varma, oliko ääni todellinen vai ei, mutta hän kuuli sen siitä huolimatta. Kalliota vasten syöksyvä vesiputous. Hän tarkensi korvansa kuuntelemaan ääntä ja tunnisti sen. Hän vakaannutti kätensä ja kuunteli ääntä, joka kumpusi hänen alitajunnastaan. Se oli Reichebacbhin putousten ääni."

Arthur Conan Doyle on lopenkyllästynyt menestykseikkäämpään hahmoonsa, Sherlock Holmesiin ja päättää tappaa tämän, ennen kui Holmes tappaa hänet itsensä. Hän ei tahdo jäädä luomansa salapoliisihahmo jalkoihin, ei enää ikinä ja kirjoittaakin viimeisen Holmes tarinansa - toistaiseksi. Saadessaan vihjeen nuoren naisen kylmäverisestä murhasta, Arthur päättää näyttää, että hän on yhtä hyvä kuin Holmes, parempikin ja lähtee selvittelemään murhaa.

Murha osoittautuukin suuremmaksi, kuin Arthur oli odottanut ja Conan Doyle yhdistääkin toisenkin kuoleman samaan murhaajaan. Selvitellessään tapausta Conan Doyle päätyy itsekin murhasta epäiltynä vankilaan, mutta pääsee ennen ensimmäistä yötään vapaaksi, kiitos komisario Millerin.

Vuonna 2010 tapahtuu murha. Sherlockistiyhteisön vuosittaisessa kokouksessa on ollut tarkoituksena esitellä Conan Doylen kuolemasta asti kateissa ollut päiväkirja, joka on vihdoin löytynyt, mutta ennen kuin herra Cale, johtava Sherlock tutkija, ehtii päiväkirjan ja sen sisällön esitellä, tämä murhataan kylmäverisesti omalla kengännauhallaan.

Harld White, joka on juuri otettu jäseneksi tunnetuimpaan Sherlock järjestöön, on ensimmäisten joukossa rikospaikalla ja kiinnostuu tapauksesta. Haroldin Sherlockin vaistot heräävät ja tämä alkaa tutkia Calen murhaa seinään kirjoitetusta "Alkeellista" sanasta lähtien Lontooseen, Cambridgen yliopistoon ja Conan Doylen asuntoon, aina Sveitsiin Reichebcahin putouksille asti.

Niin Haroldin, kuin Conan Doylenkin tarina päättyy veritekoihin.

---

Pidin Graham Mooren kirjasta kovastikin, vaikka lukeminen tällä kertaa olikin kovin hidasta.
Moore yhdistää upeasti historia ja nykypäivää, Sherlockin aikaisa Lontoota, fiktiota ja kuitenkin faktaa kirjailija Conan Doylen elämästä.

Vaikka tarina pomppikin kahden eri vuosituhannen välillä, se ei tehnyt tekstistä sekavaa ja siirtymät oli tehty lukujen avulla erittäin selkeiksi. Lisäksi lainaukset Conan Doylen, ja muutaman muunkin, teksteistä lukujen alussa olivat mielenkiintoinen lisä tarinaan, luoden oman erinäisen ulottuvuutensa tekstiin.

Itse en ole mikään Holmes fani, jos rehellisiä ollaan, niin esim. Conan Doylen tunnetuinta Holmes tarinaa, Baskervillen koiraa, en ikinä saanut luettua loppuun, sillä niin pakkopullalta se aikanaan tuntui. Olin toki huomattavasti nuorempi tuolloin, enkä osaa sanoa tästä päivästä, pitäisinkö sitä yhtä puisevana. Harmi sinänsä, sillä voin vain kuvitella kuinka paljon pitäisinkään Holmes tarinoitten miljöistä.

En kovin paljon tämän tyyppistä kirjallisuutta ole lukenut, mutta totesin, että tälaista olisi kyllä ihan mukava ajoittain lukea. Kuolema Sherlock-seurassa ei mennyt mitenkään liian raa'aksi, mikä on minulle aika tärkeää, sillä mielikuvitukseni on sen verran rasavilli, että nukkumisesta tulisi tuskin mitään, mikäli kirja olisi kovin raaka tai muuten ahdistava. Joten propsit kevyestä ja viihdyttävästä tekstistä Graham Moorelle.

Suosittelen ehdottomasti Sherlock faneille ja ihan kaikille muillekin, jotka tahtovat pientä arvoituksellisuutta arkeensa.

★★★★☆

Sara Shepard; The Lying Game

Sara Shepard; The Lying Game
Kustantaja: HarperTeen
Sivuja: 336

" Sutton's dead. Tell no one. Keep playing along... or you're next.

"At least she had a clear picture of what the Lying Game was now: Girl Scouts for psychopaths.” 

The Lying Game on Sara Shepardin toinen, menestystä niittänyt nuorten kirjasarja, josta on alettu myös näyttää TV-sarjaa.

Sutton Mercer elää jokaisen teinitytön unelmaelämää, elämää, josta joku olisi voinut vaikka tappaa, saadakseen sen.
Ja niin käykin.

Emma on elänyt koko ikänsä kiertäen erinäisiä kasvattikoteja, nyt, lähellä 18 syntymäpäiväänsä tytön kasvattikodin biologinen poika löytää netistä videon, jossa on aivan täsin Emman näköinen tyttö. Video alkaa mietityttää Emmaa ja tämä alkaa kaivella esiin tietoja ja löytääkin tytön, joka on kuin täydellinen peilikuva Emmasta, tytön nimi on Sutton Mercer. Emma ottaa Suttoniin yhteyttä Facebookin kautta ja saakin pian vastauksen, missä Sutton pyytää Emmaa tulemaan tapaamaan itseään. Ja tietysti Emma uteliaana suostuu, Suttonin, Emman kauan kadoksissa olleen kaksosen elämä näyttää ulkoapäin juuri siltä, millaisen elämän Emma olisi halunnut.

Kun Emma kuitenkin pääsee paikalle, ei Sutonia näy eikä kuulu. Pian viattoman, vaiko sittekään, erehdyksen kautta Emma päätyy esittämään Suttonia tämän ystävien juhlissa. Äkkiä Emma imaistaan näytelmään mukaan ja pian tyttö saakin tietää jonkun tappaneen kaksoissiskonsa, jota hän ei koskaan saanut tavata. Emma joutuu näyttelemisen mukana sekaan peliin, jota kutsutaan The Lying Gameksi, jossa Sutton on ollut ilmiselvästi päähahmona.

Emma kehittää pakkomielteen selvittää kuka on Suttonin murhaaja. Murhaaja, joka kiristää Emmaa näyttelemään Suttonia, niin kauan, kunnes murhaaja toisin tahtoo. Ei ruumista, ei murhaa.
Lopulta Emma alkaa saada vyyhteä hieman auki ja alkaa näyttää siltä, että murhaaja ei olekaan vain yksi henkilö, vaan Suttonin lähimmät ja parhaat ystävät.

---

Pidän kovasti Shepardin Pretty Little Liars kirjasarjasta ja ajattelinkin, että voisin kokeilla olisiki The Lying Game yhtään sen veroinen. Myönnän, että odotukseni taisivat olla hieman korkealla, mutta jouduin ikävä kyllä pettymään.
Kirjan läpi kahlaaminen oli aika pakko pullaa. Heti aluksi teki mieli lyödä kirja kiinni ja jättää siihen, kun huomasin, että kertojana toimii kummitus. Koko kirjan läpi. Toki olen tottunut sivusta katsojana olevaan kertojaan, mutta jotenkin tämä kummitus kertoo tarinaa -systeemi ei oikein toiminut kohdallani. Kuolleen Suttonin kummitus seuraa kaksosensa toilailuja ja välillä saa muistikuvia menneestä. Ideana ehkä ihan hyvä, mutta toteutus ei nyt oikein osunut nappiin.

Ideasta täytyy kyllä antaa taas pisteitä Shepardille. Sillä jos totta puhutaan, kirjan lopussa tuli tunne, että tahdon tietää, miten tässä käy, kuka murhasi Suttonin? Murhaako sama henkilö, tai samat henkilöt, myös Emman? Huomaao kukaan, ettei Emma olekaan Sutton?
Kovasti jäi avonaisia kysymyksiä, mikä kuuluu tietenkin asiaan, kun on tällaisesta jatkuvasta kirjasarjasta kyse.

Ikävä kyllä tiedän, etten tule seuraavia osia lukemaan, sillä vaikka pidänkin kovasti Shepardin vaivattomasta ja yksinkertaisesta tavasta kirjoittaa, ei tämä haamu-kertoja toiminut minulle ja jopa ärsyti toisinaan. Kertoja oli kuitenkin todella vallitseva osa koko tarinaa ja tiputtaakin pisteitä aika roimasti juuri tästä syystä.

Suosittelen kuitenkin, mikäli pidätte teinitrillereistä, eikä tämä kummitus-kertojana häiritse. Minua se, sääli kyllä, häiritsi turhan pahasti.

★★☆☆☆